Kuvassa ylioppilasneito valkolakissaan. Lakin alta pilkottavat polkkatukan suortuvat ja silmissä on päättäväinen katse. Ylioppilas on Aulikki Mattila Tampereelta. Hän pääsi ylioppilaaksi hiukan alle sata vuotta sitten, vuonna 1929.
Aulikki oli varakkaan tamperelaisperheen vanhin tytär ja hyvä oppilas koulussa. Kun hän oli yltänyt oppikoulun yläluokille, alkoi olla itsestään selvää, että hän jatkaa ylioppilastutkinnon jälkeen yliopistoon.
Kaikelle romantiikalle Aulikki sanoi pyh, eikä hän halunnut mennä naimisiin. Elämä perheenemäntänä olisi ollut kauhistus. Aulikki janosi vapaata, itsellistä elämää. Silti hänen päiväkirjoistaan nyt koostettu kirja on nimeltään Vangittu prinsessa.
– Aulikki kirjoittaa päiväkirjoissaan ryhtyvänsä ehkä toimittajaksi tai miksei kansanedustajaksi tai jopa presidentiksi. Samalla hän oli hyvin sisäänpäin kääntynyt. Hän oli monessa suhteessa ujoutensa vanki, eikä koskaan päätynyt julkiselle uralle, kertoon kirjan kirjoittaja, historiantutkija Rami Mähkä.
Aulikki alkoi kirjoittaa päiväkirjaa 13-vuotiaana, vuonna 1923. Hän sairasti ärhäkkää luutulehdusta ja joutui makaamaan sairaalassa pitkiä aikoja. Sairaala-aika sai hänet kirjoittamaan itseään vangittuna prinsessana.
Rami Mähkä puolestaan päätyi käyttämään vangittu prinsessa -vertauskuvaa kirjan nimessä, koska Aulikilla oli varakkaan perheen lapsena mahdollisuudet tehdä asioita, joihin vain pienellä osalla suomalaisista oli varaa. Ainoastaan ujous rajoitti häntä.
Aulikki suhtautui päiväkirjoihin pieteetillä. Hän teki ensin muistiinpanoja ja kirjoitti sitten ajatuksensa puhtaaksi mustiin vahakantisiin vihkoihin säntillisellä käsialalla. Vihkoja kertyi kymmeniä.
Minä en ole lempeä enkeli. Minä olen tulta ja liekkiä, minä tahdon tehdäkin jotain, vaikka sitten pitäisi kuolla särkynein sydämin. Uh, naimisiin minusta ei kyllä ole…
Aulikki Mattila
Vanhoilla päivillään Aulikki Mattila ja hänen nuorempi sisarensa Toivi perustivat yleishyödyllisen säätiön, joka jakoi apurahoja muun muassa tieteelliseen tutkimustyöhön sekä kulttuuritoimintaan.
Säätiö talletti Aulikin nuoruuden päiväkirjat ja tarjosi niitä muutama vuosi sitten Turun yliopiston historiantutkija, dosentti Rami Mähkälle katsottavaksi. Ehkä niissä olisi jotain kiinnostavaa. Mähkä kertoo tienneensä jo muutaman sivun luettuaan, että ottaisi kirjaprojektin vastaan.
Radio pienensi maailmaa ja Tampere oli melkein kuin New York
Teinityttö sata vuotta sitten puuhaili paljolti samoja asioita kuin teinit nykyäänkin. Nuori nainen kävi leffassa eli levareissa (levande bilder), tuskaili tyhmiä opettajiaan ja notkui kaupungilla.
Kaupungilla hengailua kutsuttiin Aulikin aikaan kävelyksi tai fiinimmin spatseeraukseksi, flaneeraukseksi tai spageeraukseksi. Myöhemmin tytön viihdykkeeksi tuli keksintö, joka tuntui avaavan ovet ja ikkunat selälleen koko maailmaan. Uutuuden nimi oli radio.
Aulikin perhe oli niiden hyvin harvojen joukossa Tampereella, joilla oli mahdollisuus hankkia radio.
– Hänen radioinnostukseensa on helppo samaistua. Samalla tavalla ihmiset ovat myöhemmin koukuttuneet televisioon, pelikonsoleihin someen tai mobiilipeleihin, Rami Mähkä sanoo.
Aulikin päiväkirjoista välittyy vauraan perheen tyttären harrastusten ja huvitusten täyteinen elämä. Perheen isä omisti kiinteistöjä ja hänen ammatikseen on kirjattu talonomistaja.
