Lokakuussa 1968 talvi oli tuloillaan Hämeeseen ja oli jo miinusasteita, mutta vielä pystyi tekemään kaivuutöitä. Tyrvännössä Suontaan Vesitorninmäellä oltiin upottamassa vesiputkea, kun työ keskeytyi odottamattomaan löytöön: Miekka!
Se näytti makaavan maassa aivan yksin, mutta paikalle kutsutun arkeologin Oiva Keskitalon harjaantunut silmä näki vesijohtoputken kaivannossa tumman läikän, joka todisti, että miekan alla oli muinainen hauta.
Suomen hapan maaperä on orgaaniselle aineelle armoton. Kun Keskitalo avasi haudan, hän näki vain hahmon vainajasta, joka oli aikoinaan haudattu selälleen. Luista oli jäljellä enää pehmeää massaa.
Maasta pystyttiin nostamaan vain kaksi pientä reisiluun pätkää. Niihin ja siihen hiekkaan, jota haudasta oli hieman säästynyt, Turun yliopiston tohtorikoulutettava Ulla Moilanen yhteistyökumppaneineen perusti European Journal of Archaeology (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä julkaistun tuoreen tutkimuksen.
Monitieteellinen tutkimus on osa hänen väitöskirjaansa.
Arkeologi hämmentyi löydöistään
Muinaisten vainajien sukupuolen määrittelylle oli arkeologiassa pitkään yksinkertainen kaava: jos haudassa oli aseita, vainaja oli mies, ja jos koruja, hän oli nainen. Edelleenkin on ihmisiä, jopa tutkijoita, jotka pitävät kiinni tästä stereotypiasta.
Suontaan haudan esineet saivat Oiva Keskitalon hämmennyksiin. Aikakausi oli niiden perusteella määriteltävissä ristiretkiajaksi. Radiohiiliajoituksessa se on tarkentunut vuosien 1040 ja 1174 välille. Esineiden yhdistelmä ei kuitenkaan noudattanut totuttua sukupuolikaavaa.
Korut kertoivat, että vainaja oli puettu ajalle tyypillisiin naisen vaatteisiin. Hänellä oli kaksi olkasolkea, jollaisilla kiinnitettiin tuolloinen päällysmekko, vartalon ympäri kiedottu suorakaiteen tai neliön muotoinen kankaankappale.
Kupuriaisten olkasolkien välissä oli ketjunkantaja, rinnan päälle oli pantu sirppi, ja vatsalla oli pieni hevosenkenkäsolki. Tekstiilit olivat maatuneet vainajan tavoin.
Naisen vaatteet siis, mutta vainaja oli saanut mukaansa myös aseita: lantiolleen hopealankaupotuksin koristellun kahvattoman miekan ja veitsen tuppineen.
Oliko hän sittenkin mies? Vai oliko haudassa ollut kaksi ihmistä, mies ja nainen? Keskitalo kertoo kaivausraportissaan etsineensä merkkejä kaksoishaudasta. Mitään ei löytynyt.
– Kaksoishauta on hyvin yleinen tulkinta haudoille, joiden esineistä osaa pidetään tyypillisinä miehille ja osaa naisille. Ajatellaan, että no, ne miehen luut vain ovat hävinneet jonnekin ja ainoastaan naisen luut ovat säilyneet. Se on hyvin epätodennäköistä, sanoo Ulla Moilanen.
Suontaan hautakuopassa ei olisi edes ollut tilaa toiselle vainajalle. Ainoa mahdollisuus olisi, että hänet oli haudattu ensimmäisen vainajan päälle.
Sekin selitys ontuu: niin korut kuin aseet olivat selvästi saman vainajan välittömässä yhteydessä. Jos päällä olisi ollut toinen, hänellä ei olisi ollut haudassaan mitään muuta kuin ensimmäisenä löytynyt mahtimiekka.
Se olisi paljon kummallisempaa kuin miekan kätkeminen hautaan jälkikäteen.
– Sellaista tiedetään tapahtuneen ympäri Eurooppaa. Sillä on ollut jotakin rituaalista merkitystä, arvostuksen osoittamista vainajalle tai suvulle, kertoo Moilanen
Ehkä sen teki Suontaassa seuraava sukupolvi, hän tuumii tutkimuksessaan.
Kahvattomassa miekassa, joka oli kiistatta vainajan kupeella, kun hänet lähetettiin tuonpuoleiseen, ei ole merkkejä taisteluista. Kahva on kenties poistettu symbolisista syistä – siten miekasta on tullut lempeämpi, jos nimittäin noudatetaan sukupuolittunutta tulkintaa naisten hautaesineistä.
