Hyppää sisältöön
Mielipide
Lapset

Susi Nousiaisen kolumni: Harrastaminen ei tarkoita sitä, että olisi pakko mennä kerran viikossa johonkin muualle

Miten löytää harrastus, joka ei polta lasta myöhemmin loppuun, vaan tarjoaa kokemuksen kuuluvuudesta? kysyy Nousiainen

Miten te valitsitte lastenne harrastukset? Kysyin tämän kysymyksen somekavereiltani luettuani kasvatustieteen professori Kristiina Brunilan haastattelun Koulutus ajaa hyväosaisten etua (siirryt toiseen palveluun) (HS 6.10.2021). Halusin tietää, miten ihmiset tekivät harrastusvalintoja: saivatko lapset lätkälisenssit ja ponin halutessaan, vai oliko harrastus sellainen, johon voi osallistua koulussa oppituntien jälkeen. Sainkin monipuolisia vastauksia, ja monen vanhemman kanssa juttelimme kahdestaan lisää aiheesta.

Olin itse puolitoista vuotta sitten kuratoimassa kahden lapseni harrastusmahdollisuuksia, kun muutimme uudelle paikkakunnalle. Lapsille muutto toiseen kaupunkiin on iso siirtymä, ja harrastukset olivat suuri kotiutumisen apu. Teimme kuitenkin selkeitä ennakkorajoituksia siitä, minkälaiset harrastukset ovat meidän lapsille sopivia, ja missä heidän on todennäköisesti helppo tuntea kuuluvuutta yhteisöön.

Olisi ikävää, jos lapsi kiintyisi harrastukseen, jota ei olisi varaa jatkaa, jos vanhempi jäisikin työttömäksi. 

Liikenneyhteydet ja raha määräävät hyvin pitkälle sen, mitä perheessämme harrastetaan. Näin on monissa perheissä. Olisi ikävää, jos lapsi kiintyisi harrastukseen, jota ei olisi varaa jatkaa, jos vanhempi jäisikin työttömäksi.

Vastaavasti kaupungin toisella nurkalla sijaitseva harrastus jäisi välistä silloin, kun ei syystä tai toisesta pystyisikään viemään lasta sinne. Hyvällä tuurilla voisi tietenkin löytää samasta suunnasta kulkevan kaverin, mutta ei sitä koskaan tiedä. Myös sometuttavieni vastauksissa toistui, että harrastuksen pitää olla lähellä ja edullinen.

Eräs asia jonka ystäväni toivat esille oli, ettei harrastuksen tarvitse olla sellainen, jossa matkustetaan johonkin paikkaan tekemään jotakin sellaista, mitä ei voi tehdä kotona. Harrastuksen ei ole pakko olla erikseen järjestetty, vaan jotkut pitävät lukemisesta (ja kirjastokäynneistä), legoilla rakentamisesta tai videopeleistä.

Itsenäisestikin harrastaen voi pitää hauskaa ja oppia yhtä sitoutuneesti kuin urheilukeskuksessa tai kansalaisopistolla järjestetyssä harrastuksessa. Lisäksi osalle lapsista esimerkiksi julkiset harrastustilat luovat sellaista aistiärsykkeiden kuormaa, että mielessä on kivan yhdessäolon sijaan lähinnä pakeneminen kodin rauhaan.

Kun kotoa lähtee harrastamaan muualle, kulkemisen helppouteen ei vaikuta ainoastaan liikenneväline, vaan esimerkiksi perheen kokoonpano. Kahden aikuisen perheessä on aivan erilaista liikkumatilaa kuin yksinhuoltajaperheessä. Jos pakettiin lisätään mukana roudattava pikkusisarus tai vaikkapa vanhemman uupumus, toisessa kaupunginosassa oleva harrastus rajautuu väkisin pois. Kyse ei ole haluamisesta tai laiskuudesta, vaan konkreettisista arjen resursseista. Siksi kullanarvoista olisi, että lapsi pääsisi harrastamaan lähelle, esimerkiksi Harrastamisen Suomen mallin (siirryt toiseen palveluun) mukaisiin kerhoihin.

Toinen asia, jota mietin harrastuksia valitessa, oli hieman kiusallisempi. Löysin nimittäin itseni spekuloimasta sitä, millaisia ihmisiä missäkin harrastuksessa käy ja kenen kanssa haluamme perheenä olla tekemisissä. Siis sitä, millaisissa porukoissa haluaisin lapseni kasvavan, millaisiin yhteisöihin haluan hänen kiinnittyvän.

Kun ajattelen perhettäni ja lapsiani, mitkä ovat niitä harrastuksia, joissa meidän tyylistemme ihmisten pitäisi käydä? Entä kenen harrastukset eivät ole meitä varten?

Näiden ajatusten tunnistamisesta tuli omituinen olo. Tuntui että tähän liittyy jotain, mistä ei saisi puhua ääneen.

Nimenomaan tähän pohdintaan palasin uudelleen Brunilan haastattelun myötä. Hän puhuu nimittäin siitä, kuinka koulutusjärjestelmä “...ohjaa ihmiset niille paikoille, joilla heidän ikään kuin kuuluu olla”. Tiedämme lukuisista tutkimuksista, että monet asiat perhetaustassa vaikuttavat koulumenestykseen. Brunila kuitenkin haastaa käsitystä siitä, kuinka tietynlaiset erot ikään kuin kohtalonomaisesti ohjaavat lasta ja nuorta tietynlaiseen tulokseen. Sen sijaan hän suuntaakin katsetta koulutusjärjestelmään, joka hänen mukaansa voi jopa olla näitä eriarvoisuuksia ylläpitävä tekijä. Onko koulutus rakennettu menestystä mahdollistavaksi vain osalle ihmisiä? Entä jos harrastuskentällä on samoin?

