Hyppää sisältöön

21 kuvaa, joiden kautta jokainen 1990-luvulla kasvanut muistaa miltä lama näytti – laman lapsissa näkyy edelleen viisi erilaista haavaa

Kansallisesta traumasta pitäisi puhua aiempaa monipuolisemmin, sanoo Laman lapsista kirjoittanut Sanna Kajander-Ruuth.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Lama jäljet näkyvät edelleen kokonaisessa sukupolvessa. Kun 1990-luku alkoi, Suomi koki jotain, mitä länsimaissa ei ollut nähty: talous syöksyi pahemmin kuin koskaan sotien jälkeen, konkurssit ajoivat yrittäjiä itsemurhiin ja työttömänä oli pahimmillaan yli 500 000 ihmistä.

Monet 1990-luvun laman kokeneet lapset häpeävät edelleen sitä, mitä heidän perheessään tuolloin tapahtui. Näin sanoo Sanna Kajander-Ruuth, joka on kirjoittanut kirjan Laman lapset – Mitä meille tapahtui?

Sanna Kajander-Ruuth Kuva: Henrietta Hassinen / Yle

Lamaa on toimittaja-tietokirjailija Kajander-Ruuthin mukaan tutkittu ja käsitelty, mutta ei vielä kunnolla sen rankasti kokeneiden lasten näkökulmasta.

Koitko itse 1990-luvun laman? Miten muistat sen ajan? Tämän artikkelin keskusteluosiossa voit jakaa ja pohtia lamamuistojasi.

Kun lama iski vuonna 1991, Sanna Kajander-Ruuth oli teini.

Hän painottaa useaan otteeseen sitä, ettei ole itse lamasta pahiten kärsineiden joukossa.

– En väitä, että tarinani on traaginen tai vaikea kuten kirjaani haastatelluilla, mutta muistan sen ajan ankeuden ja näköalattomuuden, hän sanoo.

Hän kertoo, että ymmärsi vasta jälkeenpäin sen, kuinka kuormittunut hänen oma isänsä oli lama-aikana.

Isä oli virkamies, Alkossa töissä. Äiti pitkään kotiäitinä.

Isän työpaikalla oli paine siitä, että alkoholia piti myydä niin paljon kuin mahdollista, jotta valtion kassaan saataisiin rahaa. Se näkyi Kajander-Ruuthin mukaan hänen isässään väsymyksenä ja työuupumuksena.

– Isä koki, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä vuosia ilotonta työtä.

1990-luvun lama leikkasi kotitalouksien kulutusta jopa 13 prosenttia, kertoo Tilastokeskus. Kuva: Pekka Sipilä / Yle
Lapset soittavat nokkahuilua musiikin tunnilla luokkahuoneessa vuonna 1990. Kuva: Seppo Nykänen / Yle
Suomessa 1980-luvulta lähtien suosiota keräsivät pienet mopot, kuten Honda Monkey ja Suzuki PV. Nuoria mopojen kanssa vuonna 1990. Kuva: Jukka Kuusisto

1. Lamakokemus vaikuttaa edelleen “laman lapsiin”

Jokainen Sanna Kajander-Ruuthin kirjaansa haastattelema henkilö oli jollain tavalla selviytyjä. Silti lamakokemus vaikuttaa heissä edelleen.

Tavallista on, että laman kokeneet pelkäävät riskejä. Perusturvallisuuden horjuminen tekee sen, että huoli jää, vaikka ympäristö muuttuisi, hän sanoo.

– Omassa talousajattelussaan laman kokeneet varmistelevat ja ovat huolissaan. Työpaikan pysymiseen ei luoteta. Tai rahan riittämiseen.

Osa taas suhtautuu rahaan holtittomasti. Kun sitä on, se tuhlataan pois. Pelko on, että pian varaa ei enää ole.

Asuntonäyttö vuonna 1992. Kuva: Juha-Pekka Inkinen / Yle

Esimerkiksi ensiasunnon osto ja velanotto on ollut haastattelujen perusteella lamassa kasvaneille – tai siis lamasta kärsineille – iso kynnys.

