Iltapäivälenkki puiston laitamilla. Aurinko paistaa. Päässä pyörivät sekalaiset, päämäärättömät ajatukset.
Mopoauto ajaa ohitseni. Sen kyydissä istuu joku, joka huutaa nuoren miehen äänellä avoimesta ikkunasta: ”Hyvä perse!”
Jähmetyn niille sijoilleni. Minulleko tuo huusi? Ei tällä suoralla ketään muitakaan näy.
Kuvittelin olevani jo yli tällaisesta. Ettei aikuisen naisen tarvitsisi kuunnella kenenkään huuteluja. Varsinkaan puolet nuorempien laukomana.
Eihän siitä nyt montaa vuotta ole, kun yhteistuumin hymisimme kaikki, ettei tällainen enää tähän maailman aikaan kuulu.
Olen seurannut tiiviisti keskustelua seksuaalisesta häirinnästä vuoden 2017 Metoo-kampanjasta saakka. Jo silloin ajattelin, että vihdoin joku puhuu.
Nuoruudesta asti olen kuullut kaikenlaisia kommentteja kehostani. Lisäksi täysin vieraat ihmiset ovat tulleet kysymään minulta sellaisia asioita kuin: Haluatko lähteä panemaan? Kiinnostaisiko neitiä jumppatunti kanssani? Minkälaiset alusvaatteet sulla on?
Nämä ovat keskellä kirkasta päivää pyytämättä ja yllättäen kuultuja kommentteja, eivätkä edes sieltä törkeimmästä päästä.
Joskus sanat eivät ole riittäneet ja on käyty kiinni.
Aikaisemmin yritin jättää kommentit omaan arvoonsa tai saatoin lyödä homman leikiksi. Ajattelin, että tällaista naisen elämän kai kuului olla. Kaikkea törkeää joutui kuulemaan ja kokemaan, vaikka ei kiinnostanut pätkääkään.
Metoo käänsi katsannon toisinpäin. Häpeän tunteet olivat tuttuja muillekin. Meillä oli ollut yhteiskunnan kanssa jonkinlainen hiljainen sopimus, jossa päätettiin sietää.
Eikä sopimus ole vieläkään kokonaan rauennut.
On ollut hiljaa hyväksyttyä, että aikuiset miehet käyttävät hyväkseen nuoria naisia.
Viime viikkoina musiikkikenttä avautui puhumaan seksuaalisesta häirinnästä.
Anonyymeissa kertomuksissa toistui jälleen sama kaava. On ollut hiljaa hyväksyttyä, että aikuiset miehet käyttävät hyväkseen nuoria naisia. Että kanssaihmisiä huoritellaan, heille heitetään seksistisiä vitsejä ja heihin tarrataan ilman lupaa.
Piireissä pelin henki on ollut jossain määrin tiedossa.
Kokemuksistaan kertovat kohtasivat saman seinän kuin aikaisemminkin. Uhrilta kysytään, mitäs annoit toisen kohdella noin. Mahdoitko itse panna kapuloita rattaisiin?
Kulttuurimme antaa ahdistelijoille pakotien.
Jostain syystä näissä tapauksissa ei ymmärretä sellaista konseptia kuin koskemattomuus.
On ilmiselvää, että hakkaaja loukkaa hakatun koskemattomuutta. Meillä on aika hyvä yhteisymmärrys siitä, kuka tilanteessa on tekijä ja kenen sietää hävetä.
Kun koskemattomuuteen sitten yhdistetään riiustelu, koko homma meneekin yhtäkkiä hirveän hankalaksi.
Kulttuuriin on uinut kummallinen ajatus siitä, että kouraisut ja törkeyksien huutamiset ovat oivallinen tapa osoittaa kiinnostusta. Yhteisö ajattelee, että pieni häirintä on arkipäivää ja kuuluu asiaan.
Rakkaudesta se hevonenkin potkii, myhäillään. Ei muuten potki. Hevonen potkii hyökätäkseen.
Varsinkin naiset saavat tuntea tämän syvälle juurtuneen suhtautumisen nahoissaan. Kulttuurimme antaa ahdistelijoille pakotien.
Tilanne on epäreilu. Vaikka tekijä ei puuhiaan enää seuraavassa hetkessä edes muistaisi, kohde kyllä muistaa.
Huuto mopoautosta sai minut mietteliääksi. Ikä ja kokemus eivät suojanneet siltä, että tilanne jähmetti.
Entä jos liioittelen asiaa? Ehkä se olikin vain ajattelemattomien nuorten kehu. Pojat kun ovat poikia.
Niin, pojat ovat poikia, ja tyttöjen ja naisten täytyy se kestää. Sellaisessa maailmassa olen kasvanut.
Mutta voi asiaa lähestyä toisinkin. Esimerkiksi niin kuin Britannia nyt lähestyy. Maassa kaavaillaan (siirryt toiseen palveluun), että Englannissa ja Walesissa kaikesta katuhäirinnästä tulisi laitonta, jopa perään viheltämisestä.
Saattaa kuulostaa mitättömältä jutulta, mutta päätös olisi selkeä sysäys häirinnän nollatoleranssille. Signaali, että vastuu pienestäkin teosta on tekijällä.
Vaikka elokuvissa viheltelyyn vastataan keimaillen, tosielämässä odottamaton huomio voi olla häiritsevää, ahdistavaa ja nöyryyttävää.
Koirille vihelletään, ei ihmisille.
Laura Hallamaa
Kirjoittaja on Turussa asuva vapaa toimittaja, joka kirjoitti ensimmäisen kolumnin tästä samasta aiheesta Etelä-Suomen Sanomiin jo vuonna 2014.
Kolumnista voi keskustella 3.8. klo 23.00 saakka.