Veera on kärsinyt syömishäiriöstä yli kymmenen vuotta. Neljä vuotta sitten mukaan tulivat ahmiminen, oksentaminen ja alkoholi.
Jatkuva avohoitokierre kulkee pillerireseptistä itsemurhayritykseen, sairaalaan, muutamaan tarkkailupäivään, ja takaisin.
Läheisistä koostuva tukiryhmä on yrittänyt auttaa. Samalla he ovat sairastuneet itse. Heidän syyttävä sormensa osoittaa hoitotahoihin ja lakiin.
Läheiset uskovat, että tahdonvastaisesta hoidosta voisi olla Veeralle hyötyä. Niin sanottuun pakkohoitoon on Suomessa erittäin tiukat kriteerit, ja potilaan itsemääräämisoikeus on vahva.
Veera sanoo haluavansa parantua, mutta vastustaa pitkiä laitoshoitojaksoja. Läheiset kysyvät: miksi sairas ihminen saa itse päättää tästä?
Tässä jutussa Veeran äiti ja ystävä Samu kertovat omin sanoin, minkälaista sairauden keskellä eläminen on ja miten se on vaikuttanut myös heihin.
Henkilöiden nimet on muutettu aiheen arkaluontoisuuden vuoksi. Yle on nähnyt Veeran sairautta koskevaa dokumentaatiota.
Äiti: "Päihtyneenä ruokailu onnistui"
Pelkään iltoja. Silloin Veera voi kaikkein huonoiten. Mietin jatkuvasti, missä hän on ja mitä hän tekee. Onko hän elossa?
Kun aamulla ei ole tullut suruviestejä puhelimeen, olen iloinen. Ajattelen, että ehkä tämä päivä tuo jotain hyvää.
Veera on ollut sairas jo yli kymmenen vuotta. Takana on lukuisia psykiatriakäyntejä ja kesken jääneitä avohoitojaksoja. Hätäkeskukseen on soitettu viitisentoista kertaa. Viimeisen puolen vuoden aikana hän on yrittänyt itsemurhaa kuudesti.
Kun hän herää sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen, päivystävä psykiatri arvioi hänet. Kun Veera tietää, mikä päivä tänään on, hänet päästetään pois.
Joskus hänet on kuitenkin lähetetty psykiatriseen sairaalaan tahdonvastaiseen tarkkailuun. Siellä hän viettää neljä päivää, skarppaa ja kertoo psykiatreille, että osastohoitoa ei tarvita. Tarina on ostettu aina.
Veera haluaa aina esittää ulkopuolisille, että kaikki sujuu hyvin. Hän on siisti, hyvin pukeutuva, fiksu, korkeakoulutettu ihminen. Hän haluaa vapautta kuten kuka tahansa muukin.
Hänet on aina määrätty avohoitojaksoille, eli pillerikuurille, vaikka ne eivät ole auttaneet koskaan. Lääkärit sanovat, että varasuunnitelmaa ei ole.
Veera tarvitsisi monien kuukausien hoitojakson osastolla, mutta ei sellaista järjestetä. Ihmisen annetaan mieluummin kuolla.
Hoitotahot hokevat, että hän on hoidon vastainen. Eikö motivaatio hoitoon pitäisi löytää juuri hoidollisin keinoin?
Veera oli lapsesta saakka huippusuorittaja. Hän oli ysin tai kympin tyttö, hieman arka, mutta läheisilleen sosiaalinen.
Anorektinen syömishäiriö alkoi lukion lopussa. Veera eli lopulta pelkillä pähkinöillä. Hän kuitenkin opiskeli itselleen yliopistossa maisterin tutkinnon ja pääsi unelmatyöpaikkaansa.
Kävimme ensimmäistä kertaa syömishäiriöklinikalla jo pian lukion jälkeen. Veera olisi kaivannut keskustelua – hän ei tiennyt, miksi syöminen ahdisti häntä niin paljon. Hoitolassa kuitenkin tehtiin lähinnä ruokaa yhdessä.
Lopulta syöminen ei onnistunut lainkaan. Keho oli hälytystilassa, ja nälkä vain kasvoi. Silloin alkoholi tuli kuvioihin.
Päihtyneenä ruokailu onnistui. Se antoi vapauden tunteen, jolloin sairas mieli salli syömisen. Samalla anoreksia muuttui bulimiaksi, ahmimisen ja oksentamisen kierteeksi.
Veera suhtautuu ahmimisruokailuun kuin juhlaan: Hän pukeutuu hyvin, kuuntelee kaunista musiikkia ja juo tukevan 2–3 promillen humalan. Hän hankkii kirjaimellisesti ämpärikaupalla ruokaa. Juhlat päättyvät siihen, että ahmimisen jälkeen hän oksentaa kaiken ulos, kunnes suusta tulee enää verta.
Tätä on jatkunut nyt neljä vuotta.
Veera on väliinputoaja. Yritetään parantaa yhtä sairautta, mutta hoito keskeytyy, kun toinen sairaus estää sen.
Veeraa ei saada pitkäaikaishoitoon julkisen puolen syömishäiriöklinikalle. Alkoholi turvottaa kehoa niin, että paino pysyy liian korkeana. Hänen pitäisi laihduttaa.
Veera on käynyt myös alkoholiklinikalla. Kun hän oli nälkäinen, häntä kehotettiin hakemaan voileipää jääkaapista. Ei hän pystynyt syömään ilman alkoholia, joten hän salakuljetti sitä klinikalle ja jäi nopeasti kiinni. Klinikalla todettiin, ettei Veera sitoudu hoitoon eikä osallistu toimintaan, joten hän sai lähtöpassit.
Kaikki Veeran kuntoutusjaksot ovat jääneet kesken. Veera on menettänyt luottonsa hoitolaitoksiin, joissa keskustelun määrä ja mielenterveyden hoito on heikkoa, joten hän välttelee niitä.
Haimme käräjäoikeudesta hänelle edunvalvontaa, jotta voisimme vaikuttaa hoitoon. Mukana oli psykiatrin lausunto, minkä mukaan Veera vain toisinaan pystyy rationaalisiin päätöksiin. Veera ei pitänyt asiasta. Tuomiossa luki, että henkilön oman vastustuksen vuoksi muuta ei määrätä.
Suomessa mielisairas saa itse arvioida, mikä hänelle on parhaaksi. Sanat otetaan totuutena, henkilön rationaalisena ratkaisuna omasta tilastaan.
Tilanne pahenee koko ajan. Hän sinnitteli arvostetussa työpaikassaan pitkään, kunnes siitäkään ei tullut enää mitään.
Nyt Veera on koditon ja rahaton. Hän on ulosoton ja edunvalvonnan asiakas. Veera kutsuu hotellihuoneita turvapaikakseen ja käyttää rahansa niihin. Siellä hän voi rauhassa harjoittaa näitä sairaita rutiinejaan.
Sairaus on pikkuhiljaa vienyt Veeralta lähes kaikki ystävät. Eihän häntä kukaan jaksa. Jäljellä on noin kymmenen hengen tukiryhmä, joista lähes kaikki ovat sukulaisia. Ja yksi uudempi ystävä, Samu.
Tukiryhmästämme kolme käy terapiassa vain tämän takia. Muutkin kärsivät ahdistuksesta. Samukin hakee jo ammattiapua ja kärsii paniikkikohtauksista.
Veeran sairaus sairastuttaa kaikki.
Veeran ystävä Samu: "Peitin peilit. Poistin ovenkahvoja."
Päiväni alkaa viestien tarkistuksella. Olen valvonut kuukausia tuijottaen Whatsappia, että onko Veera paikalla. Onko hän vielä keskuudessamme.
Tavattuani Veeran huomasin nopeasti, ettei kaikki ole kunnossa. Puhuin asiasta hänen läheistensä kanssa, ja ilmeni, että tilanne oli paljon vakavampi kuin ajattelin.
Päätin jäädä ja auttaa.
Soittelen Veeran kanssa joskus montakin kertaa päivässä. Aluksi hän soitti enemmän. Hän saattoi laittaa viestin, missä luki "apua". Nyt asia on kääntynyt. Minä soitan nyt useammin varmistaakseni, että hän on kunnossa.
Ehdotin, että järjestäisin Veeralle kotonani yli kuukauden mittaisen tarkkailujakson. Halusin osoittaa, että pidemmästä, valvotusta hoitojaksosta on hyötyä. Veeran, tukiporukan ja hoitotahojen mielestä idea oli hyvä.
Veera muutti asuntooni. Korkki meni kiinni, harjoittelimme syömään järkevästi ja keskustelimme tuntikausia päivässä. Joustavan työni ansiosta pystyin järjestämään aikaa, vaikka työntekoni putosi neljännekseen normaalista.
Tarkkailujakso lähtee siitä, että sysää oman elämänsä sivuun. Häntä ei voinut jättää yksin hetkeksikään, eikä hän sitä halunnutkaan. Pienikin hetki ilman valvontaa saattoi johtaa siihen, että piti jo seistä vessan oven takana ja yrittää rauhoittaa tilannetta, ettei oksentaminen ala.
Yleensä tässä onnistuttiin, mutta joskus ei.
Ruokailu oli tarkasti suunniteltu. Söimme ensin kolmesti, myöhemmin viidesti päivässä. Vähimmillään välipala saattoi sisältää vaikkapa kupin kahvia ja viisi pähkinää.
Päivien piti olla mahdollisimman suunniteltu. Pahin tilanne oli, jos kalenteri oli tyhjä.
Peitin peilit, sillä hän ahdistui niistä. Piilotin isoimmat keittiöveitset, ja öisin loputkin kaiken varalta. Viiltely on tässä sairaudessa yleistä.
Poistin ovenkahvoja, jotta hän ei voisi lukittautua vessaan oksentamaan.
Päivisin hankin tietoa sairaudesta. Veeran nukkuessa minulla oli aikaa tehdä omia töitäni. Usein silloinkin päädyin vain selvittämään hänen asioitaan.
Nukuin itse koiranunta. Saatoin herätä rapinaan, jos hän oli aloittaa ahmimista. Välillä valvoin tunteja vain vahtiakseni.
Sairauteen kuuluu myös jatkuva kuntoilu. Hän saattoi laittaa herätyskellon soimaan keskellä yötä herätäkseen jumppaamaan. Jouduin vakuuttelemaan, ettei jumppaa tarvita.
Kun hän halusi käydä yksin asioillaan kaupungilla, olin todella ahdistunut. Sain edellisinä päivinä paniikkikohtauksia. Kerran niin pahan, että oli Veeran vuoro soittaa hätäkeskukseen.
Veera sanoi olleensa luonani onnellinen. Samalla hänen turvapaikkansa oli nyt kotini. Mitä tapahtuu, kun hän on muualla?
Hyvin pian tarkkailujakson jälkeen hän kirjautui hotelliin.
Pitäisikö jo miettiä tahdonvastaista hoitoa? Veeralla on vastuu itsestään, mutta jos hän ei pysty itseään auttamaan, eikö hoitoalan pitäisi?
Nyt kaikki vastuu on läheisillä.
Olen tämän takia itse mielenterveyshoidon asiakas. Psykiatrin tapaamisissakin päädyn yleensä puhumaan vain Veeran asioista.
En voi enää lopettaa. Jos minä en enää jaksa, miten hänkään jaksaisi?
Nyt työni on yrittää pitää hänet hengissä.
Uusi mielenterveysstrategia
Valtioneuvoston selvityksen mukaan jopa puolella väestöstä on jokin mielenterveyden häiriö jossain vaiheessa elämää, ja lähes puolet työkyvyttömyyseläkkeistä aiheutuu mielenterveyden häiriöistä.
Hallitus käynnisti viime vuonna uuden kansallisen mielenterveysstrategian ja itsemurhien ehkäisyohjelman.
Pyrkimys on muun muassa kouluttaa henkilöstöä mielenterveysongelmien hoitoon ja korvata lääkereseptihoitoja psykososiaalisilla hoidoilla perusterveydenhuollossa.
Lisäksi valmisteilla on uusi laki, minkä pohjalta pyritään hoitamaan potilaita yksittäistä diagnoosia laajempana kokonaisuutena. Samalla laki kuitenkin lisäisi potilaan itsemääräämisoikeutta ja vähentäisi tahdonvastaisia hoitojaksoja.