Kahva on voinut olla myös orgaanista ainetta ja maatua jäljettömiin, mutta jos miekka tehtiin tarkoituksella käyttökelvottomaksi, Ulla Moilanen pitää sitä hyvin mielenkiintoisena. Ajat Hämeessä olivat tuohon aikaan ilmeisen kuohuvat, mihin viittaavat monet rikkoontuneet aikalaismiekat.
Vuosikymmenien varrella hauta on herättänyt monenlaisia tulkintoja. Koska vainajalla oli selvästikin varallisuutta ja sekä mekko että miekka tai kaksikin, moni on ollut vakuuttunut, että Hämeessä oli rautakauden lopussa naispäälliköitä tai jopa -sotureita ja hän oli heistä yksi.
Villavaatteita ja luksusturkiksia
Tuoreessa tutkimuksessa Suontaan muinaisen asukkaan tarinan jäljille lähdettiin niistä parista luunpalasesta, jotka hänestä ovat jäljellä, ja hivenestä haudan hiekkaa, jota oli onnekkaasti päätynyt niiden mukana säilytyslaatikkoon.
Hiekka antoi lisätodisteita varakkuudesta. Seassa oli lampaankarvoja, jotka olivat todennäköisesti peräisin villavaatteista, ja jäniksenkarvoja, joita käytettiin arvotekstiileissä lampaanvillan joukossa. Vaatteiden väreiksi pääteltiin luonnonvalkoinen ja -ruskea sekä sininen tai sinertävänvihreä.
– Karvoista tunnistettiin myös luksusturkiksia. Sellaisia ei välttämättä käytetty itse, vaan ne myytiin yleensä kalliilla eteenpäin, Ulla Moilanen kertoo.
Mitä turkiksista oli ommeltu, sitä ei muutama karva valitettavasti pysty kertomaan. Aikalaishautojen perusteella noin kuudesosa vainajista sai mukaan turkiksella vuorattuja vaatteita ja turkiksesta tehtyjä käsineitä, veitsien tuppia tai pussukoita.
Hiekasta löytyi merkkejä myös lintujen höyhenistä, mikä viittaa siihen, että vainaja pedattiin pehmeästi höyhentyynylle tai sai päälleen höyhennpeiton. Vastaavaa tunnetaan korkea-arvoisista haudoista Skandinaviasta, muun muassa Ruotsin rautakautisen ylimystön kalmistosta Valsgärdesta.
Muinais-DNA:n tutkimuksessa on käytössä yhä tehokkaampia keinoja, joihin riittävät joskus aivan pienetkin näytteet – kunhan ne ovat säilyneet edes melko hyvin. Suontaan vainajan luunpalasista informaatio oli hiipunut erittäin vähiin.
Jo alkuvaiheessa huomattiin, ettei DNA:sta pystyttäisi tutkimaan esimerkiksi äitilinjaa, saati vainajan koko perimää, kertoo geneetikko Elina Salmela Helsingin yliopistosta. Sukupuolen selvittämiseen riittää kuitenkin pienempi määrä DNA-dataa kuin geneettisiin analyyseihin yleensä.
Sukupuolta voidaan arvioida laskemalla, kuinka suuri osuus muinais-DNA-datasta on peräisin sukupuolikromosomeista X ja Y. Suontaan vainaja yllätti jälleen: hänen perimänsä ei näyttänyt naisen tyypilliseltä XX:ltä eikä myöskään miehen XY:ltä.
Näytteet oli kyllä otettu luun sisältä, mutta geneetikot pohtivat, olivatko XX:n joukossa näkyvät Y-kromosominpätkät sittenkin peräisin ihmisistä, jotka olivat käsitelleet luita vuosikymmenten varrella. Näytteiden saastuminen vahingossa on yleinen haaste muinais-DNA:n tutkimuksissa.
Saatua tulosta verrattiin näytteisiin, jotka tiedettiin aivan varmasti XX:ksi tai XY:ksi.
Niistä käytettiin yhtä pieni määrä dataa kuin Suontaan yksilössä oli säilynyt eli kuviteltiin, miltä ne näyttäisivät, jos ne olisivat säilyneet yhtä huonosti, Salmela selittää.
Ei XX eikä XY vaan XXY
Sitten otettiin käyttöön tilastotieteen menetelmät. Matemaatikon laatimia malleja oli neljä: naisen XX, miehen XY ja eri yksilöistä syntynyt kontaminaatio, jossa oli sekaisin molempia, sekä kromosomipoikkeavuus XXY.