Esikoistytär oli innostunut kulttuurista. Hän kävi viikoittain, joskus kaksikin kertaa, teatterissa, luki läjäpäin kirjoja ja tunsi musiikkia. Tampereella oli jo tuolloin kaksi teatteria, mutta porvarisperheen vesana Aulikki ei käynyt Työväen teatterisssa. Luokkarajat olivat vapaa-ajallakin selvät sisällissodassa kärsineellä Tampereella.
Aulikin päiväkirjan sivuilla väikkyvät kuvitelmat siitä, millaista on suuressa maailmassa. Syysiltana tytön mielikuvitus muuttaa Tampereen Hämeenkadun sumussa hohtavat katuvalot New Yorkin syrjäkujien kortteleiksi.
Minä olen ehdottomasti kaupunki-ihminen sydämineni ja sieluineni. Sen melskeessä olen syntynyt ja kasvanut ja sitä minä rakastan.
Aulikki Mattila
Suurkaupungit ja kaukomaiden eksotiikka tulivat tutuiksi toisen rakkaan harrastuksen kautta. Elokuvat olivat suosittua virtuaalimatkailua.
Koti- ja käsityöt eivät vedonneet Aulikkiin. Neulaan ja lankaan hän tarttui mieluiten silloin, kun teki kirjontatyötä Toveri-lehteen kirjoittavien tyttöjen perustamassa ompeluseurassa. Siellä tosin juteltiin, nautittiin herkkuja ja kikatettiin enemmän kuin ommeltiin, joten käsityön viimeistely jäi joululomalle.
Päiväkirjojen lisäksi Aulikki Mattila kirjoitti lehtiin, jotka julkaisivat nuorten kirjoituksia. Niissä hän esiintyi usein salanimellä. Olihan raflaavampaa olla joku ihan muu kuin tavallinen Aulikki, esimerkiksi viekoittelevaniminen Sirpa. Vielä, kun saisi polkkatukan, kun jo melkein kaikilla muillakin on. Tai ainakin H:lla, kirjoitti Aulikki luokkatoveristaan.
Koulussa on tylsää ja naisen asema raivostuttaa
Rami Mähkä koki useita yllätyksiä Aulikin päiväkirjoihin perehtyessään. Historian ajanjakso oli tutkijalle tuttu, mutta se miten se kuvastuu nuoren tytön päiväkirjoista, oli hämmentävää.
Kun H tuli tänään kouluun - hän ehtikin ajoissa vastoin tapaansa - tuijotimme me kaikki häntä silmät ihmetyksestä pyöreinä. Hän oli nim. leikannut itselleen polkkatukan.
Aulikki Mattila
Aulikin kieli on sulavaa, oikeastaan samaa kuin nykykieli tänäänkin. Tekstistä löytää joitakin vanhahtavia sanoja, mutta muutoin kirjoittaja kuulostaa aikalaiseltamme.
– Kielen välittävä vaikutus on tässä keskeistä. Jos Aulikin kieli olisi ollut toisenlaista, se olisi etäännyttänyt tapahtumat jonnekin kauas. Nyt ne tuntuvat läheisiltä.
– Sen tosin kyllä huomaa, että silloin ei kiroiltu niin paljon kuin nykyään, ainakaan säätyläispiireissä, pohtii Mähkä.
Sata vuotta on muuttanut arkea kovin vähän
Yksi yllätyksistä oli tuon ajan koulumaailma. Aulikki kävi Tampereen suomalaista yhteiskoulua. Yhä edelleen olemassa olevan koulun käytävät ja luokkahuoneet tuntuivat henkivän samaa liitupölyä ja koululaisten kapinamieltä, kuin vielä monta vuosikymmentä myöhemminkin.
Koululaisia väsyttää, esitelmän pito jännittää, opettajan epäreiluus kuohuttaa, ja välillä koheltavat oppilaat joutuvat jälki-istuntoon.
Kamalaa vain ajatella, kuinka paljon lahjakkuutta maailmalta on jäänyt huomaamatta siksi, että asianomainen sattumalta on nainen.
Aulikki Mattila
Maailma koulun ulkopuolella välittyy Aulikin päiväkirjoista sekin aika tutun oloisena. Suomi oli jo selättänyt valtion kivuliaan synnyn ja katkeran sisällisodan kokemukset. Maassa eletään nousukautta ja seuraelämä vaikuttaa vilkkaalta. Ja jopa Aulikin ajatukset naisten asemasta ovat tuttuja nekin yhä tänä päivänä. Hän tiedostaa, että naisilla on mahdollisuus samaan kuin miehillä, mutta asenteissa on monesti korjaamisen varaa.
