Ihmiset ovat hyviä.
Ihmisessä piilee valtavat voimat muuttaa elämäänsä paremmaksi.
Aina, ihan aina, on toivoa.
Näin ajattelee Liisa Kuusipalo, 62. Ajattelu ei ole syntymälahjaksi saatu, vaan se on kovan työn tulosta.
Ison osan elämästään Kuusipalo on nimittäin hävennyt itseään ja pelännyt muita ihmisiä. Hän kasvoi alkoholismin varjossa.
Eikä ajattelun muutos perustu pelkästään omiin kokemuksiin. Kuusipalo on nähnyt aitiopaikalta, millaisia näkymättömiä kivireppuja moni meistä raahaa mukanaan. Ja mitä tapahtuu, kun reppu tipahtaa harteilta.
Tervetuloa lepokoti Eheytykseen!
Kyläkoulu kasvattaa nyt aikuisia
Joensuusta ajetaan ensin puoli tuntia luoteeseen Polvijärvelle ja siitä vielä parikymmentä minuuttia metsätaivalta. Soratie kääntyy pihaan. Koivukujan päästä löytyy Varosen vanha kyläkoulu, Liisa Kuusipalon koti.
Keltaisen puutalon katon lappeista toinen on maalattu punaiseksi ja toinen vihreäksi. Ei elämässä kaiken tarvitse olla niin justiinsa.
Ollaan biologin pihassa. Takapiha on pörriäisille ja perhosille varattu niitty. Elokuun lämpimässä siellä kukkii vaaleanpunainen malva. Tomaatit kypsyvät sairaalan laboratorion vanhoissa lasikaapeissa.
Kyläkoulu kasvatti aikoinaan suurten ikäluokkien lapsia, sen jälkeen talossa toimi perhekoti. Nyt aikuiset kasvattavat täällä ryhmässä itseään.
Kuusipalon koti on myös lepokoti Eheytys, jossa järjestetään aikuisten retriittiviikonloppuja 40 euron omakustannehintaan.
Niihin kukaan ei tule huvin vuoksi, vaikka niissä on hauskaa. Niissä parannutaan, vaikka kukaan ei paranna.
Veikö tilan alkoholi, työ tai tunnekylmyys?
Polvijärven AAL eli Alkoholistien aikuiset lapset -vertaistukiryhmä on järjestänyt lepokoti Eheytyksessä kymmenen viime vuoden aikana 72 viikonloppuretriittiä, tiheimmillään kerran kuukaudessa. Niihin on osallistunut yli 500 ihmistä. Toiminta on Suomessa ja maailmanlaajuisestikin ainutlaatuista.
Liisa Kuusipalo on ollut paikalla jokaisena viikonloppuna. Hän on myös tehnyt kyselytutkimuksen AAL-ryhmiin eri puolilla Suomea osallistuneiden kokemuksista. AAL-toiminta tunnetaan Suomessa myös nimellä ACA, joka tulee ohjelman kansainvälisestä nimestä.
Kasvoitko kummallisessa kodissa? Niin kysytään lepokoti Eheytyksen nettisivuilla. Joskus lapsuuden kokemukset ovat raskaita kantaa.
Nimestään huolimatta AAL-vertaisryhmät on tarkoitettu muillekin kuin alkoholin varjossa kasvaneille. Tilan perheessä on voinut viedä jokin muu asia: esimerkiksi työ, uskonto, tunnekylmyys tai sairaus.
Lapsen tarpeet ovat saattaneet jäädä huomiotta, vaikka vanhempien tarkoitus olisi ollut hyvä.
Ryhmiä toimii noin 30 paikkakunnalla eri puolilla Suomea.
– Mukaan pääsee niin, että tulee ryhmään ja sanoo, että tässä minä nyt olisin.
Todellisuudessa Kuusipalo tietää, että kynnys ryhmään on korkealla.
Moni sinnittelee lapsuuden taakkojen kanssa pitkään. Sitten jokin tiukka paikka elämässä, esimerkiksi avioero tai työttömyys, suistaakin arjen raiteiltaan.
– Alkoholismi ja riippuvuudet ovat inhottavia sairauksia, joita sairastavat jäävät edelleenkin heitteille, pilaavat perheen elämän ja sairastuttavat keskimäärin 10 läheistään, Kuusipalo sanoo.
Ulkopuoliselle ryhmätoiminta kuulostaa kuin salaseuralta: jokainen esittäytyy haluamallaan nimellä. Puheaika jaetaan kaikkien kesken tasan. Jos jotakuta itkettää, häntä ei rynnätä lohduttamaan. Ehdottomin sääntö on, että puheet jäävät ryhmään.
