Keskustelu EU-paketista jatkuu tänä iltana. Viivytys on enemmänkin keino osoittaa mielipiteensä, kuin että sillä pystyttäisi ratkaisevasti mitään muuttamaan, arvioi Eduskuntatutkimuksen keskuksen professori.
– Ei se historiallisesti mitenkään täysin poikkeuksellista ole, sanoo Vares viivytyskeskustelusta.
Suomessa on niin sanottuja jarrutuskeskusteluja käyty eduskunnassa useampiakin historian aikana. Joskus niillä on ollut tavoitteena saada päätös kokonaan muutettua joskus merkitä nimenomaan protestia tai nostaa profiilia. Teeman puolesta nyt käytävä keskustelu vertautuu vuoden 1994 EU-jäsenyyskeskusteluun.
– Silloin jarruttajat halusivat nimenomaan viivyttää päätöstä. Pidettiin pitkiä valmisteltuja puheita, joiden ainoa tavoite oli nimenomaan saada asiaa lykättyä, muistelee Vares.
Kauempaa historiasta löytyy myös muita eduskunnan viivytyskeskusteuluja. Vuonna 1970 keskustelu jumittui uuteen yliopistolakiin. Vuonna 1935 Helsingin yliopiston suomalaistamispyrkimykset johtivat viivytyskeskusteluihin eduskunnassa, kun osa edustajista koki, ettei hallituksen esitys mennyt tarpeeksi pitkälle.
Näissä tapauksissa jarruttajat onnistuivat pyrkimyksissään sillä he viivyttivät niin kauan että valtiopäivien oli lopetettava istuntonsa ja päätöstä ei voitu tehdä.
Professori näkee ny täynnissä olevassa jarrutuskeskustelussa yhtäläisyyksiä myös Yhdysvaltojen senaatissa käytetyn filibuster-taktiikan kanssa.
Yhdysvalloissa viivytystaktiikkaa on käytetty joissain poikkeustilanteissa, joissa jokin ryhmä on halunnut profiloitua ja osoittaa vastustuksensa.
– Siinähän on perinteisesti saanut puhua niin kauan kun vain fyysisesti jaksaa ja ennätys kai onkin että joku on puhunut noin vuorokauden yhteen menoon, vertaa Vares.
Suomessa puheenvuoroja ei voi pitää ihan amerikkalaisella tyylillä, Vares pitää mahdollisena, että vastaavaan viivytystaktiikkaan voidaan törmätä vastaisuudessakin.
– Mutta se on enemmänkin keino osoittaa mielipiteensä, kuin että sillä pystyttäisi ratkaisevasti mitään muuttamaan.