Olin nuori aikuinen 2000-luvun taitteessa. Määritelmällisesti siis ksenniaali, pudokas X-sukupolven ja millenniaalien välissä. Olen yrittänyt miettiä, mikä oli meidän sukupolvikokemuksemme.
Luulen, että se oli tylsyys.
Maailma tuntui olevan valmis. Oli jonkin sortin pettymys, kun millennium ei kaatanutkaan tietokoneita ja pudottanut lentokoneita.
Jäljellä ei ollut enää mitään jännää, ei väräjöinyt ilmassa vallankumouksen hitustakaan. Venäjän arveltiin olevan matkalla kohti demokratiaa. Amerikkalaiset rähisivät terroristien kanssa. Siinä se.
Kaikelle oli lupa päästää kyyninen, kuivakka nauru.
Meidät oli lapsesta asti kyllästetty sotatarinoilla. Niitä tungettiin tajuntaan kotona, koulussa ja mediassa. Tiesimme, ettei mikään nykyinen ollut mitään verrattuna siihen aikaan, jossa yhdistyi kärsimys ja glooria niin kauniilla tavalla.
Koska suuret yhteiskunnalliset liikehdinnät eivät kuohuttaneet meitä, keskityimme itseemme – edellisen sukupolven tavoin.
Ekologisesta kriisistä, ylikulutuksesta ja ilmastonmuutoksesta tiedettiin jo kaikki, mutta se ei ollut vielä asia, jolle tarvitsi tehdä mitään.
Kuuntelin yliopiston kokoomusnuoria, jotka julistivat vapaan markkinatalouden ja ikuisen kasvun nimiin, ja kysyin, miten kasvu voi olla mahdollista, jos luonto loppuu. Minulle vastattiin, että vapaa markkinatalous hoitaa senkin. Pidin heitä höyrähtäneinä, mutta en ruvennut inttämään.
En tehnyt mitään luontokadon eteen, hyvin harva teki. Yksi kaveri vaikutti Maan ystävissä, mutta harva haaveili marsseista ilmaston tai luonnon puolesta, koska lopultakin kaikki oli hienosti. Oli bileitä ja tonkkaviiniä, nuorta rakkautta, sota enää muisto vain, Eurooppa käden ulottuvilla.
Meikämandoliini metästeli ja rakasteli. Ei puuttunut kuin rahaa ja motivaatio.
Koska suuret yhteiskunnalliset liikehdinnät eivät kuohuttaneet meitä, keskityimme itseemme – edellisen sukupolven tavoin.
Suomesta tuli minäminämaa.
On 2020-luku ja se on jotain ihan muuta. Se rytisee, kiehuu.
Olen yrittänyt miettiä, kuinka paljon havainnoissani on ikääntymisen tuomaa perspektiivin muutosta, kuinka paljon sitä, että maailma on oikeasti muuttunut perustojaan myöten.
Jospa minusta on vain tullut herkempi. Jospa minua on vain alkanut kiinnostaa enemmän.
Mutta sitten näen ilmastomarssit, elokapinat ja äärioikeiston nousun ja tajuan, että muutos on totta. Aatteet ja asiat liikuttavat taas massoja.
Elämme jälleen aikaa, jossa agitaattoreita kutsutaan ajattelijoiksi.
Näen potentiaalisesti täysipäisten ihmisten blokkiutuvan kupliinsa. Yhä useammin käy niin, että jos kannattaa aatetta, kyky katsoa omien toimia kriittisesti katoaa.
Elämme jälleen aikaa, jossa agitaattoreita kutsutaan ajattelijoiksi.
Ja tosiaan, elämme keskellä pahinta pandemiaa sataan vuoteen. Elän itse sitä kahden valtakunnan rajalla. Se on aiheuttanut kipua ja vaikeuksia, mutta kun tylyn työntää syrjään, näkymä on uskomattoman mielenkiintoinen.
Olen katsonut haavi auki, kuinka hauraita ovat demokraattinen päätöksenteko ja oikeusvaltio, kun kriisi sanelee tarpeet. Olen vertaillut kotimaitani, tehnyt muistiinpanoja ja hihkunut: Ihan hullua. Järjettömän kiintoisaa.
Saada olla kirjoittajana tällaisessa maailmanajassa, joka hirvittää ja kiihdyttää yhtä aikaa. Se pakahduttaa niin, että välillä on paineltava kauas metsään ja hengitettävä.
Luonnontuho etenee. Maailma kirjaimellisesti palaa. Pandemiarajoitukset ja henkilökohtaiset surut masentavat, mutta samaan aikaan olen elänyt elämäni onnellisinta aikaa.
Se tuntuu hullulta, mutta olen varma, että en ole ainoa. Ihminen on rakennettu niin, että näemme vain kontrastit. Osaamme arvostaa hyviä arkisia asioita vasta sitten, kun niihin kohdistuu uhkia.
Huomaan katselevani ihmisiä kadulla ja miettiväni, että en varmasti ole ainoa, joka elää elämänsä parasta aikaa tässä pöhkössä ajassa.
Perheessä on kaikki hyvin, terveyttä on riittänyt eikä töissä ole koskaan ollut näin kutkuttavaa. Olen seikkaillut kuukausitolkulla romaanini maailmassa ja nauttinut työstä niin paljon, että pelkään sen loukkaavan veteraaneja ja jälleenrakentajia.
Huomaan katselevani ihmisiä kadulla ja miettiväni, että en varmasti ole ainoa, joka elää elämänsä parasta aikaa tässä pöhkössä ajassa. Mietin, huomaako joku toinenkin ikäiseni, että suuret maailman tapahtumat ja niiden tuomat tunteet ovat palanneet täysimääräisinä. Ne heittelevät meitä syvästä ahdistuksesta ja pelosta henkilökohtaisiin onnenhetkiin.
Elämä 20-luvulla ei ole helppoa, mutta se on aivan varmasti täyttä. Sillä on merkitystä, siinä on puolustettavaa. Mitäänsanomaton millennium on kaukana takana.
Enää tarvitsee muuttaa maailma.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä toimittaja ja kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 13.8. klo 23.00 saakka.
