Uljaat ritarit karauttavat ratsuillaan taisteluun, haarniskat kimaltelevat, peitset kolisevat, miekat viuhuvat, veri virtaa ja kavala vihollinen saa ansionsa mukaan. Ritarius liitetään useimmiten sodankäyntiin, näyttäviin turnajaisiin ja kauniisiin linnanneitoihin, mutta keskiajalla kukoistaneeseen ritarikulttuuriin kuuluu paljon muutakin.
– Suurin ritariuteen liittyvä väärinkäsitys on se, että kyse olisi yksioikoisesta ja -puolisesta tarinasta. Ritari oli raskaasti aseistettu sotakone, mutta samalla hän saattoi olla myös Jumalan soturi, maanomistaja, linnanherra, perheenisä ja runoilija, tutkija Jenni Lares Museokeskus Vapriikista toteaa.
Ritarit olivat keskiajan politiikan keskiössä
Ritareita eli ratsuilla liikkuvia raskaasti aseistettuja ammattisotilaita oli Euroopassa jo 700-luvulla, mutta täysmittaiseen lentoon ritarilaitos lähti 1100-luvulla ristiretkien vanavedessä. Lähi-itään suuntautuneilla ristiretkillä opittiin ritari-ideologiaa, johon liittyi oleellisena osana kristinuskon puolustaminen.
– Ritarit toivat tällaista ajatusmaailmaa ristiretkiltä kotimaihinsa, ja esimerkiksi Pyhän Yrjön kaltaiset tarinat alkoivat levitä Euroopassa todella voimallisesti. Keskiajan yhteiskunnallisen rakenteen ja ritarilaitoksen kehittyminen on ollut hyvin samanaikainen prosessi, Jenni Lares sanoo.
Ritarien asema yhteiskunnan tikapuilla olikin keskiajalla korkealla, ja kuten Vapriikin näyttelyn taidokkaasta esineistöstä voi huomata, ei heillä useimmiten ollut pulaa rahasta.
Toisaalta löytyi myös puhtaasti hengellisiä ritarikuntia, joissa elettiin tarkoituksellisen askeettisissa olosuhteissa munkkien tapaan, vailla maallista mammonaa. Vaikutusvalta ja mittava omaisuus eivät myöskään aina kulkeneet käsi kädessä. Esimerkiksi nykyisen Baltian alueella toiminut Saksalainen ritarikunta ja sen osana toiminut Liivinmaan ritarikunta oli merkittävä taloudellinen ja poliittinen toimija, mutta sen johdossa oli saksalaista alhaisaatelia.
– Tämä tarkoitti sitä, että myös pelkällä taidolla ja osaamisella ritarin oli mahdollista kivuta asemaan, jossa päätettiin koko Itämeren alueeseen ja Pohjois-Eurooppaan liittyvistä asioista, Jenni Lares toteaa.
Ritari oli Kristuksen soturi
Ritarikulttuurin dilemma ja ristiriita liittyy nimenomaan sotimisen ja uskonnon sovittamiseen toisiinsa. Ensisijaisesti ritari oli raskaasti aseistettu soturi ja taistelija, jonka työhön kuului tappaminen. Toisaalta väkivallan ideologian ympärille muodostui eräänlainen kunniakoodisto, joka määritteli, keitä tai mitä vastaan väkivaltaa oli hyväksyttävää käyttää.
– Ajatusmaailmaan kuului, että sotiminen uskonnon ja Jumalan puolesta ja kuoleminen ristiretkellä oli kunniakasta. Muista syistä tapahtuvaa taistelemista ei ainakaan katolisen kirkon taholta pidetty kovinkaan ylevänä – tosin itse ritareilla oli tästä eriäviä mielipiteitä, Jenni Lares sanoo.
Virallisen koodiston mukaan ritari oli siis miles Christi eli Kristuksen soturi, joka huokui hengellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta ja joka puolusti uskontoa ja suojeli ja auttoi haavoittuvassa asemassa olevia vähäosaisia ja leskiä kaikenlaiselta pahuudelta ja vääryydeltä.
– Ihan toinen juttu on, kuinka tällaiset periaatteet toteutuivat käytännössä. Tällaista hahmoa oli kuitenkin pakko esittää, jos halusi kuulua ritarikulttuuriin ja elää keskiajan hengellisen ideaalin mukaisesti, Lares jatkaa.
Ritari-imagoon kuului runsaasti muitakin vaatimuksia, jotka eivät ole helppoja nykyihmisellekään.
