Suomalaisen kaksijakoisen alkoholipolitiikan juuret ulottuvat 1800-luvulle. Hämeenlinna on tästä hyvä esimerkki. Suureksi osaksi keskeisen sijaintinsa vuoksi kaupunki oli vilkas ja täynnä kapakoita, panimoita sekä viinatehtaita. Olihan se jo 1800-luvun lopulla Suomen ensimmäisen junaradan päätepiste, eli Helsingistäkin pääsi Hämeenlinnaan kätevästi.
Olutta pantiin Suomessa jo keskiajalla, mutta varsinainen kaupallinen panimotoiminta alkoi 1700-luvun loppupuolella. Kehitys oli hidasta. Vuonna 1850 Suomessa oli kuusi panimoa. Kaksi Kuopiossa, yksi Helsingissä, Turussa, Vaasassa ja Viipurissa.
Jo kymmenen vuoden kuluttua panimoita oli maassamme 38 ja vuosisadan loppuun mennessä panimotoiminnasta oli tullut merkittävää teollisuutta. Parhaimmillaan panimoita oli 90.
Keskiajalla Suomessa juotiin ja pantiin paljon olutta. Esimerkiksi Hämeen linnassa jokaiselle työntekijälle varattiin kolme litraa olutta päivässä. Olut oli usein terveellisempää kuin vesi, koska oluen valmistusprosessissa vesi kiehautetaan. Vesi taas oli varsinkin kaupungeissa usein likaista.
Viinanpoltto yleistyi jo 1600-luvulla ja paloviina korvasi nautintoaineena hiljalleen oluen. Toki oluttakin nautittiin.
Juuri paloviinan "runsas" käyttö herätti 1800-luvun loppupuolella vahvistuneen raittiusaatteen. Lopulta raittiusihmiset saivat huomattavia rajoituksia viinanpolttoon ja jakeluun. Useissa kaupungeissa perustettiin anniskeluyhtiöitä, joiden tarkoitus oli hillitä kansan viinanjuontia.
Hämeenlinnassa anniskeluyhtiö perustettiin vuonna 1885. Pari vuotta sen jälkeen voimaan tullut laki antoi kaupunkien valtuustoille vallan lakkauttaa paloviinan myynti. Raittiusliike vaati myyntikieltoa, jolloin Hämeenlinnan valtuusto päätti monopolisoida myynnin vuonna 1904.
Suomen oloissa Hämeenlinnan monopoli oli harvinaisen tiukka, kertoo alkoholihistoriaan kaupungissa perehtynyt museolehtori Jyrki Nissi Hämeenlinnan kaupunginmuseosta.
– Viinit ja sitä vahvemmat alkoholijuomat olivat anniskeluyhtiön määräysvallassa. Niitä sai ostaa vain anniskeluyhtiöstä. Anniskeluun oli lupa ainoastaan yhtiön omalla ravintolalla ja kahdella muulla ravintolalla. Ravintolat eivät saaneet edes ottaa voittoa viinanmyynnistä, vaan viina tuli tarjoilla sisäänostohintaan.
Aleksis Kivi kertoi viinan kiroista toista sataa vuotta sitten
"Kaikki on juotu, niin nauriskuorman hinta, kuin sekä kodon että kylän säntirahat, ei äyriä jälellä löydy." Iivarin "pohmeloinen" tuska Aleksis Kiven Nummisuutareissa (1864), on aikalaiskuvaus kaupunkielämän houkutuksista.
Maaseutu oli verraten kuivaa aluetta, etenkin, kun viinan kotipoltto kiellettiin lailla 1866. Kaupunkien kapakoissa viina oli olutta suositumpaa.
Aleksis Kivi laittoi vielä Seitsemässä veljeksessäkin (1870) Simeonin ja Eeron kokemaan kovia kapakoitten täyttämässä Hämeenlinnassa:
"Missä ja kuinka olivat hävittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin pohmeloisina lähenivät he kotoansa."
Kiven kertomukset olivat ehkä omista kokemuksista kirjoitettua fiktiota, mutta meno oli tosielämässäkin hurjaa muutaman tuhannen asukkaan Hämeenlinnassa. Museolehtori Jyrki Nissi kertoo myöhemmin runoilijana kuuluisaksi tulleen Larin-Kyöstin nuoruuden hölmöilyistä.
– Larin-Kyösti tempaisi kahden kaverinsa kanssa kännin halvalla Muscat viinillä. Pojat olivat sitten tervanneet juorupeilejä ja soittaneet suutaan piioille ja ilta oli huipentunut joukkotappeluun Tähtipuistossa (nykyinen Sibeliuspuisto). Se johti poikien karkottamiseen kaupungista, Larin Kyösti paimennettiin Tuulokseen.
Alun perin ruotsalaisen Larin-Kyöstin (alkuperäiseltä nimeltään Karl Gustaf Larson) vanhemmat perustivat Hämeenlinnan kaupunginhotellin ravintoloineen. Karkotus Tuulokseen herätti Larin-Kyöstistä hämäläisen runoilijan.
Krouveja joka kulmalla
Suomalaisten selvä enemmistö, eli yli 90 prosenttia väestöstä, asui vielä 1800-luvulla maaseudulla. Kaupungit olivat pieniä. Vuonna 1850 Helsingissä oli hieman alle 21 000 ja Turussa hieman yli 13 000 asukasta. Muissa kaupungeissa oli selvästi vähemmän asukkaita.
Kaupungit olivat pieniä, mutta niistä ei puuttunut anniskelupaikkoja. Erityisesti Hämeenlinna oli kuuluisa kapakoistaan. Kohta kaupungin perustamisen jälkeen (1639) Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra (Ernest Johann Creutz) kirjoitti Hämeenlinnan porvareista vuonna 1662: "Heidän varansa ja voimansa eivät ulotu muuhun kuin kaupantekoon." Kaupanteolla maaherra tarkoitti krouvaamista eli kapakanpitoa.
Tullinhoitaja Johan Wallman kirjoitti ylitullijohtokunnalle vuonna 1736: "Mitä tämän kaupungin pääasialliseen voimaan ja kauppaan tulee, on se oluen ja paloviinan krouvaaminen (kapakanpito), jota porvaristo ja asukkaat aina kaupungin perustamisesta asti ovat harjoittaneet".
Hämeenlinnassa oli vuonna 1850 alle 3000 asukasta, mutta kapakoita riitti. Museolehtori Jyrki Nissi tietää syyn.
– Hämeenlinna oli jo tuolloin keskeisellä paikalla Etelä-Suomessa. Matkailijoita oli paljon ja kulkijat pysähtyivät Hämeenlinnassa.
Matkat tehtiin ennen 1900-lukua pääasiassa kävellen tai hevoskyydeillä. Raskaan matkan jälkeen pienenkin kaupungin palvelukset houkuttelivat. Ja ensimmäisen vuonna 1862 rakennetun Helsingistä lähteneen rautatieyhteyden päätepisteenä oli Hämeenlinna, joten kaupunki vilkastui entisestään.