– Itsekin olen aina ollut kuuliainen työntekijä. Minulla on sellainen olo, että työpaikka on arvokas ja tärkeä, ja siitä pitää kiinni. Suurten ikäluokkien lapsina me 1970-luvulla syntyneet kasvoimme työeetokseen: harva meistä lähti Balille etsimään itseään, Kajander-Ruuth sanoo.

Vuonna 1993 Kajander-Ruuth aloitti opinnot Helsingin yliopistossa.

– Meille aika suoraan sanottiin historian laitoksella, että ette tule ikinä saamaan työpaikkoja tai virkoja.

Laman perintö näkyy edelleen siinä, että tutkimusten mukaan suomalaiset ovat muita pohjoismaalaisia haluttomampia perustamaan yrityksiä.

Työttömien mielenosoitus eduskuntatalon edessä Helsingissä marraskuussa 1993. Kuva: Pekka Sipilä / Yle
Ruokalista vuodelta 1992: Ma Jauhelihakastike, makaroni, tuoresalaatti Ti Hernekeitto, tumma leipä Ke Juustopihvit, ruskea kastike, perunat, porkkana-ananassalaatti To Kirjolohikiusaus, punajuurisellerisalaatti Pe Maksaohukaiset, perunasose, kaalipuolukkasalaatti Kuva: Derrick Frilund / Yle
Erotiikkaravintola King's Kakadun mainoskyltti ja valomainos Iso-Roobertinkadulla uudenvuodenpäivänä 1991. Kuva: Juha-Pekka Inkinen

2. Moni perhe vaikenee edelleen

Monessa perheessä laman aiheuttamista tragedioista ei ole puhuttu.

– Iso osa laman vaikeimmin kokeneista oli pienyrittäjäperheitä. Vaikeina vuosina saatettiin puhua vähän vahingoniloiseen sävyyn, että pörssikeinottelijat saavat nyt nenilleen, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Pienyrittäjät, jotka päätyivät ottamaan halpoja valuuttalainoja ostaakseen koteja ja kehittääkseen yrityksiään, olivat usein niitä, jotka kärsivät eniten, Kajander-Ruuth sanoo.

Kun yrittäjälle tuli ongelmia, ne heijastuivat koko sukuun. Monet takasivat ristiin lainoja ja koko suku joutui taloudelliseen ahdinkoon.

Valuuttoihin sidotut lainojen korot nousivat pilviin. Toisaalta työttömyys iski monella alalla. Suomessa oli hetkellisesti yli 500 000 työtöntä.

Perheissä vaikeudet saivat vanhemmat riitelemään, moni tarttui pulloon. Tuli avioeroja ja välirikkoja, sairauksia.

– Nämä tarinat olivat usein samantyyppisiä. Ihmiset eivät hakeneet tai saaneet apua yhteiskunnalta, vaan turvautuvat perinteiseen kossua Alkosta -apuun.

Monella lapsella ja nuorella jäi tunne, että kukaan ei auta. He kokivat sen niin, että heidän piti pärjätä yksin. Perheessä saattoi tapahtua asioita, joista perheen elämä ei koskaan, laman jälkeenkään palautunut ennalleen.

– Saattoi olla niin, että kavereiden elämä jatkui entisellään, mutta oma elämä romahti. Eikä nähty, että muilla kävi samalla tavalla. Tämä vei heidän luottamuksensa.

Usein vanhempien kaikki energia meni kodin säilyttämiseen tai velkojen maksamiseen. Lapset eivät kehdanneet vaivata vanhempiaan, joilla oli muutenkin vaikeaa. Kokemus oli jaettu, mutta moni koki sen yksin.

– Kyse on tuhansista perheistä joka tapauksessa, Kajander-Ruuth toteaa.

Kajander-Ruuthin mukaan lamakokemusten ympärillä on edelleen häpeää ja vaikenemisen kulttuuria. Monet eivät halunneet hänen kirjaansa varten tulla haastatelluiksi omalla nimellään.

– Jotkut sanoivat, että äidille tulee paha mieli tai vanhemmat ovat vielä elossa, eikä näistä voi siksi puhua.

– Kun näistä ei puhuta, voidaan teeskennellä, että asioita ei koskaan tapahtunut.

Kansallisesta traumasta pitäisi puhua aiempaa monipuolisemmin. Ehkä nyt 30 vuoden jälkeen näin voidaan jo tehdäkin, Kajander-Ruuth arvelee.

