Kello on jo kymmenen minuuttia yli sovitun haastatteluajan eikä Lucinda Rileyta näy, ei kuulu videoyhteyden toisessa päässä. Riley antaa vain harvakseltaan haastatteluja, joten onkohan tekniikka pettänyt? Rileyn on määrä antaa haastattelu kotoaan Englannin Norfolkista.
Vihdoin kuuluu huhuilua ja Lucinda Riley, 55, ilmestyy näytölle. Hän on asettunut mukavannäköiselle, upottavalle sohvalle tyynyjen keskelle. Hiukset ja korut ovat tiptop.
– Terveisiä täältä sänkytoimistostani. Tämä on maailman mukavin paikka tehdä töitä, virnuilee Riley ja asettelee tyynyjä paremmin.
Näinä päivinä Riley elää jännittäviä hetkiä. Hänen pitkäaikainen haaveensa toteutuu, kun seitsemäs osa Seitsemän sisarta -kirjasarjasta julkaistaan samaan aikaan maailmanlaajuisesti. Vain todella menestyksekkäät kirjailijat voivat järjestää kirjan julkistuksen yhtäaikaisesti ympäri maapallon.
Irlantilaissyntyinen Riley asuu nykyään enimmäkseen Britanniassa. Hänellä on kakkosasunto Irlannissa, ja siellä hän kirjoittaa kirjansa.
Riley on julkaissut uransa aikana yli 20 romaania, mutta vuonna 2014 alkanut Seitsemän sisarta -sarja teki hänestä maailmankuulun. Tähän mennessä hänen kirjojaan on myyty maailmanlaajuisesti noin 30 miljoonaa kappaletta.
Suomessa hän on ollut myyntilistojen kärjessä Seitsemän sisarta -sarjan romaaneillaan. Ne ovat menestyneet etenkin äänikirjoina.
Idea tähtitaivaalta
Idea Seitsemän sisarta -kirjasarjaan syntyi sattumalta, niin kuin hyvillä ideoilla on tapana.
Kahdeksan vuotta sitten joulun välipäivinä Lucinda Riley haukkasi happea nojaillen keittiön takaoveen. Hän yritti miettiä, mitä laittaisi illalliseksi perheelleen. Katsellessaan taivaalle hän bongasi Seitsemän sisaren tähtisarjan. Siinä samassa hän keksi: Hän kirjoittaisi seitsemän kirjan sarjan sisaruksista, jotka olisi nimetty tähtien mukaan. Juonikuvion päälinjat syntyivät samalla sekunnilla.
– Olin aivan innoissani ja kutsuin perhettä alakertaan kuulemaan uudesta ideastani. Huusin, mutta kukaan ei tullut. Vain koira tuli kerjäämään keksiä. Hitaasti kaikki kuitenkin valuivat alas ja kerroin heille ajatukseni. Kaikki nyökyttelivät hyväksyvästi.
Perheen kuopus päätti perhekokouksen kuitenkin lyhyeen kysymällä, mitä on ruuaksi. Sitä Riley ei ollut muistanut miettiä.
Myöhään illalla, kun muu perhe oli mennyt nukkumaan, Riley ryhtyi suunnittelemaan tarkemmin kirjasarjaa. Hän otti piirustuspaperirullan, jonka kuopus oli saanut joululahjaksi, ja ryhtyi vetelemään linjoja ja kaavioita. Kaikki oli hänelle hyvin selvää.
– Kun olin saanut kustantamon vakuutettua näin pitkästä sarjasta, ryhdyin hommiin. Yksikään kirja ei ole syntynyt yhtä helposti kuin ensimmäinen osa Seitsemästä sisaresta.
Pakoa todellisuudesta
Rileyn kirjat eivät ole mitään pikkusuupaloja. Jokaisessa eri sisaruksesta kertovassa kirjassa on yli 600 sivua. Ne ovat kuitenkin helppoa luettavaa, eikä tarina ehdi pitkästyttää, sillä niissä seikkaillaan edestakaisin niin ajassa kuin paikassa.
Rileyn konsepti on viihdekirjallisuutta parhaimmillaan. Tarinan lähtökohtana on seitsemän sisarta, jotka upporikas sveitsiläinen liikemies on adoptoinut ympäri maailmaa. He asuvat linnassa Genevenjärven rannalla. Vuorollaan kukin sisar lähtee etsimään juuriaan maailmalta.
Tarina on kuin aikuisille suunnattu satu. Ei siis ihme, että kirjat ovat nousseet valtavaan suosioon etenkin korona-aikana. Ihmiset tuntuvat tarvitsevan eskapismia ja matkustelua edes kirjan sivuilla.
– Rakastan matkustamista. Näitä kirjoja tehdessäni olen päässyt uskomattomiin paikkoihin.