Toiminta on hengellistä mutta ei uskonnollista. AAL:ssä uskotaan, että toipumisessa auttaa korkeampi voima. Silloin ihmisen ei tarvitse kantaa kaikkea yksin.
– Voiman voi jokainen päättää itse. Jollekin se on jumala, toiselle ryhmän tuki, Kuusipalo sanoo.
Kaksi isoa menetystä kerralla
Helmikuussa 1998 Liisa Kuusipalo neuloi ja tuijotti televisiosta Naganon talviolympialaisia. Tunti toisensa perään, kaikkia mahdollisia lajeja. Oikeastaan neulominen tai olympialaiset eivät kiinnostaneet häntä, mutta jotakin tekemistä piti keksiä. Olo oli niin ahdistunut, ettei kotoa pystynyt poistumaan.
Elämänsä 40 ensimmäistä vuotta Kuusipalo oli pärjännyt. Painokkaasti ja isolla alkukirjaimella. Hän oli kasvanut siihen, että oli pärjättävä ja suoritettava eikä heikkoutta kannattanut näyttää. Väitöskirja oli viittä vaille valmis, kaikki neljä lasta toisella kymmenellä ja ruuhkavuodet helpottamassa.
Sitten parisuhde päättyi petetyksi ja jätetyksi tulemiseen. Sen jälkeen joulukuussa Kuusipalon aiempi puoliso, lasten isä, kuoli auto-onnettomuudessa.
Menetykset kiskaisivat maton alta niin, että Kuusipalo löysi itsensä tuijottamasta olympialaisia.
Häpeää ei paikannut parisuhde tai väitöskirja
Omaa lapsuuttaan Kuusipalo oli toki pohtinut jo pitkään ennen romahdustaan. Esikoinen oli syntynyt hänen ollessaan 20-vuotias. Jo silloin hän tiesi, mitkä vanhempiensa virheet halusi itse välttää.
Kuusipalo kasvoi viisilapsisen perheen toiseksi nuorimpana. Hän seurasi sivusta vanhempiensa tuskallisen hidasta itsemurhaa alkoholin kanssa. Lääkäriperheessä kulissit pysyivät pitkään pystyssä, mutta niiden takana koti kumisi tyhjyyttään. Vanhemmat eivät olleet tavattavissa, vaikka nämä paikalla olivatkin.
Rippi- ja ylioppilasjuhlat jäivät pitämättä, koska vanhemmista ei ollut järjestäjiksi. Näkymättömästä lapsesta kasvoi arka ja pelokas aikuinen.
– Käsitys itsestäni oli, että olen täysi mitättömyys. Sitä ei parantanut parisuhde eikä väitöskirja.
Tarina on tuttuakin tutumpi. Tutkimusten mukaan häpeä, luottamuksen puute ja pelko kulkevat päihdeongelman varjossa kasvaneen lapsen mukana usein aikuisuuteen asti.
Kun jää lapsena osattomaksi, on suurempi riski ajautua sivuhenkilöksi omassa elämässään. Liisa Kuusipalo on kuullut satoja tarinoita. Yksi yrittää miellyttää muita kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Toista riivaavat viha ja katkeruus niin, että joka paikassa tulee riitaa. Yksi ei pärjää työelämän vaatimuksissa, toinen näännyttää itsensä työllä.
Munakello pirisi viiden minuutin välein
Kun Naganon olympialaiset loppuivat, Kuusipalo päätti hakea apua. Hän päätyi AAL-ryhmän kokoontumiseen. Kokemus oli outo.
Salin nurkasta levitettiin lattialle patjat, joille ihmiset kävivät makaamaan. Kuusipalo ei uskaltanut heittäytyä pitkälleen, mutta istahti omalle patjalleen.
Sen jälkeen hän kuunteli. Munakello pirisi viiden minuutin välein ja puheenvuorot vaihtuivat.
Ensimmäiset kerrat menivät itkiessä. Paine kattilassa oli niin kova, että se purkautui voimalla, kun oma puheenvuoro tuli.
AAL-ryhmässä puhutaan yksin. Sääntöihin kuuluu, ettei kukaan kommentoi toisen puhetta tai esitä kysymyksiä. Kuusipalosta se oli äärimmäisen vapauttavaa. Kukaan ei tiennyt hänestä mitään eikä tehnyt ennakko-oletuksia.
Hyvin pian Kuusipalo huomasi, että ryhmässä käynti helpotti omaa oloa. Mikä ihme tässä auttaa, hän pohti. Tutkijaluonne olisi kaivannut tieteellisiä perusteluja.