– Ehkä laman jälkeen vain haluttiin unohtaa nopeasti: kaikki halusivat Nokia-vuosina menestyä. Suomi otti kollektiivisesti uuden suunnan, että ei ryvetä tässä.

Suomi nousi 1990-luvun loppupuolella lamasta muun muassa Nokian matkapuhelinten siivittämänä, kun Nokia kasvoi yhdeksi maailman suurimmista yrityksistä.

Asiakas pankin tiskillä ja pankkitoimihenkilöitä työssä SYP:issä eli Suomen Yhdyspankissa 1. heinäkuuta 1991. Kuva: Juha-Pekka Inkinen / Yle
Nuori mies soittamassa puhelinkioskissa vuonna 1990. Kuva: Juha-Pekka Inkinen / Yle
Myyjä esittelee asiakkaalle televisioita myymälässä vuonna 1991. Kuva: Juha-Pekka Inkinen / Yle
Oppilaat päätteen ääressä oppitunnilla lokakuussa 1992 Hillerikujan koulussa Helsingissä. Kuva: Derrick Frilund / Yle

3. Laman voittajista ei puhuta

Lama ei ollut kaikille sama. Laman voittajia ei ole juurikaan käsitelty, Sanna Kajander Ruuth toteaa.

Tarinat kertovat menetetyistä kodeista, lamassa pakkomyydyistä asunnoista, joiden hinta ei kattanut edes murto-osaa veloista.

– Mutta jokuhan sen asunnon aina osti. Ja nyt tuolloin myydyn omaisuuden hinnat saattavat olla aivan eri tasolla. Ne jotka pääsivät ostamaan lamassa pakkomyydyt asunnot halvalla, ovat olleet voittajia.

Moni laman kokenut haastateltava toivoi yhä, että jos vain vanha koti saataisiin takaisin.

Ne jotka laman aikaan pystyivät ostamaan ja joilla oli varaa, pystyivät hankkimaan arvoasuntoja ja yrityksiltä realisoitua omaisuutta. Tässä ei tietenkään ollut mitään laitonta, Kajander-Ruuth muistuttaa.

Suomi jakautui voittajiin ja häviäjiin. Miksi tästä ei puhuta?

– Yksi haastateltava kertoi pankinjohtajasta, joka järjestelmällisesti yritti etsiä niitä, joilla meni huonosti ja pyrki hankkimaan heidän asuntonsa. Kun ajat ovat poikkeukselliset, joku hyötyy aina.

Yleisöä lasin takana jääkiekon SM-liigan Tampereen Ilveksen ja TPS:n loppuottelussa vuonna 1990. Kuva: Kalle Kultala
Koululainen tekee matematiikan harjoitustehtäviä Hillerikujan koulussa Helsingissä lokakuussa 1992. Kuva: Derrick Frilund / Yle
Mies juo olutta baarissa 1990-luvulla. Kuva: Pekka Sipilä / Yle

4. Yksi välittävä aikuinen saattaa pelastaa lapsen

On erilainen muisto seistä haalareissa leipäjonossa kuin olla vanhempien kanssa vappupiknikillä kaivopuistossa.

– Aikuiset helposti kuittaavat asiat niin, että kyllä lapset pärjäävät ja selviävät. Mutta lapset muistavat paljon enemmän kuin aikuiset haluavat ajatella. Saattaa olla niin, että trauma kestää kymmeniä vuosia. Jäljet ovat pidempiä kuin ihmiset tajuavat, Sanna Kajander Ruuth sanoo.

Hän kertoo, kuinka monet lamaa muistelevat haastateltavat itkivät lapsuuttaan, nyt melkein 30 vuotta myöhemmin.

Joidenkin arvioiden mukaan 1990-luvun lama oli pahin kriisi sodan jälkeen. Ylen Politiikka-Suomi -ohjelmassa todettiin, että silloin tehtiin selkeä valinta,että pankit pelastettiin ja ylivelkaantuneiden perheiden annettiin pudota.

Kajander-Ruuth vetääkin yhteyden lamasta koronakriisiin. Ja nykylapsiin.

