Huutolaispojan elämäkertana alkava kirja tuo näkyviin Suomessa vaietun puolueurkinnan kytkyt puolustusvoimiin.
Historiantutkija Risto Reuna paljastaa muun muassa sosialidemokraattien vt. puoluesihteerinä toimineen Veikko Puskalan (1911–1989), SDP:n sekä pääesikunnan valvontamiehistön yhteyden kommunistitiedusteluun.
Reuna kertoo kirjassaan Puskalan putiikki — Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä, että Puskalalla oli yhteys pääesikunnan tiedustelueversteihin. Pääesikunnan viestiyhteyskeskuksen päällikkö toimi Veikko Puskalan yksityisen tiedusteluverkoston avustajana. Hän kehitteli Puskalan toimiston käyttöön erikoislaitteistoa kuuntelun ja salaisten keskustelujen nauhoituksen tehostamiseksi.
Puskala tunsi puolue- ja ammattiyhdistyskentän, sillä hän oli tehnyt töitä myös SAK:ssa ja Metalliliitossa.
Työväen arkiston pitkäaikaisena muistitietosihteerinä toiminut valtiotieteen tohtori Risto Reuna lainaa Ylen haastattelussa presidentti Mauno Koiviston sanoja, kun hän analysoi puolustusvoimain yhteyttä puoluetiedusteluun.
– ”Vyžit.” Jäädä eloon. Kyse on Suomen säilymisen ideasta. Kun Suomen armeija oli alennustilassa, suomalainen puolustus ei jäänyt neuvottomaksi. Hätä ei lue lakia. Suomessa järjestettiin, toki laittomasti, yksityinen valvontaverkosto Suomen turvaksi.
Agentteja, valheita ja vakoilunauhoja
Puskalan toimisto urkki vuosina 1958–1979 Suomen kommunistista puoluetta ja koetti myös hajottaa sitä.
SKP:n sisään salaiseksi oppositioksi rakentunut verkosto sai puoluevakoilussa tietoonsa myös Neuvostoliiton Suomea koskevia suunnitelmia ja toimia.
Puskala johti urkintaa Kauniaisten Heikkiläntien vakoilutalosta. Talon ”studio” palveli myös USA:n lähetystön virkailijoita.
Pääesikunnan viestikoelaitoksen kuunteluasiantuntija oli kehitellyt Puskalalle kuuntelu- ja signaalilaitteistoa. Huippuluokan viestiekspertiksi paljastunut viestipäällikkö toimitti vakoilulaitteita, joilla saattoi hoitaa radio-, lennätin- ja huonesalakuuntelun.
Kirja kertoo myös osin SKP:n sisällä vaikuttaneesta Veikko Hauhiasta (1908-1992) ja neljästä muusta tietoja Puskalalle toimittaneesta.
SKP:n päämajan eli Kulttuuritalon "myyrä" Hauhia nauhoitti keskustelujaan puolueen johtohenkilöiden kanssa. Tutkija Risto Reuna kuvaa vakoiluverkostoa lähteinään Puskalan raporttikokoelmat, Supon arkistot sekä neljältä vuosikymmeneltä peräisin olevat henkilöhaastattelut.
Kekkonen ja Rafael Paasio ahmivat "Putiikin" tietoja
Risto Reuna kuljettaa vakooojia vilisevää kertomusta Veikko Puskalan (1908–1992) elämäntaipaleen kautta: alkaen huutolaispojasta ja päätyen omaisuutensa menettäneen liikemiehen loppuun.
– Vielä muutama vuosikymmenen sitten ei voinut kirjoittaa muistelmia ja kertoa, että Neuvostoliittoa vakoiltiin. Siitä ei voinut olettaa tulevansa kukitetuksi. Mutta nyt voi: "Putiikki" vakoili Neuvostoliiton suunnitelmia Suomessa SKP:n sisältä ja puolueen johdon kautta.
Vuosi 1958 on tarinan käännekohta. Puskala erotetaan tovin ajaksi SDP:stä erimielisyyksien vuoksi. Tällöin mies perustaa oman kirjapainon. Kirjapainon varjoissa hän alkaa pyörittää yksityistä vakoilurengasta.
Puskalan toimittamista tiedoista olivat kiinnostuneet niin pääministerit kuin presidentitkin.
SDP:n puheenjohtajana toimineen Rafael Paasion Puskala tunsi jo 1930-luvulta saakka. Puskala ja Paasio olivat yhdessä ansainneet kannuksensa niin sanottuina jäsentarkkailijoina. He koettivat estää kommunistien ja IKL:n räyhääjien pääsyn SDP:n järjestöihin.
– Kun Paasiosta tuli SDP:n puheenjohtaja ja pääministeri, hän luki iltayöt Puskalan raportteja. Puskala kantoi ääninauhoja SKP:n sisältä. Hänen tiedottajansa SKP:ssa olivat äänittäneet muun muassa SKDL:n kansanedustajan ja ministerin Hertta Kuusisen puheita.
Puskalan tietoja sai eteensä myös presidentti Urho Kekkonen. Kekkonen oli ollut varsin pettynyt suojelupoliisin kehnoihin tiedustelutietoihin, Reuna kertoo.
– Kekkonen piti tiedustelua ensimmäisenä aselajina ja tunsi erittäin suurta kiinnostusta kommunistitietoja kohtaan. Suojelupoliisin asiantuntijoiden mukaan Kekkonen oli lopulta aika riippuvainen näistä tiedoista.
Putiikin salaisten raporttien jakelun piirissä oli korkeimmillaan 1970-luvulla lähes 300 virkamiesjohdon, yrityselämän ja työmarkkinajärjestöjen päättäjää.
