Tilastotkin sen osoittavat: Suomi ei ole menestynyt toivotulla tavalla 5–3–2-pelisysteemillä. Neljän puolustuslinjasta siirryttiin lähes täyskäännöksen omaisesti nykyiseen pelijärjestelmään, koska haluttiin vaihtoehtoja pelaamiseen.
Lähihistoria on näyttänyt, että moni asia ontuu, kun Huuhkajat pelaa viiden pelaajan puolustuslinjalla. Siksi näen, että Tanskaa vastaan Suomen kaltaisella pelaajamateriaalilla ja pelaajatyypeillä kannattaisi vaihtaa pelijärjestelmä muotoon 4–1–4–1.
Alta voi katsoa Antti Pohjan ihannekokoonpanon Suomelle 4–1–4–1-järjestelmällä Tanska-otteluun ja verrata sitä 5–3–2-muodostelmaan samoilla pelaajilla alareunassa olevaa nuolta painamalla. Juttu jatkuu grafiikan jälkeen Pohjan perusteluilla.
Puolustusnelikko
Suomen joukkueen wing backien ja laitatoppareiden yhteistyö viiden linjassa ontuu sekä pelaajien välisten etäisyyksien että henkilökohtaisen sijoittumisen osalta. Milloin wing back luovuttaa vartiointivastuuta topparille ja toisin päin? Ehtiikö toppari tukemaan wing backia ja toisinpäin? Sijoittuminen suhteessa lähimpiin omiin pelaajiin ja toisaalta vastustajiin horjuu. Pienikin epätietoisuus ja myöhästyminen voi olla ratkaisevaa tuloksen kannalta.
Suomella on toimiva topparipari Paulus Arajuuri–Joona Toivio. Tätä kannattaisi hyödyntää, parina neljän puolustajan linjassa. Yhteistyö toimii. Vahvuudet täydentävät toisiaan ja kommunikaatio on kunnossa.
Laitapakkien ja 4–1–4–1-järjestelmässä myös laitakeskikenttäpelaajien myötä puolustuspelaamisen tilojen täyttö etenkin matalammassa blokkipuolustuksessa on selkeämpää. Suomelle on varmasti tiedossa matalalla puolustamista Tanskaa vastaan. Liikeradat, etäisyydet, lähimpien pelaajien tuki ja eteenpäin puolustamisen terveempi lähtökohtainen mahdollisuus puoltaisivat 4–1–4–1-järjestelmää.
Tanskan vahva laitapuolustajien osallistuminen hyökkäyspeliin vaatii 90 minuutin tuen Suomen laitapuolustajille. Kahden laitapelaajan voimin tämä onnistuu paremmin. Toisaalta Tanskan niin sanottujen laitahyökkääjien keskustaan leikkaamiset saadaan paremmin kuriin, kun laitapuolustaja voi luovuttaa vartiointivastuun viereiselle topparilleen ja siirtää huomiotaan nousevaan laitapuolustajaan, jota laitalinkki pääsee painostamaan yläpuolelta.
Etäisyyksien loogisuus, vastuiden selkeys ja turvallisuuden tunteen tuoma kollektiivinen sijoittuminen puolustusmuodossa mahdollistavat pelin kääntämisen, pallonriistot ja syöttökatkot. Tästä päästään Suomen maalinteon mahdollisuuksiin. Tanskan nousevat laitapuolustajat jättävät taakseen tilaa, johon Suomi voi hyökätä pallon saatuaan Tanskan voimakkaan prässin alta pois. Käänteisesti laitalinkki on välittömästi ja loogisesti sijoittuneena tukemassa tyhjää tilaa täyttävää Suomen yksinäistä hyökkääjää, jolle palloa voidaan suunnitellusti pelata riiston jälkeen.
Ankkuripelaaja
Jos Tim Sparv ei ole täydessä pelikunnossa, Suomen kannattaa siirtää Glen Kamara ankkuripelaajaksi puolustuslinjan eteen. Kamaran vastuulla on tukea toppariparia etupuolelta, voittaa kakkospalloja Tanskan laadukkaiden pitkien syöttöjen jälkeen ja ennen kaikkea: peittää yhdessä painottoman puolen laitalinkin kanssa Christian Eriksenille linjojen väliin pelattavia syöttöjä, joiden onnistuminen olisi Suomen kannalta tuhoisaa.