Riley tekee pohjatyöt huolella. Jos mahdollista hän matkustaa pidemmäksi aikaa paikkaan, josta aikoo kirjoittaa. Hän on asunut viikkoja esimerkiksi Brasiliassa, Norjassa ja Australiassa.
– Tärkeintä on yrittää tutustua paikallisiin ihmisiin. Lähes aina olen saanut paikallisilta ihmisiltä tai asiantuntijoilta ytimen tarinan juoneen.
Seitsemän sisarta -sarjan suosiota selittänee myös se, että jokaisessa kirjassa liikutaan ajassa taaksepäin. Riley on ottanut pohjaksi historiallisia tapahtumia, joihin hän liittää tarinansa. Esimerkiksi ensimmäisessä kirjassa seurataan tiiviisti Kristus-patsaan rakentamista Rio de Janeirossa. Samalla tulee tutuksi maan kulttuurihistoria ja ajankuva.
Neljännessä kirjassa puolestaan tutustutaan aboriginaalien kulttuuriin. Sisarusten lisäksi kaikissa tarinoissa on mukana vahva naishahmo.
– Olen feministi. Historia kerrotaan valitettavan usein miesten näkökulmasta. Siksi haluan kaivaa esiin naisten tarinoita ja kirjoittaa heidän saavutuksistaan.
Vaikka seitsemän sisaren elämä on päällisin puolin kuin satua, on heillä jokaisella myös ongelmansa. Yhdellä on lukihäiriö, toisella päihdeongelma, kolmas on hylännyt vauvansa.
Riley haluaa tuoda esiin myös elämän varjopuolet, sillä hänen oma elämänsä ei ole ollut pelkkää päivänpaistetta.
Baletti- ja näyttelijänurasta oli luovuttava
Riley vietti tavallisen lapsuuden pienessä irlantilaisessa kylässä. Hän luki kirjoja ja tanssi intohimoisesti balettia. 1970-luvun alussa, kun Lucinda oli kouluikäinen, perhe muutti Englantiin.
Baletista tuli Rileylle tai silloiselle Lucinda Edmondsonille elämän tarkoitus. Hän tanssi päästäkseen huipulle. Mutta sitten keho ei enää kestänyt. Polvet ja nivelet alkoivat reistailla ja Lucindan oli luovuttava tanssista. Se oli kova kolaus.
– Onneksi opiskelin siihen aikaan teatterikoulussa, joten pystyin suuntaamaan intohimoni näyttelemiseen.
16-vuotiaasta lähtien Riley näytteli useissa tv-sarjoissa. Myös suomalaiskatsojat ovat nähneet Rileyn televisiossa, sillä hän näytteli muun muassa BBC:n suosikkisarjassa Näkemiin vaan, muru!
Pienenä ja hentona Riley sai usein näyteltäväkseen nuoren tytön rooleja. Hieman yli parikymppisenä hän ei enää kelvannutkaan lapsirooleihin, ja hän joutui kiertämään koe-esiintymisestä toiseen. Tilanteet olivat niin paineisia, että Riley alkoi saada paniikkikohtauksia. Niinpä myös näyttelijänura täytyi unohtaa.
Samaan aikaan Riley sairastui vakavaan virustautiin ja joutui olemaan vuoteen omana kuukausia. Se oli vaikeaa liikkuvaiselle ja energiselle Rileylle.
– Minulle tulee kauhea syyllisyydentunto, jos en tee mitään. Se on joku sisäsyntyinen trauma. Terapiassa sekin varmaan selviäisi, Riley nauraa.
Niinpä Riley päätti kirjoittaa tarinan maatessaan vuoteessa. Parissa kuukaudessa hänellä oli 600 liuskaa käsinkirjoitettua tekstiä.
– Silloin tajusin, että olin löytänyt sen, mitä haluan tehdä. Rakastin kirjoittamista!
Puuttuiko kuninkaallinen perhe kirjan julkistamiseen?
Riley oli kirjoittanut tarinan vain omaksi ilokseen, eikä hänellä ollut aikomustakaan näyttää sitä kenellekään. Eräs hänen ystävänsä vaati kuitenkin saada lukea tekstinivaskan.
– Hän vaikuttui tarinasta ja halusi lähettää sen tutulle agentilleen. Itse en ollut lainkaan vakuuttunut ideasta.
Pian agentti otti yhteyttä ja ehdotti, että teksti kannattaisi kirjoittaa puhtaaksi, editoida ja lähettää kustantamoon. Ongelmana oli vain, ettei Rileylla ollut kirjoituskonetta, eikä rahaa.
– Surullista mutta totta, jouduin myymään hääpukuni, jotta sain rahat kirjoituskoneen hankintaan.
Uhraus kannatti, sillä pian Rileylla oli taskussaan kustannussopimus Lovers and Prayers -kirjan julkaisusta. Hän oli silloin 25-vuotias. Siitä lähtien Riley on kirjoittanut useita menestysteoksia, mutta uraan on mahtunut myös floppeja.