– Armollisuus, oikeudenmukaisuus, totuudessa pysyminen, kaunopuheisuus, muiden muassa. Kyseessä on ollut hyvin monimutkainen ihanteiden vyyhti, jota ritarit ovat pyrkineet noudattamaan. Keskinäinen kulttuurikoodisto on toiminut ohjenuorana myös toisten ritariveljien kohtelussa.
Runoja oikeasta ja väärästä rakkaudesta
Ritarikulttuuriin on kuulunut oleellisena osana myös taiteen harjoittaminen, tarkemmin sanottuna runous, jossa käsitellään niin kunniallisuutta, rohkeutta kuin urhoollisuuttakin. Runoissa pelastetaan myös kiipelissä olevia linnaneitoja, ja naiset ovat yleensä myös ylenpalttisen palvonnan kohteita.
1100-luvulla Ranskassa syntyi kristillisen ideaalin mukaisesti ritarien uroteoista kertova Chansons de geste -tyyli eli laulaen tai lausuen esitetty eeppisen runouden muoto. Tästä tyylisuunnasta ammentaa myös totta ja tarua yhdistelevä Rolandin laulu, josta tuli myöhemmin Ranskan kansalliseepos. Ritarirunoudessa tehdään usein selvää pesäeroa "oikean" ja "väärän" rakkauden välille.
– Yleensä näiden runojen keskiössä on rakkaustarina, jossa on usein myös opettavainen sävy: vastoinkäymisistä huolimatta rakastavaiset saavat toisensa, jos mukana on riittävä määrä kunniallisuutta ja uskollisuutta. Joskus taas käsitellään tuhoisaa epäsäätyistä rakkautta, kolmiodraamoja ja aviorikoksia, joiden tiimellyksessä kaatuvat niin kuninkaat kuin valtakunnatkin, Jenni Lares kertoo.
Keskiajan loppupuolella ritarikulttuuria ryhtyivät määrittämään voimallisesti tarinat kuningas Arthurista, pyöreän pöydän ritareista ja Graalin maljasta. Arthurin legenda on edelleen suosittu aihe populaarikulttuurissa, ja vaikka kyse on mitä ilmeisimmin fiktiivisestä hahmosta ja fiktiivisistä tapahtumista, monelle käsitys ritariudesta on muodostunut nimenomaan tätä kautta.
Vaikka ritarit tappoivat vihollisiaan taisteluiden tuoksinoissa, heille sallittiin myös herkempi puoli. Keskiajan ritareille oli suotavaa näyttää tunteensa ja tirauttaa julkisesti kyyneleitä. Sekään ei ollut harvinaista, että suuren tunnekuohun vallassa ollut ritari pyörtyi kaikkien nähden. Esimerkiksi mahtava hallitsija Kaarle Suuri pyörtyili usein julkisesti, eikä tässä ollut aikalaisten mielestä mitään outoa tai kummallista. Viktoriaanisena aikana taas pyörtyily oli nimenomaan naisten tavaramerkki, joka viittasi heikkouteen ja haurauteen.
Suomalaisella ritarilla oli oma tykki
Myös Suomessa on ollut ritareita. Esimerkiksi 1400-luvun Hämeessä vaikutti Olavi Niilonpoika Tavast, joka tuntui viettäneen varsin hulppeaa elämää.
– Häneltä on säilynyt maakirja, jossa on lueteltu hänen omistuksessaan olleet maa-alueet ja kotikartanon esineistö. Sieltä löytyy muun muassa kynttilänjalkoja, hopeisia pikareita, heloitettuja juomasarvia ja kullatulla nahalla koristeltuja tyynyjä. Luettelossa on mukana myös aseita ja tykki. Tavastin alaisuudessa on jopa toiminut tuliaseista vastannut henkilö, Jenni Lares kertoo.
1800-luvulla ritarikulttuuri koki uudenlaisen renessanssin, ja sitä ryhdyttiin romantisoimaan etenkin taiteessa. Esimerkiksi englantilainen prerafaeliitti-liike tunnetaan kuningas Arthuria ja ritareita ihannoivista maalauksistaan.
Syynä 1800-luvun ritari-innostukseen oli se, että järkeen ja tieteeseen nojanneen valistuksen aikakauden jälkeen koettiin keskiajan edustavan henkevämpiä ja luonnollisempia arvoja. Samalla syntyi myös nippu väärinkäsityksiä, joiden oikominen on myöhemmin ollut vaikeaa.
– 1800-luvulla syntyi monia haitallisiakin myyttejä. Vieläkin toistetaan sitä, että keskiajalla ritareita olisi nostettu vinssillä hevosen selkään. Tällaisesta on ensimmäinen maininta 1800-luvun loppupuolella Mark Twainin romaanissa, eikä siinä ole mitään keskaikaista, Jenni Lares summaa.