Ranta on edelleen suunnattoman kaunis. Missään ei näy merkkejä siitä, millainen murhenäytelmä täällä 30 vuotta sitten koettiin.
Oli perjantai-ilta 14.6.1991, kun kuusi Puolustusvoimien BTR-60 miehistönkuljetuspanssarivaunua lähti ylittämään 4,5 kilometrin mittaista vesimatkaa Taipalsaaren ampuma-alueen rannasta Saimaan yli Kyläniemeen.
Kun matkaa oli taitettu 2,5 kilometriä, vaunuista ensimmäinen upposi salamannopeasti ja vei mennessään seitsemän nuorta varusmiestä. He jäivät vaunuun loukkuun ja hukkuivat.
Onnettomuudesta pelastuivat toiset seitsemän miestä, jotka olivat olleet onnettomuusvaunun kannella.
Oli sattunut onnettomuus, jonka ei pitänyt olla mahdollinen. Suuri suru, hätä ja myötätunto valtasivat koko Suomen tuona kauniina kesäiltana.
Menehtyneet seitsemän nuorta miestä olivat Kouvolassa sijaitsevan Karjalan prikaatin varusmiehiä.
Lue selvitys onnettomuuden syistä sekä pelastuneiden kokemukset tästä Ylen laajasta artikkelista: 7 nuoren elämä päättyi, kun panssarivaunu upposi järveen – pelastuneiden painajainen on kestänyt 30 vuotta
Eilen maanantaina onnettomuudesta tuli kuluneeksi 30 vuotta. Karjalan prikaatissa, Vekaranjärvellä järjestettiin ensin aamulla kaikille yhteinen muistotilaisuus, minkä jälkeen kasarmien seinällä oleville onnettomuuden muistolaatoille laskettiin seitsemän ruusua.
Mutta piti kulua 30 vuotta, ennen kuin oli aika ensimmäisen kerran palata onnettomuuspaikalle kunnioittamaan uhrien muistoa.
Taipalsaaren ampuma-alueen rannassa, aallonmurtajan vieressä odottaa Puolustusvoimien vene, jonne kapuaa kuusi hiljaista ihmistä. Karjalan prikaatin apulaiskomentaja, everstiluutnantti Petri Olli kantaa seppelettä.
Hänen vierelleen saapuu Kouvolan seurakunnan kirkkoherra Keijo Gärdström. Hänen raskas tehtävä oli 30 vuotta sitten viedä suruviestejä menehtyneiden omaisille.
Kyydissä on myös kaksi henkilöä, jotka 30 vuotta sitten joutuivat seuraamaan onnettomuutta hyvin läheltä.
Kotkalainen Mikko Wiiala on yksi niistä seitsemästä miehestä, jotka olivat panssarivaunun päällä ja pelastui. Hannu Huhta-aho puolestaan oli onnettomuusvaunun takana kolmantena tulleen vaunun johtaja.
Vene pysähtyy. On aika ottaa lakki päästä.
Tammelan seurakunnan kirkkoherra, Panssariprikaatin sotilaspappinakin toiminut Juha Koivulahti pitää muistohartauden, joka vie onnettomuushetkeen.
– Meidän on edelleen vaikea ymmärtää, miksi näiden nuorten miesten elämän piti päättyä tällä tavoin ja näin varhain. Suru ja kaipaus koskettavat varmasti vielä kipeästikin heidän omaisiaan.
Koivulahti muistaa myös niitä, jotka olivat onnettomuudessa läsnä ja joita se kosketti.
– Onnettomuus aiheutti vuosia kestänyttä ahdistusta, elämän perusturvallisuuden järkkymistä, painajaisia tai syyllisyyttäkin.
Karjalan Prikaatin apulaiskomentaja everstiluutnantti Petri Olli lukee valkoisin kukin koristeltuun havuseppeleeseen kiinnitetyt nauhan tekstin.
– Taipalsaaren uhrien muistoa kunnioittaen – Karjalan prikaati
Olli laskee seppeleen rauhallisesti veteen. Isä meidän -rukouksen ja Suvivirren jälkeen muistotilaisuus päättyy ja seurue palaa takaisin lähtörantaan.
Rankat 30 vuotta
Onnettomuudesta pelastunut Mikko Wiiala osoittaa sormellaan tiettyä kohtaa hiekkarannasta. Hän näyttää, mistä BTR-60-panssarivaunu kohtalokkaalle matkalleen lähti. Silloin 30 vuotta sitten oli perjantai-ilta. Kello oli 19.45.
Alun perin se vaunu, jossa jääkäri Wiiala matkusti, oli ollut jonon viimeinen vaunu. Heitä oli siinä 9 miestä.
Kuitenkin hetkeä ennen lähtöä yksi panssarivaunu rikkoutui. Wiialan vaunuun tuli viisi miestä lisää, joten heitä oli siinä nyt yhteensä 14.
Vaunu siirtyi jonon ensimmäiseksi, niin sanotuksi komentovaunuksi. Kaikkiaan kuusi panssarivaunua ajoi veteen ja alkoivat pitkässä jonossa taittaa matkaa.