Ohjaako kasvattajien harrastusvalintoja alitajuisesti oletus siitä, mihin omat lapset kuuluvat tai ovat ylipäänsä tervetulleita?

Harrastuksen emotionaalinen turvallisuus korostuu varmaankin perheissä, joissa on mukana jokin vähemmistötekijä.

Vanhemmalla voi olla esimerkiksi oman vähemmistöstressin takia kokemuksia, jotka johtavat varovaisuuteen harrastusporukoita valitessa. Eräs vanhempi avasi antirasismikoulutuksen merkitystä hyvin, sillä hänelle tieto koulutuksen käyneestä ohjaajasta madalsi olennaisesti kynnystä osallistua: “Osa ihmisistä rajaa itse itsensä harrastuksen ulkopuolelle, koska ei halua käydä testaamassa omilla lapsillaan sattuuko juuri tämä ohjaaja olemaan ennakkoluuloinen vai ei.” Tämä oli kommentti, jota pohdin pitkään: emme voi saada tietoa siitä, kuka jättäytyi harrastuksesta pois tällä tavoin “varmuuden vuoksi”.

Jos miettii millainen olisi lapsen unelmaharrastus, voi löytää monia vastauksia. Jollekin vanhemmalle on tärkeää, että lapsi harrastaa samaa sukupuolta olevien kanssa, sillä silloin löytää tietynlaista yhteisöllisyyttä. Joku toinen vanhempi ajattelee, että sekaryhmässä harrastaminen on tärkeää, ettei lapsi kasvaessaan ajattele, että eri sukupuolta olevat ihmiset ovat jollain tapaa mystisesti erilaisia.

Joku haluaa lapselleen kilpailullisen yksilöiden urheiluharrastuksen, toiselle urheiluharrastuksen tärkein osa on joukkueen ryhmäytyminen. Jollekin on tärkeää löytää lapselle sekä luova taideharrastus että liikuntaharrastus.

Eri harrastusten myötä syntyy erilaisia yhteisöjä, ja pikkuhiljaa lapsi oppii itse sanomaan, mikä on se oma juttu – ja mikä ei kiinnosta.

Petyin itse hieman, kun lapseni eivät halunneetkaan suosittelemaani harrastusta; ja samalla ihailin kuinka he molemmat osasivat sanallistaa, mikä heitä itseään kiinnostaa. Yhteen harrastusideaan jouduimme sanomaan budjetin puitteissa ei, muut toiveet toteutuivat. Oletettavasti lapsi on huomattavasti motivoituneempi itse valitussa harrastuksessa, ja osaa toivottavasti myöhemmin kertoa jos kiinnostus siihen lopahtaa.

Vanhempana on hyvä myös tunnistaa tilanteet, joissa lapsen on aika lopettaa raskaaksi käynyt harrastus.

Mielestäni harrastuksen olemassaolo tai puuttuminen ei millään tavalla mittaa lapsen tai perheen kunnollisuutta. Vanhempana on hyvä myös tunnistaa tilanteet, joissa lapsen on aika lopettaa raskaaksi käynyt harrastus. Jos esimerkiksi harrastaminen ei kerta kaikkiaan huvita, ei kai sitä ole pakko tehdä.

Varhaiskasvatuksessa ja koulussa lapsi tekee ja oppii valtavasti uusia asioita, ja ärsykkeistä palautumiseen tarvitaan rauhallisia hetkiä. Koulumaailma ja omien kaverien kanssa leikkiminen ansaitsevat aikaa. Itse asiassa, kun lapsi käy kavereiden kanssa koulun jälkeen heittämässä frisbeegolfia, eikö sekin ole oikeastaan harrastus?

Brunila kritisoi koulumaailmassa tapahtuvaa jaottelua ns. “hyviin ja huonoihin” kouluihin sanomalla: "Ketä tässä yhteiskunnassa palvelee se, että kasvatetaan tulevaisuuden työnarkomaaneja, oman elämän optimoijia ja kansalaisia, jotka näkevät vain tietyntyyppistä elämää eivätkä ehkä koskaan kohtaa köyhyyttä, erilaisista kulttuureista tulevia ihmisiä ja ylipäätään erilaisissa oloissa eläviä ihmisiä?"

Ehkä tätä terävää kommenttia voisi peilata lasten harrastusten valintaan. Miten löytää harrastus, joka ei lähtökohtaisesti polta lasta myöhemmin loppuun, vaan tarjoaa kokemuksen kuuluvuudesta?

Parhaimmillaan harrastus voi antaa mahdollisuuden opetella elämää ja yhdessä tekemistä toisten ihmisten kanssa. Mutta ei sen valinnasta kannata tehdä itselleen taakkaa, kun lopulta lapsi kuitenkin kertoo, mitä itse haluaa.

Susi Nousiainen

Kirjoittaja on kirjailija ja moninaisuusasiantuntija, joka seuraa ihmetellen lastensa innostumista lajeista, joita omassa ysärilapsuudessa ei oltu edes keksitty.

Kolumnista voi keskustella 6.12. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle