Kokoomuksen julkaistua uuden kotouttamisohjelmansa julkisuudessa on odotetusti käyty värikästäkin keskustelua maahanmuutosta. Oma ensireaktioni ohjelmaan oli positiivinen: ilahduin, että ohjelmassa nostettiin esiin työllisyyden ja kielitaidon merkitys maahanmuuttajien kotoutumisessa, koska olen itsekin näitä teemoja pyrkinyt tuomaan esille kolumneissani.
Kannustinloukuista ja sosiaaliturvan passivoivasta vaikutuksesta on puhuttu jo ainakin kaksikymmentä vuotta - ei tosin erityisesti maahanmuuton yhteydessä. Alun perin ihmisten turvaksi luodusta järjestelmästä on tullut monimutkainen tukiviidakko, joka valitettavan usein ruokkii toimettomuutta. Esimerkiksi Kaupan liiton viime vuonna julkaisemassa esimerkkilaskelmassa Helsingissä asuvan kahden päiväkoti-ikäisen lapsen perheessä se, että toinen huoltaja tuplaa palkkansa ja työtulonsa laski hänen käteenjääviä kuukausitulojaan 134 eurolla.
Monenlaiset komiteat ja työryhmät ovat yrittäneet keksiä, miten sosiaaliturvaa uudistettaisiin sellaiseksi, että kannustinloukuista päästäisiin eroon. Siksi ihmettelen, miksi tämän saman ongelman toteaminen maahanmuuttajista puhuttaessa herättää niin suurta pöyristymistä. Helsingin Sanomat ihmetteli peräti pääkirjoituksessaan, miten tavoite työperäisen maahanmuuton lisäämisestä sopii yhteen sosiaaliturvan kiristysten kanssa. Kyse on kuitenkin kahdesta eri asiasta: kannustinloukkuongelma tuskin koskee ensisijaisesti ihmisiä, jotka ovat tulossa tänne tekemään töitä. Sen sijaan on tunnettu tosiasia, että esimerkiksi humanitaarisista syistä tulleiden maahanmuuttajien työttömyysluvut ovat korkeat. Tästä syystä keskustelu sosiaaliturvan uudistamisestatyön tekemiseen kannustavammaksi lienee ihan paikallaan paitsi kantaväestön, myös maahanmuuttajien kohdalla.
Onko todellakin pöyristyttävä ajatus, että saadakseen enemmän tuloja maahantulijoiden olisi tehtävä työtä?
Valitettavan pian keskustelu siirtyi kotouttamisohjelmassa esitetyistä toimenpide-ehdotuksista terminologiaan. Somessa pöyristyttiin erityisesti ohjelman kohdasta, jossa ehdotettiin ”maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten” sosiaaliturvan eriyttämistä.
Ottamatta kantaa terminologiaan, on hyvä muistaa, että eri maissa on hyvinkin erilaiset käytännöt maahanmuuttajien sosiaaliturvan suhteen: Yhdysvalloissa sosiaaliturvaa ei käytännössä ole lainkaan, mutta todennäköisesti juuri siksi maahanmuuttajista peräti 80 prosenttia elättää itsensä omalla työllään vain puoli vuotta maahan saapumisen jälkeen.
Monissa maissa on käytössä kansalaisuusperustainen sosiaaliturva, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että vain maan kansalaiset ovat oikeutettuja täyteen sosiaaliturvaan.
Suomessa sosiaaliturva on asumisperustainen, mikä tarkoittaa sitä, että tietyin ehdoin kaikki Suomessa laillisesti oleskelevat ovat oikeutettuja samoihin tukiin kuin Suomen kansalaiset. Tätä olen ihmetellyt pitkään - minusta on moraalisesti päivänselvää, että Suomeen esimerkiksi pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleilla henkilöillä ei tulisi olla automaattista oikeutta samaan sosiaaliturvaan kuin suomalaisilla, vaan tiettyjen edellytysten tulisi ensin täyttyä.
Sosiaaliturvan muuttaminen vastikkeelliseksi on asia, jota lämpimästi kannatan aivan kaikille, mutta erityisesti niille ihmisille, jotka ovat tulleet maahan humanitaarisen maahanmuuton seurauksena.
En ymmärrä ihmisiä, jotka leimaavat kaikki tiukennusehdotukset maahanmuuttajien sosiaaliturvaan suurin piirtein rasismiksi. Minusta vastaanottajamaalla on velvollisuus taata maahantulijoille jonkinlainen perusturva ja muun muassa terveydenhuolto, jotta heillä on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Loppu voisi olla vastikkeellista. Niinhän monien perheidenkin rahankäyttö toimii: teinille maksetaan tietty määrä kuukausirahaa, ja häneltä edellytetään tietty määrä kotitöitä. Jos hän haluaa ansaita enemmän, hänen on ansaittava tekemällä ylimääräisiä askareita. Teiniä ja maahanmuuttajaa yhdistää yksi asia: kumpikaan ei ole vielä ehtinyt osallistua hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen maksamalla veroja. Onko todellakin pöyristyttävä ajatus, että saadakseen enemmän tuloja maahantulijoiden olisi tehtävä työtä?
Sosiaaliturvan muuttaminen vastikkeelliseksi on asia, jota lämpimästi kannatan aivan kaikille, mutta erityisesti niille ihmisille, jotka ovat tulleet maahan humanitaarisen maahanmuuton seurauksena. Luonnollisesti vastikkeellisuus voisi koskea vain terveitä ja työkuntoisia. On muistettava, että humanitaarisen maahanmuuton seurauksena maahan saapuu myös paljon vakavasti traumatisoituneita tai muulla tavalla vajaatyökykyisiä ihmisiä, joihin ei mielestäni voi soveltaa vastikkeellisuutta. Yleisellä tasolla olen kuitenkin sitä mieltä, että ollakseen oikeutettu veronmaksajien kustantamiin tukiin, ihmisen pitää kantaa oma kortensa kekoon.
Vähintä mitä Suomeen tulija voi tehdä, on opetella suomen kielen. Kielen osaaminen on ehdoton edellytys sille, että ihminen kokee aidosti olevansa osa yhteiskuntaa. Tästä syystä kielitaito voisi mielestäni olla myös edellytys yhteiskunnan tukien saamiselle.
Rajkumar Sabanadesan
Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjä, muutosjohtamisen konsultti ja entinen turvapaikanhakija.
Kolumnista voi keskustella 18.8. klo 23.00 saakka.