Tahdonvastaiseen hoitoon pakottaminen Suomessa
Suomen Mielenterveys ry:n mukaan Suomessa toteutuu vuosittain noin 7 500 tahdosta riippumatonta hoitojaksoa sairaaloissa.
Niin sanottuun pakkohoitoon joutumiseen on erittäin tiukat kriteerit etenkin, jos ei ole rikkonut lakia.
Prosessi alkaa, kun päivystävä psykiatri tekee lähetteen psykiatrisen osaston tarkkailuun, joka saa kestää enintään neljä päivää. Useampi psykiatri arvioi jatkohoidon tarpeen: jos psykoositason mielialahäiriön kriteerit täyttyvät, tahdonvastaista hoitoa voidaan pidentää enintään kolme kuukautta.
Tämän jälkeen hallinto-oikeus voi vahvistaa jatkoa kuuden kuukauden jaksoja kerrallaan. Potilas voi valittaa päätöksistä.
Jos tarkkailujaksolla kriteerit eivät täyty, potilas lähetetään kotiin avohoitoon.
Mielenterveyslain mukaan avohoidossa olevalla henkilöllä on oikeus kieltäytyä hoidosta.
Suomessa ihmisellä on oikeus päättää itse hoidostaan
Suomessa on kaksi lakia, joihin vedoten ihminen voidaan pakottaa tahdonvastaiseen hoitoon.
Päihdehuoltolain 10 § mukaan tahdonvastaiseen hoitoon voidaan määrätä henkilö, jonka kohdalla muut hoitopalvelut, kuten avohoito, ovat osoittautuneet riittämättömiksi.
Lisäksi henkilön on oltava välittömässä hengenvaarassa ilman hoitoa, tai hän päihteiden käytön vuoksi vaarantaa vakavasti toisten henkilöiden terveyden, turvallisuuden tai henkisen kehityksen.
Mielenterveyslain 8 § mukaan henkilö voidaan määrätä tahdonvastaiseen hoitoon, jos hänet todetaan mielisairaaksi ja jos ilman hoitoa mielisairaus pahenisi tai vaarantaisi hänen tai muiden terveyden tai turvallisuuden, ja jos muut mielenterveyspalvelut, kuten avohoito, osoittautuvat riittämättömiksi tai soveltumattomiksi.
Molempien soveltamisessa potilaan oikeusturva on keskeisessä osassa.
Suomessa on myös laki potilaan asemasta ja oikeuksista, eli niin kutsuttu potilaslaki. Se antaa ihmiselle oikeuden päättää itse hoidostaan. Esimerkiksi syöpäpotilaalla on oikeus kieltäytyä syöpähoidoista. Myöskään itsemurhaa tai sen yrittämistä ei ole kriminalisoitu.
Helsingin yliopiston siviilioikeuden emeritusprofessori Urpo Kankaan mukaan puuttuva sairaudentunne vaikeuttaa päätöksentekoa suuresti. Henkilö ei välttämättä itse koe olevansa sairas.
Syömishäiriöliiton mukaan sairaudentunnottomuus kuuluu syömishäiriön oireisiin. Henkilö voi kokea, ettei ole riittävän sairas ansaitakseen apua: ei koe olevansa riittävän laiha, ei syö riittävän vähän, tai ei liiku riittävästi.
Vaikka kriteerit tahdonvastaiseen hoitoon täyttyisivät, päätöksenteko on tasapainottelua mielenterveys- ja päihdehuoltolain ja potilaslain itsemääräämisoikeuden välillä.
Oikeustieteilijän mielestä Veeran kaltainen tilanne on lakisääteisesti mahdollisimman hankala.
– Mikään muu sairaus ei aiheuta niin paljon voimattomuutta ympärillä, kuin mielenterveyden tai itsetuhoisen alkoholismin tai muiden päihteiden aiheuttamat ongelmat, Urpo Kangas sanoo.
Juttua on korjattu 14.9. kello 10.22: Potilaan ei tarvitse olla itselle tai muille vaaraksi tahdonvastaisen hoidon kriteerien täyttymiseksi kuten jutusta saattoi aiemmin ymmärtää. Riittää jos todetaan mielisairaus, tämän pahenevan ilman hoitoa ja muut hoitovaihtoehdot ovat riittämättömiä.