KABUL/ISLAMABAD Kun lähdin Kabulista tällä kertaa, en suunnannut Hamid Karzain kansainväliselle lentokentälle, niin kuin aiempina vuosina. En käynyt läpi neljää erilaista turvatarkastusta matkalla porteille ja raahannut laukkujani ohi Ahmad Shah Massoudin valtavan kuvan, joka koristi ennen kotimaan terminaalia.
Massoud oli aiemman hallinnon kansallissankari, joka taisteli Talibania vastaan.
Tällä kertaa ainoa pääsy ulos maasta oli maanteitse, joten lähdin vuorten läpi takaisin itään Pakistaniin. Olen asunut Pakistanissa vuodesta 2018 lähtien asuttuani sitä ennen Afganistanissa kolme vuotta.
On kulunut kuukausi siitä, kun Kabul kaatui Talibanille, ja seurauksena oli kaaos lentokentällä. Maa ei ole vielä toipunut haavoista, eivätkä kaikki ole tottuneet uuteen todellisuuteen.
Kabulin kaduilla partioivat talibanit ovat uskomaton näky. Vaikka äärijärjestö on vakuutellut armahtaneensa vanhat vihollisensa, monet yrittävät vielä päästä epätoivoisesti pois maasta. Useat piileskelevät edelleen turvataloissa.
Samalla elämä on jatkunut pääkaupungissa lähes normaaliin tapaan. Ihmiset ovat palanneet kaduille, naiset liikkuvat ulkona myös ilman burkaa ja ravintolat ovat auki. Kabul on nyt monen haastattelemani paikallisen mielestä turvallisempi kuin aikoihin.
Ristiriitaa lentokentältä saatujen epätoivoisten kuvien ja Kabulin uuden todellisuuden välillä saattaa olla vaikea ymmärtää. Eikö ihmisillä ollut äärimmäinen hätä ja pelko? Eikö Taliban haluakaan tappaa naisia?
Kun länsimedia keskittyi viime kuussa kentällä vallinneeseen sekasortoon, muualla kaupungissa tilanne oli jo ensimmäisinä päivinä rauhallinen.
Kabul on aina ollut tällainen.
Kun viereisessä korttelissa maan armeija taisteli terroristien kanssa, kivenheiton päässä lapset leikkivät kadulla. Veristen iskujen jäljet siivottiin nopeasti, ja hetken päästä samasta kohtaa kulkivat jälleen hedelmämyyjien kärryt.
Kabulilaiset nousevat aina uudestaan jaloilleen ja jatkavat eteenpäin, sillä muuta he eivät voi.
Afganistanilaiset ovat vuosikymmenien saatossa tottuneet dramaattisiin vallanvaihdoksiin. Uusien hallitsijoiden kanssa on tultava toimeen.
Myös Talibanin on lopulta saatava iso osa kansasta omalle puolelleen, tavalla tai toisella. Kaikkia vastustajiaan se ei voi tappaa.
Vaikka monella oli ja on edelleen todellisia pelkoja Talibanin kostosta, lentokentän kaaosta on ymmärrettävä myös toisesta näkökulmasta: Talibanin pelätään vievän maan jälleen kivikaudelle.
Kahdenkymmenen viime vuoden aikana tapahtunut, länsijoukkojen avittama kehitys on toivotettu pääkaupungissa valtaosin tervetulleeksi. Samalla muutokset eivät ole ulottuneet maaseudulle, josta suurin osa Talibanin kannattajista ja taistelijoista tulee.
Kuilu näiden kahden ryhmän elämänkokemusten ja unelmien välillä on valtava.
Suurin osa urbaaneista afganistanilaisista on nyt menettänyt toivonsa tulevaan. Töitä ei monilla enää ole, kun ulkomainen avustustoiminta on suurelta osin lopetettu ja maan talous romahtanut.
Jotkut sanovatkin haluavansa lähteä siksi, että heillä ei enää ole mahdollisuutta ansaita maassa elantoa, ei niinkään Talibanin takia.
Vaikka tunsin oloni Kabulissa suurimmaksi osaksi turvalliseksi, totuus on, että maan tilanne on äärimmäisen epävarma. Kaikki voi muuttua hetkessä. Kabulilaisten tyytymättömyys saattaa purkautua kaduilla milloin hyvänsä, ja Taliban on vastannut mielenosoituksiin väkivallalla.
Siksi päädyin viettämään maassa tällä kertaa vain muutaman päivän.
Talibanin sisällä on paljon erilaisia ryhmiä, jotka käyttäytyvät hyvin eri tavalla ihmisiä kohtaan.
Ensimmäinen kokemukseni Talibanista rajalla oli hyvä. Heti seuraavana päivänä Talibanin erikoisjoukot riistivät pakistanilaiselta kuvaajaltani kameran vihaisesti kädestä, kun olimme kuvaamassa pankin eteen kokoontunutta väkijoukkoa.
Myöhemmin jouduin neuvottelemaan Talibanin aggressiivisesti käyttäytyneiden eliittijoukkojen kanssa, jotta pääsin Pakistanin lähetystölle hakemaan lupaa rajanylitykseen. He huusivat ja uhkailivat minua aseella.
Viimeisenä päivänä talibanit saapuivat maan sisäisten pakolaisten leirin ulkopuolelle, jossa olimme kuvaamassa. Emme saaneet tietää, mitä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta tilanne vaikutti uhkaavalta. Ilmeisesti talibanit hakkasivat jotakuta.
Taliban on viettänyt 20 vuotta vuorilla piileskellen ja kaupungin eliittejä ja ulkomaalaisia vastaan taistellen. Heillä ei ole kokemusta muuttuneesta maasta.
Kun parrakkaat taistelijat nyt saapuvat turbaaneissaan ja aseet kourissa syömään Kabulin hienoihin ravintoloihin, nämä kaksi todellisuutta vihdoin kohtaavat.
Onko Talibanin visiossa maan tulevaisuudesta todella tilaa naisten pyrkimyksille, etnisille vähemmistöille ja ihmisoikeuksille? Monet eivät tähän usko, eikä heitä voi siitä syyttää.
Voit keskustella aiheesta lauantaihin 18. syyskuuta kello 23 asti.
Lue lisää:
Toimittajalta: Olen jälleen Kabulissa, mutta kaikki on muuttunut