Perässä tulevista vaunuista joissakin oli kiinnitetty huomiota, että ensimmäinen vaunu ui ehkä normaalia syvemmällä. Onnettomuusvaunun päällä mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että kohta jotain tapahtuisi.
– Oli samanlainen keli kuin nyt. Peilityyni Saimaa, juhannus tuloillaan ja kohta päästään lomille. Silloin oli hyvä fiilis, muistelee alkumatkaa Mikko Wiiala.
Onnettomuus tapahtui, kun matkaa oli takana 2,4 kilometriä. Aikaa oli kulunut 20 minuuttia.
Vesi syöksyi vaunun yläosassa olevista tuuletusluukuista sisään, ja vaunu katosi Saimaan syvyyksiin noin viidessä sekunnissa.
Onnettomuudesta selvinneet ovat kertoneet, että tuntui, kuin tuoli olisi vetäisty alta. Samaa sanoo Mikko Wiiala.
– Esimies huusi, että pelastautukaa. Ei siinä ehtinyt muuta tehdä. Jäin sitten kellumaan, kertaa Wiiala.
Osa kannella olleista joutui uppoavan panssarivaunun pyörteisiin ja taistelivat hengestään. Lopulta kaikki kannella olleet 7 miestä olivat pinnalla.
Nopeasti he joutuivat toteamaan, että vaunussa sisällä olleille kävi huonosti.
– Heti tuli tunne, että olisi pakko päästä tekemään asialle jotain. Saimaa oli tosi kylmää, ja alkoi kangistua. Varmasti oli shokki jo päällä. Oli pakko keskittyä vain itsensä pelastamiseen.
Kukaan pelastuneista ei olisi voinut tehdä mitään menehtyneiden hyväksi. 13 tonnia painanut panssarivaunu oli jo 32 metrin syvyydessä ylösalaisin. Se paikallistettiin videokameroin vasta yli 6 tuntia onnettomuuden jälkeen.
– Rankat 30 vuotta. Ainahan se tasaisin väliajoin palaa muistoihin. Varsinkin muistopäivänä menehtyneitä aseveljiä muistellen.
Onnettomuudesta pelastuneet eivät ole puhuneet onnettomuudesta juuri kenellekään. Samaa sanoo myös Mikko Wiiala.
– Kyllä se niin on minullakin. Aika vähiin on jäänyt, kertoo Mikko Wiiala.
Nyt Mikko Wiiala tuli onnettomuuspaikalle ensimmäistä kertaa 30 vuoteen. Muistotilaisuus Saimaalla jää lämpimänä mieleen.
– Oli erittäin kaunis tilaisuus. Jokainen vuorollaan lausui rukouksia, laulettiin virsiä ja laskettiin seppel uppoamispaikalle.
Taipalsaari antoi sysäyksen kriisityölle
Kun nykyisin tapahtuu onnettomuus, kootaan nopeasti kriisiryhmä, jossa onnettomuuden kokeneet tai siinä lähellä olleet pääsevät purkamaan tuntojaan. Toisin oli 30 vuotta sitten.
Taipalsaaren onnettomuudesta selvinneet ovat kertoneet, että he eivät itse onnettomuuden jälkeen saaneet mitään kriisiapua. Kriisiavun puutteesta he eivät myöskään syytä ketään, koska 1990-luvun alussa kriisiapua ei juurikaan tarjottu eikä järjestetty.
Eräs pelastunut varusmies kertoo, että silloin oltiin vielä nuoria ja koettiin ja että kyllä tästä selvitään.
Onnettomuustutkintakeskus antoi loppuraportissaan moitteita henkisen hyvinvoinnin jälkihoidolle. Se katsoi, että psykiatrinen ja sosiaalinen valmius erilaisten onnettomuuksien uhrien hoitamiseen ei ole riittävä.
Tammelan seurakunnan kirkkoherra Juha Koivulehto on tutkinut sitä, miten kriisityön tuli osaksi sotilaspappien tehtävänkuvaa 1990-luvulla. Hän on perehtynyt muun muassa Taipalsaaren onnettomuuden jälkihoitoon.
– Kriisituki oli täällä aivan lapsenkengissä. Sitä ei Taipalsaaren onnettomuudessa ollut, kun ei sitä ollut koko suomalaisessa yhteiskunnassa, kertoo Koivulehto.
Taipalsaaren onnettomuus tuli kaikille niin yllätyksenä, että henkinen hyvinvointi saapui vain harvojen mieleen. Tuolloin keskityttiin uhrien ja onnettomuusvaunun etsimiseen sekä onnettomuuden syyn pohdintaan. Itse ampumaleirikin hoksattiin keskeyttää vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen.
– Taipalsaaren onnettomuuden jälkeen suomalaiseen yhteiskuntaan tuli jälkipuinnin ja jälkihoidon malli. Vuonna 1997 Puolustusvoimat määräsi, että jokaiseen joukko-osastoon tulee perustaa kriisitukiryhmä, kertoo Juha Koivulehto.