Päiväkirjamerkinnöissä kerrotaan paljon, mutta moni elämän alue on myös piilossa. Aulikki ei kerro, mitä perheenjäsenet juttelevat keskenään ja millaiset välit hänellä on vanhempiinsa. Hän ei kuvaa, mitä syötiin tai millaista kotona oli. Myös ystäväperheitten ovet pysyvät lukijalle suljettuina.
– Aulikki kertoo lähtevänsä syntymäpäiväjuhlille, mutta kun hän astuu kadulta sisään kyläpaikkaan, ovi paiskautuu kiinni lukijan edessä. Tietyt asiat pysyvät yksityisinä. Varmaan se on ollut silloin kirjoittamaton sääntö, historioitsija Mähkä sanoo.
Aulikista ei tullut presidenttiä, mutta itsellinen tuli
Dosentti Rami Mähkälle sata vuotta vanhojen nuoren tytön päiväkirjojen toimittaminen kirjaksi oli erikoinen kokemus.
Hän teki kirjaurakan oman työnsä ohella. Lommilla, kun Mähkä oli vapaa historiantutkijan ja opettajan työstään Turun yliopistossa, hän tarttui mustakantisiin muistiinpanoihin.
Pelkkä vieraan ja omintakeisen käsialan lukeminen oli työlästä. Aulikki on kirjoittanut päiväkirjamerkintänsä hyvin tiheällä, pienellä käsialalla.
– Minun täytyi alistua ja mennä kirjakauppaan ostamaan sellainen vanhojen setien suurennuslasi, jossa on valo, Mähkä nauraa.
Mähkä kirjoitti aluksi päiväkirjojen pohjalta kronologista tarinaa, johon hän sijoitti historian todellisia tapahtumia. Lähestymistapa ei kuitenkaan toiminut. Lopulta Vangittuun prisessaan päätyi lähes pelkästään Aulikin tekstiä. Rami Mähkä on tehnyt esipuheen ja kirjoittanut teokselle kehykset sen mukaan, mitä tapahtui minäkin vuonna Suomessa ja maailmalla. Lopussa on tilaa vielä Aulikin siskon Toivi Mattilan muistiinpanoille.
– On harmittavaa, että päiväkirjat loppuvat kesken! Aulikki lakkaa kirjoittamasta päiväkirjaa abiturienttina ollessaan. Juuri silloin, kun hän on saavuttamassa yhden unelmistaan.
Aulikki kirjoitti neljä laudaturia. Ainoastaan matematiikasta, tuosta murheekryynistä, tulee alin mahdollinen arvosana, approbatur. Näillä arvosanoilla pääsi helposti lukemaan englantilaista filologiaa Helsingin yliopistoon.
Aulikki Mattilasta tuli englannin kielen opettaja. Hän opetti ensin tyttökouluissa, mutta suuntasi sitten hyvin miehiselle alalla, kielten opettajaksi merenkulkuopistoon, ensin Kotkaan ja sitten Raumalle. Harvoista säilyneistä lähteistä voi päätellä, että hän oli pätevä ja pidetty opettaja.
Historioitsija Mähkä kertoo, että Mattilan tiedetään palvelleen sodan aikana Helsingin huoltokonttorilla, ja että hän oli myöhemmin muun muassa saattamassa sotalapsia Ruotsiin. Noista ajoista ei ole löytynyt juurikaan tietoa.
Arkistomerkinnät Aulikista ovat muutenkin vähäiset. Kokenutkaan tutkija ei päässyt kärryille, mitä kaikkea neiti Mattilalle on aikojen saatossa tapahtunut.
Se tiedetään, että Aulikki ei mennyt koskaan naimisiin, ei saanut lapsia, eikä tiettävästi myöskään asunut yhdenkään miehen kanssa. Eläkepäivänsä hän asusti Tampereella yhdessä sisarensa Toivin kanssa kuolemaansa asti vuonna 2007. He elivät hiljaista elämää.
Aulikista ei tullut presidenttiä, mutta hänen kutkuttava haaveensa siitä, että joku vielä aikanaan lukisi hänen päiväkirjojaan, toteutui.
Vangittu prinsessa -kirjan ensimmäinen painos myytiin heti loppuun. Uusi painos on tulossa.
Lue myös:
Tämän korona aiheutti: Nuoret ihannoivat nyt vanhaa maailmaa, sivistystä ja tyyliä