Helsingin Laajasalossa, keskellä rakennustyömaata seisoo iso ja vanha mänty.
Kyse ei ole mistä tahansa männystä, vaan puu on tiettävästi ainoa pääkaupunkiseudulla säilynyt pyhä uhripuu.
Puut ylipäätään olivat entisaikojen suomalaisille hyvin tärkeitä. Esimerkiksi uskottiin, että puilla on sielu, ja ennen kaatamista puuta pitää koputtaa, jotta sielu ehtii poistua.
Tämä laajasalolainen puu, joka tunnetaan myös Yliskylän haltiamäntynä, sijaitsi aikoinaan paikallisen asukkaan talon pihassa. Haltiamännylle tuotiin uhrilahjoja, sillä puun ajateltiin ylläpitävän talon onnea.
– Tyypillisesti, kun syksyllä saatiin satoa, puun juurelle kannettiin ensimmäiset jyvät tai kun lehmä alkoi lypsää alkukesästä, vietiin ensimmäiset maitopisarat, kertoo uskontotieteilijä ja pappi Risto Pulkkinen.
Pulkkinen on perehtynyt suomalaiseen muinais- ja kansanuskoon.
Uhrilahjoiksi kelpasivat myös esimerkiksi teurastetun eläimen osat, kuten veri ja luut, tai jopa imettävän äidin maito.
Uhraaminen oli yleensä säännöllistä ja liittyi vuodenaikaan, mutta sitä tehtiin ongelmatilanteissakin: esimerkiksi lehmän sairastuessa.
Pulkkisen mukaan Länsi-Suomessa oli tapana uhrata esivanhemmille eli vainajille. Idässä puolestaan uhrattiin jonkinlaiselle maan haltialle tai luonnon elinvoimaa ylläpitäville jumalille.
Kumpaa vaihtoehtoa sovellettiin Laajasalossa? Tästä ei ole varmuutta, Pulkkinen sanoo.
Puille uhrattiin vielä viime vuosisadallakin
Yliskylän haltiapuun ikä ei ole uskontotieteilijä Pulkkisen tiedossa. Hän kertoo, että uhripuut olivat hyvin yleisiä vielä 1800-luvulla Itä-Suomessa. Seuraavallakin vuosisadalla vanhojen emäntien tiedetään vieneen uhrilahjoja puille.
– He eivät ehkä enää tiedostaneet, mistä oli kysymys, mutta tavan mukaan niin tehtiin.
Uhripuut vähenivät sitä mukaa, mitä suuremman jalansijan kristinusko otti Suomessa.
Kirkko piti suomalaisten touhuja silmällä. Tästä on säilynyt tähän päivään jopa harvinainen dokumentti.
– On olemassa keskiaikainen, paavillinen kirje, jossa paavi antaa kirkonmiehille luvan ottaa haltuun suomalaisten pyhät lehdot.
Lännessä, jossa kyläasutus oli tiiviimpää, kirkollinen kontrolli oli helpompi järjestää ja näin ollen uhripuut hävisivät sieltä Itä-Suomea aikaisemmin.
Lehtipuu yhdistyi elämään, havupuu kuolemaan
Eri puilla on ollut suomalaisille erilaisia merkityksiä. Lehtipuut yhdistettiin elämään, kun taas havupuille jäi kuolemanpuiden rooli.
– Taivaallisille ja maan päällä vaikuttaville jumaluuksille on annettu uhrit lehtipuiden äärellä ja vainajille havupuiden – jos mahdollista, männyn äärellä, Pulkkinen kertoo.
Puulajeista esimerkiksi leppä on ollut suomalaisen kansanuskon kannalta erityisen tärkeä. Kun lepän halkaisee, sen mahla punertuu. Tästä syystä leppä yhdistettiin vereen ja sieluun.
Käsitys lehtipuista elämänpuina näkyy suomalaisissa perinteissä yhä tänäkin päivänä: esimerkiksi juhannuskoivuissa ja saunavastoissa.
Aikoinaan uskottiin, että vastassa on luonnon tuonpuoleista energiaa tai voimaa, joka siirtyy vihtojaan.
– Varsinkin nuoret naiset, jotka toivoivat itselleen puolisoa, suorittivat lemmenkylvetyksiä ja silloin tuore, mahdollisimman monesta eri lehtipuusta tehty vasta oli todellinen taikakalu, Pulkkinen kertoo.
Puut eivät kuitenkaan olleet ainoita, joilta suomalaiset hakivat apua. Uhrilahjoja annettiin toiveikkaina myös kodinhaltioille eli tontuille.
Yliskylän haltiamännystä on aiemmin uutisoinut myös Kirkko ja kaupunki -lehti.