Eräs kummallisimmista mahalaskuista liittyy vuonna 2000 julkaistuun Seeing Double -romaaniin. Kyseinen kirja ilmestyi tänä keväänä suomeksi nimellä Vaarallinen kirje (suom. Tuukka Pekkanen).
Kuninkaallisia sivuava romaani oli täysin valmis, kun tapahtui jotain yllättävää. Kirja vedettiin pois kaupoista ja huolella valmisteltu pr-työ ikään kuin unohdettiin. Spekuloitiin, että kuninkaallisella perheellä olisi ollut näppinsä pelissä, vaikka kyseessä oli täysin fiktiivinen teos.
– En todella vieläkään tiedä, mitä tapahtui, Riley sanoo kohautellen olkiaan, eikä selvästikään halua puhua asiasta enempää.
Kirjat syntyvät puhuen
Videohaastattelun oli määrä kestää puoli tuntia, mutta aika on ylittynyt reilusti. Riley on kova puhumaan. Välillä hän oikoo asentoaan paremmaksi, sillä hänen on vaikea istua särkyjen takia paikoillaan. Balettiajoista on jäänyt ikäviä selkävaivoja.
Se ei ole kuitenkaan estänyt kirjailijanuraa, sillä Riley on kehittänyt itselleen omanlaisen tapansa luoda kirjoja. Hän sanelee ne.
– Aluksi ääneen puhuminen tuntui niin typerältä. Oma ääni kuulosti kauhealta. Pian löysin kuitenkin tavan puhua tarinat. Lapsillakin oli hauskaa, sillä minulla on tapana puhua myös välimerkit. He ovat oppineet hyviksi pilkun käyttäjiksi, Riley vitsailee.
Nykyään Riley kirjoittaa eli siis sanelee kirjansa Irlannissa. Mieluiten hän kävelee luonnossa sanelulaite eli kotoisasti Dick (eng. dictaphone) mukanaan.
– Tarina etenee paljon paremmin, kun en näe lausetta, enkä pysty sitä heti korjailemaan.
Kirjan tarina syntyy yleensä noin kolmessa kuukaudessa. Suurin urakka on edessä, kun korkea pino liuskoja odottaa muokkaamista.
– Siinä kuluu aikaa kaksinverroin saneluun verrattuna. Muokattavaa ja tarkistettavaa on niin paljon. Se on työtä.
Perhe on paras
Lucinda Riley on hyvin perhekeskeinen ihminen. Hän on kiitollinen, että kirjailijantyön ansiosta on pystynyt olemaan läsnä lastensa arjessa.
– Elämäni onnellisimpia vuosia olivat ne, kun olin lasten kanssa kotona ja sain keskittyä heihin.
Perheeseen kuuluu neljä lasta. Lähes kaikki perheenjäsenet ovat enemmän tai vähemmän mukana Lucindan kirjabisneksessä. Nykyinen aviomies toimii agenttina, ja aikuiset lapset hoitavat pr-työtä ja mediasuhteita.
Korona-aika ei ole tuonut juuri muutosta Rileyn elämään. Hän viihtyy joka tapauksessa parhaiten kotona mukavissa vaatteissa. Videohaastattelua varten hän on selvästi laittautunut ja suihkauttanut kuulemma ajatuksissaan hajuvettäkin.
Normaalisti Riley pitää yllään kirjoitusvillatakkia, jossa on hänen omien sanojensa mukaan enemmän reikiä kuin neulosta. Tätä on vaikea uskoa, sillä Riley vaikuttaa ulospäin enemmän kartanonrouvalta kuin homssuiselta kirjailijalta.
Riley odottaa jo kuumeisesti, että pääsee jälleen kirjoittamaan ja pukeutumaan villatakkiinsa. Hän on aloittanut uuden kirjan, joka on jatkoa Seitsemälle sisarelle. Kirja kertoo sisarusten mystisestä adoptioisästä Papa Saltista.
Hahmo muistuttaa Rileyn edesmennyttä isää. Myös hän matkusteli työnsä vuoksi paljon ja oli enimmäkseen poissa kotoa. Riley muistaa kuitenkin isänsä matkakertomukset ja tuliaiset. Yksi hänen suosikkilahjoistaan oli Suomesta tuotu poronnahkakukkaro. Riley kertoo käyttäneensä sitä paljon lapsena.
– Siitä lähtien minulla on ollut hinku päästä Lappiin ja nähdä revontulia.
Riley on kerran vieraillut Suomessa, mutta ei sillä reissulla päässyt Lahtea pohjoisemmaksi. Hän haaveilee yhä revontulista.
– Ne voisivat olla myös oivallinen mauste johonkin tulevaan tarinaani.
Aiheesta voi keskustella sunnuntaihin 30.5. klo 23 asti.