Nyt Kuusipalo ajattelee, että ihme on ryhmä ja sen voima.
– Missään muualla en ole kohdannut yhtä rehellistä ja avointa puhetta.
Patjalla makoilukaan ei tunnu enää oudolta. Niitä on iso kasa myös Kuusipalon kotona, kyläkoulun jumppasalissa. Patjapalaverit ovat osa suomalaista AAL-perinnettä.
– Rennossa asennossa kattoon tuijotellessa on helpompi puhua.
Kuin näkkileipää jauhaisi
Kuusipalon mielestä ryhmän voima piilee siinä, että oma taakka puolittuu, kun sen jakaa muiden kanssa. Usein ihmisen pitää puhua samoja asioita moneen kertaan, että ahdistuksen ja surun saa pilkottua riittävän pieneksi. Kuorma repussa kevenee.
Toinen puoli toimintaa on vielä tärkeämpi ja samaan aikaan vaikeampi tehtävä: vastuun ottaminen omasta elämästä.
Itsetutkistelun avulla omaa käyttäytymistä täytyy tarkastella kriittisesti ja pyrkiä tekemään elämään konkreettisia muutoksia. Kukaan ei anna valmiita vastauksia.
Sellainen ei ole leppoisaa hommaa.
– Itsensä muuttaminen on kuin pureskelisi valtavaa näkkileipää ilman juotavaa. Ei auta muu kuin jauhaa. Prosessia ei oikein pysty nopeuttamaan, Kuusipalo sanoo.
Mutta aina voi valita, yrittääkö vai lyökö saman tien hanskat tiskiin.
– Vanha AAL-takuu on, että jos ohjelman lopettaa, saa samat vanhat ahdistukset aivan yhtä tuoreina takaisin.
Erään viikonlopun retriitissä ryhmä teki päivän vaelluksen Kolin kansallispuistoon. Jokainen täytti samalla omaa pientä tehtävävihkoa. Pirunkirkon luolassa sai päättää, mitä hankalaa tunnetta tai toimintamallia tänään työstäisi. Tarhapuron vesiputouksen maisemissa ylös kirjattiin, miten ongelma ilmenee käytännössä.
Mäkränahon kauniilla niityllä pohdittiin, miten ja milloin ongelmaa on saanut pienemmäksi, ja Käräjäkivillä mietittiin, miten elämä muuttuu, kun ongelma ratkeaa. Päivän päätteeksi Ukko-Kolin huipulta aukesi näkymät kauas.
AAL-kokousten ja itsetutkiskelun lisäksi lepokoti Eheytyksen retriiteissä tehdään usein taidetta – vaikka vasemmalla kädellä tai jaloilla – sekä leikitään ryhmässä.
– Jotakin jännää tapahtuu. Perjantaina tänne kokoontuu ventovieraita ja sunnuntaina kotiin lähtee ystäviä.
Nimi vei päiväntasaajalle
Kuusipalon tekemän kyselytutkimuksen mukaan säännölliset AAL-kokoontumiset toivat vastaajille mielenrauhaa ja antoivat työkaluja toipumiseen. Moni koki, että vertaisryhmä auttaa eri tavalla kuin esimerkiksi psykoterapia.
Kuusipalon omaan elämään AAL on tuonut valtavasti vapautta, iloa ja rohkeutta. Se ilmenee esimerkiksi niin, että kun kyläkoulun yläkerran wc kaipasi uutta laatoitusta, Kuusipalo tarttui empimättä laastiin ja laattoihin.
Kaikkea voi tehdä ja kaikkea voi oppia.
– Omien lasten saaminen pelasti minut viinalta. Lasten kanssa sain tehdä kaikkea hauskaa, mitä itse olisin toivonut. Minun kotiini eivät tulleet juominen, sössötys ja turvattomuus, Kuusipalo sanoo.
Kun yksi hänen lapsistaan, Rosa Maria, täytti 30 vuotta, äiti ja tytär etsivät kartalta, löytyisikö maailmasta paikkaa, jolla olisi sama nimi kuin tyttärellä. Milagron kaupungista Ecuadorista löytyi Rosa Maria -niminen kaupunginosa. Sinne, päiväntasaajalle Etelä-Amerikkaan, äiti ja tytär matkasivat yhdessä.
Aina voi keksiä unelmia, joita kohti mennä.
Juttua täydennetty 24.8. klo 11:45: Lisätty tieto, että AAL-toiminta tunnetaan Suomessa myös nimellä ACA.