Koska olen itsekin suuri roskaläjä, liityin sellaiseen Facebook-ryhmään kuin ”Roskalava”. Sen idea on, että ihmiset antavat ilmaiseksi erilaisia asioita, jotka muuten menisivät roskiin. Konsepti on mainio: tavara ei ole yleensä erityisen kuranttia, mutta ei toisaalta maksa mitään. Usein sieltä myös saa sellaisia asioita jotka kyllä toimittavat tehtävänsä, kuten vaikka lasten pelastusliivit tai vanha hiustenkuivaaja.
Sitä paitsi yhden roska on toisen aarre. Itse olen antanut pois jo monenmoista. Ryhmän tehokkuudesta kertoo, että kun laitoin ilmon, että lahjoitetaan leikkimökki, se meni minuutissa.
Omasta mielestäni huimin oli, kun joku oli ostanut hillopurkin ja maistanut siitä mutta ei tykännyt, joten kysyi haluaisiko joku sen.
Mielenkiintoisen ryhmästä tekee kuitenkin se, millaisia asioita siellä annetaan ja ennen kaikkea, millaisia asioita ihmiset halajavat ja suostuvat ottamaan vastaan. Erään kerran siellä kaupiteltiin kahta sipsipussia – avaamattomia sentään – eikä mennyt kauan niin ne olivat menneet ja vielä oli jonoakin, että jos tää ensimmäinen ei haekaan niin kelpaa kyllä mulle.
Omasta mielestäni huimin oli, kun joku oli ostanut hillopurkin ja maistanut siitä mutta ei tykännyt, joten kysyi haluaisiko joku sen. Jälleen oli jono hillonhimoisia liikkeellä yv:nä ja av:nä (se on kirpputorislangia joka avautuu vain asiaan vihityille).
Myös käytetty hiuslakkapurkki, jossa oli vielä hiukan jäljellä, kelpasi. Tarjolla oli niin ikään omenapuun ohuita oksia sekä täydellisen ruttaantunutta harjapeltiä. Ihmiskunnan hyväksi sanottakoon, etteivät ne menneet.
Mielenkiintoista on myös, että yhä useammin siellä toivotaan tavaroita: että minä tarvitsisin sen ja sen värisen pöydän, kernaasti hyväkuntoisen, voisiko joku tuoda tänne viidenteen kerrokseen koska minulla ei ole autoa ja muutenkin laiskottaa. Koetin samaa kysymällä, josko jollakulla olisi ylimääräisiä kultarahoja (olisin jopa hakenut) mutta vastauksia ei tullut.
Jäin silti pohtimaan miksi joku haluaa avatun hillopurkin tai käytetyn hiuslakkapurnukan ja on valmis kulkemaan kaupungin toiselle laidalle sen hakemaan. Vastauksia lienee useampia nuukuudesta vähävaraisuuteen ja luonnonsuojeluun, mutta yksi yleinen on varmaankin ihmisen sisäinen sulovileeniys – otin kun ilmaiseksi sain! Se on sukua sille pyyteettömälle ilolle, jota suuri osa ihmisistä tuntee, jos saa ilmaista viinaa.
On mukavaa, että roskani ovat vaihteeksi jonkun muun pihalla aiheuttamassa perheriitoja.
Roskalava-ryhmä on ollut minulle erityisen mieluinen löytö, sillä harrastan kaikenlaista rakentamista, minkä lisäksi minuun on joskus lastenneuvolassa ilmeisesti istutettu kokeilumielessä hamsteringeenejä, joten nurkkiin kerääntyy aina kaikenlaista josta voi hyvinkin olla joskus hyötyä, mutta useimmiten ei. Annettavaa siis piisaa.
Samasta syystä kaatopaikka on vuosien varrella tullut tutuksi, ja siksi sydäntä lämmittää, jos joku asia onkin sellainen, jota ei tarvitse viedä tuhottavaksi, vaan jonka voi antaa eteenpäin. Sitä paitsi muutenkin on mukavaa, että roskani ovat vaihteeksi jonkun muun pihalla aiheuttamassa perheriitoja.
Kun tietää, että jokainen suomalainen tuottaa vuodessa noin 565 kiloa jätettä kaatopaikalle, niin jokainen kilo, joka on sieltä pois (kunhan on järkevässä käytössä) on hyvä asia. Semminkin, koska kaatopaikalle kulkeutuu aivan käsittämättömän paljon käyttökelpoista tavaraa.
Olen useammin kuin kerran lähtenyt sieltä peräkärryssä melkein yhtä paljon tavaraa kuin mitä sinne vein. Vanhoja kauniita ikkunapokia, katukiviä, ovia. Eihän niitä saisi viedä, mutta keneltä se muka on pois? Nehän poltetaan – kiviä lukuun ottamatta – eikä polttaminen edes ole varsinaista kierrätystä.
Kun olen vuosikausia katsellut sitä kaatopaikan meininkiä, tulin joskus kehitelleeksi sellaisen tositeeveesarjan, jossa kaksi rakennusporukkaa kilpailee ja kerää sisustusta myöten kaiken kesämökinrakentamiseen tarvittavan materiaalin kaatikselta. Ohjelmassa seurataan millainen lopputuloksesta tulee. Luulen, ettei siellä kovin monta kuukautta tarvitsisi päivystää, niin ainakin sellainen vähän vaatimattomampi tölli rakentuisi.
Ohjelman nimi voisi olla vaikka Ensiroskat kaatislavalla, Suurin kierrättäjä, Big Broskalava tai Unelmien jätemökki.
Hoi Ylen tositeeveeosasto, mitäs sanotte?
Roope Lipasti
Kirjoittaja on hamstrailuun taipuvainen kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 21.7. klo 23.00 saakka.