Pelinavaamisvaiheessa Kamara pudottaisi ajoittain toppareiden väliin liikuttamaan palloa, mahdollisuuksien mukaan. Toki myös neljän linjan onnistuu avata peliä ilman Kamaraakin, ja usein se on järkevämpi vaihtoehto. Tanska nimittäin ottaa usein ylhäältä ja keskeltä pelinavaamisen kiinni ja aloittaa varsinaisen prässin pallon siirtyessä Suomen laitapelaajalle. Näissä tilanteissa Kamaralla olisi tehtävänä olla pelattavissa ensimmäisen prässilinjan takana ja pyöräyttää peli avoimeen tilaan. Sen jälkeen tilanne määrittää, onko syytä edetä vai pitää palloa omalla joukkueella ja niin sanotusti puolustaa pallon kanssa. Ylemmät keskikenttäpelaajat muodostaisivat tässä vaiheessa Kamaran kanssa kolmion, mutta olisivat samalla sijoittumisellaan myös hyökkääjän tukena, jos syöttötila suoraan ylös löytyisi.
Ankkuripelaajana Kamara antaisi pallollisen varmuuden ja turvallisuuden tunteen myös muille keskikenttäpelaajille sekä laitapakeille auttaa hyökkäyksissä.
Eli: kolmen topparin tuki ja turva muutettaisiin Suomelle ominaisemmaksi ja paremmin peliä tukevammaksi kahden topparin ja ankkuripelaajan kolmioyhteistyöksi.
Keskikentän neljän suora
Kun pelin keskustassa vallitsee rauha ja etäisyydet, sijoittuminen ja lähimpien pelaajien tuki ovat synkroniassa. Se tuo pelaamiseen terveen turvan tunteen, sanattoman yhteyden pelaajien välillä. Toisin sanoen se luo tasapainon kentälle, puolustamiseen, hyökkäämiseen ja tilanteidenvaihtoon.
Kaksi laitapelaaja per puoli antaisi Suomen tapauksessa monipuolisemmin mahdollisuuksia niin puolustus- kuin hyökkäyssuuntaan. Pelaajien yhteistyö ja ylivoimien luominen sekä puolustamisessa painottoman puolen keskustan tuki ovat tärkeitä yksityiskohtia.
Laitalinkin tietoisuus alapuolella olevasta laitapuolustajasta antaa lähtökohtaisesti paremman sijoittumisen, kun pelaaminen kääntyy hyökkäykseksi. Myös 2 vastaan 1 -tilanteiden luominen laitakaistoille – joita Suomi enimmäkseen välikaistojen sijaan joutuu käyttämään – on hyökkäyspeliä rikastava asia.
Pelin virtaus pitää olla luonnollista. Energiaa ei pidä joutua käyttämään liiaksi selviytymiseen ja reagoimiseen. Kentän harmonisella täyttämisellä ennakointi ratkaisuissa kasvaa ja ikävien yllätyksien määrä vähenee.
Piikkipaikka
Teemu Pukki ottaisi tässä järjestelmässä paikan yksinäisenä hyökkäjänä. Haittojen ja hyötyjen kiivaassa taistelussa on sanottava, että Suomen on hyvä uhrata kahden kärjen pelaaminen puolustuksen ensisijaisuuden edessä. Pukin vastuu on valtava. Jos Pukki ei ole kunnossa, homma hoituu muiltakin Suomen juoksuvoimaisilta kärkipelaajilta.
Tehtävä on yksinkertainen: puolustaessa ohjata peliä jompaankumpaan laitaan tai ainakin hidastaa kierrätystä puolelta toiselle. Yhtä lailla sijoittuminen on tärkeää mahdollisen pallonriiston jälkeen; hyökkääjän on aina oltava pelattavissa, edellä mainituissa tyhjentyneissä tiloissa.
Yksinäinen hyökkääjä ei jää yksin, kun jo yllä kirjoitetuista syistä keskikentältä riittää tukea. Hyökkääjän, laitalinkin ja jopa kahden keskimmäisen keskikenttäpelaajan avulla Suomella on mahdollisuus rakentaa yhteistyöhyökkäämisen malleja. Paras vaihtoehto on tietenkin pelata hyökkääjä suoraan pystysyötöllä maalintekoon, mutta muitakin malleja tarvitaan.
Halutessaan ja osatessaan laitalinkeillä, etenkin Robert Taylorilla, olisi mahdollisuus tehdä laidalta keskustaan -juoksuja, joita on vaikea puolustaa. Samaan aikaan niillä saadaan syöttösuuntia avatuksi, kun laitapuolustajalla on mahdollisuus taustanousuun.
Antti Pohja
Lue myös: