“Ole itsellesi armollinen.”
“Kohtele itseäsi myötätuntoisesti kuin ystävääsi.”
Tämänkaltaiset lausahdukset ovat viime vuosina täyttäneet hyvinvointisivustot, selfhelp -kirjallisuuden ja itsen kehittämiseen tähtäävät kurssit.
Armollisuuden ja myötätunnon mantrat ovat ujuttautuneet vaivihkaa myös työelämään. Nykyään hyvä työntekijä tuntuu olevan sellainen, joka kehittää itseään myös palautumaan paremmin ja olemaan myötätuntoisempi itselleen.
Terapiavastaanotolla minulla on tapana kysyä asiakkailtani, millaisia konkreettisia tekoja paljon puhuttu itsemyötätunto voisi olla.
Psykoterapeutin ja tietokirjailijan työssäni olen havahtunut siihen, miten moni potee allergiaa myötätunto- ja armollisuuspuheelle. Aluksi arvelin sen johtuvan lempitunteestani häpeästä. Itsepintaisesta, haitallisesta häpeästä kärsivä ihminen pitää itseään arvottomana ja kokee ettei ansaitse myötätuntoa toisilta tai itseltään. Mitä enemmän olen myötätuntoallergiaa havainnoinut, sitä enemmän olen vakuuttunut siitä, että häpeäselitys on vain osa totuutta.
“Pahimmillaan myötätunto on pelkkiä kauniita sanoja, jotka eivät tunnu missään.” Näin kiteytti ajatuksensa eräs työelämän uuvuttama, jota haastattelin aikoinaan häpeän ja myötätunnon tematiikkaa käsittelevään esikoiskirjaani. Jos konkretia puuttuu ja myötätunto jää lempeän lässytyksen tasolle, on turha odottaa, että se auttaa ketään. Tähän turhautuminen vaikuttaa yhdistävän monia myötätuntoallergiaa potevia.
Terapiavastaanotolla minulla on tapana kysyä asiakkailtani, millaisia konkreettisia tekoja paljon puhuttu itsemyötätunto voisi olla. Mikä olisi pienin ja yksinkertaisin mahdollinen myötätuntoinen teko itseä kohtaan?
Kysyin samaa seuraajiltani Instagramissa ja sain paljon hyviä vastauksia. Heille myötätunto saattoi konkretian tasolla tarkoittaa esimerkiksi sitä, miten puhuu itselleen vaikealla hetkellä tai kenen seurassa valitsee viettää aikaa. Moni kuvasi myös pitävänsä lepotaukoja silloinkin, kun ei koe niitä ansainneensa tai kysyvänsä itseltään, mitä juuri nyt tarvitsee.
Myötätuntohokemat eivät ratkaise rakenteellisia ongelmia pahoinvoinnin ja uupumuksen taustalla.
Työelämässä myötätuntopuhetta käytetään valitettavan usein väärin. Kun työntekijöitä kehotetaan vaatimaan itseltään vähemmän ja olemaan itselleen armollisia, vastuu työhyvinvoinnista sysätään herkästi yksilön vastuulle. Kuuluuhan jokaisen kunnollisen, itseään johtavan työntekijän myös johtaa työhyvinvointiaan. Enää puuttuisi, että kyvystä itsemyötätuntoon maksettaisi henkilökohtaista palkanlisää tai bonuksia!
Myötätuntohokemat eivät ratkaise rakenteellisia ongelmia pahoinvoinnin ja uupumuksen taustalla. Ne tuottavat vain lisää myötätuntoallergiaa.
Olemme usein parempia neuvomaan toisia kuin kuuntelemaan. Hyvää tarkoittavista neuvoista ja kehotuksista tulee parempi olo niiden antajalle kuin saajalle. Kehotukset muuttuvat herkästi vaatimuksiksi. Kun niiden noudattamisessa ei onnistu, herää riittämättömyyttä ja häpeää.
Pahimmillaan hyvää tarkoittava kehotus myötätuntoon voi tuntua mitätöivältä.
Itseltään paljon vaativa ihminen tietää kyllä usein itsekin miten pitäisi toimia, mutta se ei syystä tai toisesta käytännössä onnistu. Ilmiö on samankaltainen kuin silloin jos itkettää ja lohdutetaan sanoilla “älä itke” tai on paha mieli ja kerrotaan “ettei ole mitään syytä pahoittaa mieltään”.
Kun tänä syksynä toivottavasti taas palataan edes osittain toimistoille ja aitoihin kohtaamisiin, toivoisin näkeväni vähemmän puhetta myötätunnosta ja enemmän konkreettisia tekoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Armollisuutta ja myötätuntoa tuskin on tarkoitettu työntekijän suorituksiksi muiden joukossa.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja tietokirjailija, jonka mielestä myötätuntoa on myös sen hyväksyminen, ettei aina onnistu olemaan itselleen armollinen
Kolumnista voi keskustella 16.8. klo 23.00 saakka.