– SKP:n ja NKP:n neuvottelujen tiedot välitettiin Kekkoselle joko suojelupoliisin kautta tai Puskala antoi ne perheystävälleen Kustaa Vilkunalle, joka viestitti tiedot edelleen Kekkoselle.
Viimeistään 1960-luvun puolivälissä Kekkonen sai Reunan mukaan tietää, että SKP:n sisäpiiristä tulleiden tietojen välittäjä oli Puskala.
Pihatalkoot paljastivat nauhurin ainoassa käryssä
Tyystin historian pimentoihin on jäänyt tapaus, jossa "Puskalan Putiikin" vakoilulaitteet paljastuivat vuonna 1959. Käry jäi ainoaksi.
Jyväskylän Tellervonkadun SKP:n piiritoimiston pihalla tehtiin lumien sulettua pihatalkoita, kun talkoolaisen haravan piikki "rihvaisi" nurmen alta esiin johdon. Johto kulki kokoushuoneeseen, jonne oli kukkalaudan alle koverrettu kolo lankarullan kokoiselle mikrofonille. Toinen johto vei viereiseen omakotitaloon, josta löytyi kelanauhuri.
Piiritoimistosta raportoitiin asiasta eteenpäin. Tutkija Risto Reunan mukaan suojelupoliisin paperit tapauksesta kuitenkin poistettiin arkistosta.
Reunan mukaan löytyneet laitteet antavat aiheen olettaa, että piiritoimiston mikitys oli ammattityötä ja pääesikunnan avustuksen tulosta.
– SKP vaikeni urkinnasta, vaikka samaan aikaan puolue piti kovaa meteliä eduskunnassa suojelupoliisin lopettamisesta. Herää kysymyksiä: Mitä SKP sai, kun se ei hiiskahtanutkaan asiasta?
Rahaa Yhdysvalloista CIA:lta
Veikko Puskalan yksityinen tiedustelutoimisto sai ainakin osan rahoituksestaan Yhdysvalloista.
– Ei kai liene epäselvää, että rahat tulivat Yhdysvaltain työministerin organisoimina CIA:n rahoituksena Saksan tai Ruotsin kautta, sanoo Reuna.
Toisaalta Puskalan rahoittajana oli myös SYT eli Suomalaisen yhteiskunnan tukisäätiö. Se oli hyvin varakas Suomessa oleva kommunismin vastainen säätiö.
– Tämä säätiö loi Puskalalle alustan toimia mainoskirjapainona. Samaan aikaan Puskala alkoi tehdä SKP:n hajottamistyötä SYTin pääoperaattorina.
Työnantajapuoli lopetti rahoituksen Metalliliiton lakon aikana 1971. Puskalan verkostot rapistuivat. Hän turhaantui ja oli korviaan myöten henkilökohtaisissa veloissa.
Myös esimerkiksi SDP:n entinen puheenjohtaja Kalevi Sorsa tunsi Puskalan raportit.
Reuna kertoo, että Sorsa sanoi vuonna 1998 Sisäänajo-kirjansa julkistamistilaisuudessa, että Puskalan raporttien taso laski muutamassa vuodessa humalaisten örinäksi ja karkeaksi amerikkalaispropagandaksi.
Sorsa oli Reunan mukaan myös loukkaantunut siitä, että suurta työnantajapuolen rahoittamaa toimintaa oli harrastettu hänen selkänsä takana.
Tutkija Risto Reuna on raporttien tasosta eri mieltä. Raportit vuodesta 1971 eli uusista vaaran vuosista olivat hänen mukaansa uskottavia ja tosipohjaisia. Poliittinen johtomme pelästyi, sanoo Reuna Ylen haastattelussa.
– Puskalan antamat tiedot vuosina 1970-71 Helsingissä suurlähettiläänä toimineen Aleksei Beljakovin vaarallisuudesta ovat hyvin suuresti vaikuttaneet siihen, että päättäjät saivat tietää Neuvostoliiton koettavan saada Suomen täyteen määräysvaltaansa.
Koetettiin saada aikaan hiljainen vallansiirtymä kauppapolitiikan ja sotilasyhteistyön avulla, Reuna pohtii.
Reuna sanoo Sorsan saaneen tiedon Puskalan toiminnasta jo nuorisosihteeriaikanaan.
– Kun Puskala myöhemmin kertoi Sorsalle kahden kesken koko toimintansa, Sorsa mykistyi. Pitkään vaiti kuunneltuaan hän nousi autosta sanoen vain, että jos häneen halutaan olla yhteydessä, se voidaan tehdä Irenen (=vaimo) kautta.
Koskaan ei mitään viestiä sen jälkeen vaihdettu, kertoo tutkija.
.
Risto Reunan mukaan Veikko Puskala tunsi elämänsä loppupuolella polttavaa tarvetta kertoa olleensa isänmaan salaisissa pelastustehtävissä: kommunistien hankkeiden ennaltaehkäisyssä ja hajottamisessa.
Näistä töistä miestä ei palkittu eikä kaksoiselämää elänyt voinut asioista kenellekään pukahtaa.
– Sotilaiden tavoin Veikko Puskala jätti myös omaisensa tietämättömiksi salaisuuksistaan. Vain kirjapainossa työskennellyt ja kirjaan haastateltu tytär tiesi muulta perheeltä pimentoon jääneestä elämästä.
Korjaus 14.5. klo 1525 Kalevi Sorsan Sisäänajo-kirjan väärä julkaisuvuosi vuodeksi 1998