– 2008 finanssikriisissä ja korona-aikana on elvytetty kovalla kädellä. Syynä lie laman opetukset.

– Liikuttavinta oli, että monet sanoivat, että haluavat omille lapsilleen parempaa. Ettei heille tulisi huonommuuden tunnetta. Että lapsilla ei olisi huonompia vaatteita, kyniä ja kumeja.

Osa laman kokeneista ei lapsista ja nuorista ei selvinnyt. Jopa samoissa perheissä osa lapsista ei pärjännyt elämässä, Sanna Kajander-Ruuth sanoo.

Mutta mikä sitten auttoi selviämään?

Haastattelujen perusteella monelle selviytymisen keinoja olivat esimerkiksi se, että he pärjäsivät koulussa. Osa luki kirjoja ja pakeni niihin.

Toisilla oli kavereita,joiden kotona oli helpompaa. He pääsivät mukaan mökeille ja reissuille. Kaverien vanhemmat antoivat ruokaa. Moni muisti lämpimästi sitä, että joku ulkopuolinen aikuinen oli nähnyt lapsen hädän ja auttanut.

– Joku toisaalta muisteli myös sitä, että kaverin varakas vanhempi oli pilkannut perheen kurjuutta lapsen kuullen, Sanna Kajander-Ruuth sanoo. Toisella opettaja oli koko luokan edessä nöyryyttänyt siitä, että lapsi oli varastanut kyniä ja kumeja, koska oli halunnut samanlaisia kuin muillakin.

Tällaiset muistot jäävät elämään.

Usealle se, että edes yksi aikuinen huomasi tilanteen, kuunteli tai ruokki, saattoi olla pelastusta.

– On vaikea keksiä tärkeämpää asiaa kuin lapset ja nuoret. Jos lapsille tulee huonommuuden kokemus, että oma perhe on muita huonompi tai itse on muita huonompi, sellaista pitäisi yhteiskuntana välttää, Sanna Kajander-Ruuth sanoo.

Vanha nainen kävelee portaita ylös helmikuussa 1990. Kuva: Pekka Sipilä / Yle
Ihmisiä jonottamassa pankin tiskille 1990-luvulla.
Mies istuu maassa kerjäämässä rahaa lippalakkiinsa vuonna 1991. Kuva: Juha-Pekka Inkinen / Yle

5. Se ei ollut tavallisten ihmisten omaa syytä

Lama ei ollut yksilön syy. Kun julkisuudessa käsiteltäisiin tätä asiaa, sitä varmasti voitaisiin käsitellä perheissäkin, Kajander-Ruuth sanoo.

Laman taustatekijät olivat sellaisia, että edes suurin osa taloustieteilijöistä ei niistä osannut aikanaan varoittaa.

Lamakeskustelussa pitäisi todeta julkisesti, että se ei ollut tavallisten ihmisten vika Kajander-Ruuth painottaa.

Pankit tyrkyttivät valuuttalainaa. Valtiovalta vakuutti pitkään, että vahvasta markasta pidetään kiinni. Lamaa ennen Suomi oli kokenut suuren kulutusjuhlan, kun markkinat vapautuivat ja rahaa riitti.

Jonkinlaisesta puolisuunnitelmataloudesta siirryttiin rysäyksellä 1980-luvun lopulla pankkitoiminnan täydelliseen vapauttamiseen. Lainan anomisesta siirryttiin velkarahan tyrkyttämiseen, hän listaa.

– Miten tavallinen sirkka joka perustaa leipomon Kytäjälle, voi ymmärtää näistä asioista. Mitä enemmän tästä puhutaan, mitä enemmän ihmiset kuulee näistä, sitä parempi.

– Ehkä olisimme yhteiskuntana voineet myöntää inhimillisen hädän paremmin.

Maanviljelijöiden mielenosoitus hallituksen maatalouspolitiikkaa vastaan 22. lokakuuta 1991. Kuva: Pentti Palmu
Loppuunmyynti-lappu kaupan ikkunassa 1990-luvulla.
Nainen pelaa raha-automaattipeliä valintamyymälän eteisessä vuonna 1990. Kuva: Pekka Sipilä / Yle
Täysi ostoskärry myymälän nurkassa vuonna 1992. Kuva: Juha-Pekka Inkinen / Yle