Jokainen mallinnus toistettiin satatuhatta kertaa. Näytteen sekoittumisen todennäköisyydeksi saatiin 0,25 prosenttia.
Sekä XX:n että XY:n todennäköisyys oli niin häviävä pieni, että tuloksena oli 99,75-prosenttinen tilastollinen varmuus XXY:stä.
Tämänhetkisen datan perusteella on todennäköistä, että Suontaan yksilö oli perimältään XXY, vaikka tulos perustuu hyvin pieneen datamäärään, korostaa Elina Salmela.
XXY-yhdistelmä, Klinefelterin oireyhtymä (siirryt toiseen palveluun), on miesten yleisin sukupuolikromosomipoikkeavuus. Sellainen on yhdellä noin 600 poikalapsesta.
Lapsena se ei näy lainkaan, ja aikuisena vaikutukset vaihtelevat hyvin paljon. Osa ei sitä huomaakaan, toisilla se voi tarkoittaa murrosiässä muun muassa rintarauhasten kasvua. Vaikutuksia hoidetaan testosteronilla.
Joitakin arkeologisiakin havaintoja Klinefelterin oireyhtymästä on, mutta hautauskontekstissa Suontaan vainaja on ensimmäinen.
Vaikka hänen hautansa esinelöydöt ja kromosomipoikkeama näyttävät kulkevan käsi kädessä, liian suoria johtopäätöksiä siitä ei kannata vetää. Hänen sukupuoli-identiteettiään meidän on mahdoton tietää, painottaa Ulla Moilanen.
Entä mitä ajatteli yhteisö? Jos poikkeavuus näkyi fyysisesti, oliko siitä hänelle haittaa? Tietynlaisia odotuksia naisia ja miehiä kohtaan varmasti oli, Moilanen vastaa.
– Lapsettomuus on XXY-yksilöillä hyvin yleistä. Varhaismodernista Suomesta tiedetään, että kyky tuottaa jälkeläisiä on voinut määrittää miehisyyttä. Skandinaviassa taas miehen pukeutuminen naisen asuun on saatettu yhdistää häpeälliseen magiikkaan.
Joissakin tapauksissa miehen on päätelty päätyneen hautaan naisen asussa nöyryyttämisen vuoksi, koska hän oli seudulla ei-toivottu muukalainen.
Näillä perusteilla suhtautuminen Suontaassakin olisi voinut olla negatiivista, Moilanen puntaroi. Poikkeuksellisen hieno hauta höyhentyynyineen tai -peittoineen, arvoturkikset ja upea miekka osoittavat kuitenkin toista. Esineiden ja hautaustavan perusteella vainaja ei myöskään ollut muukalainen, vaan kantaväestöä.
Keski-Ruotsista Vivallenista tunnetaan 1100-luvun hauta, jonka vainaja oli biologisesti mies ja esineet niin ikään tyypilliset miehelle mutta vaatetus naisen. Hänet on tulkittu šamaaniksi, jonka sukupuoliroolit olivat joustavat, mahdollisesti saamelaiseksi.
Entäpä jos myös Suontaan vainaja oli yhteisössään arvostettu poikkeavuutensa takia eikä siitä huolimatta?
– Ihan kumpi tahansa voi olla mahdollista. Tai sitten hän kuului alueensa valtasukuun, vastaa Ulla Moilanen.
Suontaan ympäristössä, Vanajaveden liepeillä on säilynyt paljon merkkejä rautakautisesta elämästä. Lähistöllä on Tenhola ja muitakin linnavuoria, muinaispeltoja, kuppikiviä ja muita rituaalipaikkoja. Sieltä pystyi valvomaan vesireittejä ja varmasti myös organisoimaan turkiskauppaa, Moilanen sanoo.
Näistä syistä on ajateltu, että Suontaka on voinut olla aikansa keskuksia, jopa alueensa tärkein, ja siellä on ollut johtavia sukuja.
Sellaisen jäsenellä oli turvattu asema ja oletettavasti enemmän mahdollisuuksia olla erilainen kuin monella muulla. Mutta se lienee ollut hyvin tilannekohtaista, Moilanen lisää. Aikansa yleistä asennetta siitä ei voi päätellä.
Kun Suontaassa pidettiin hautajaisia, keskiaika oli jo alkamassa. Rautakaudesta oli jäljellä vain rippeitä.
Siihen aikaan tapahtui kaikenlaista jännittävää, Moilanen vihjaa syksyllä julkaistavan väitöskirjansa sisällöstä. Silloin näilläkin sivuilla palataan hänen kanssaan muinaiseen Hämeeseen.
Lue myös: