Koululaiset ovat joululomalla ja ulkona paistaa aurinko. Juuri sellaiset kelit, että pitäisi olla liikkumassa tai kaupungilla. Mutta minä mietin kehtaisinko venyttää lasten ruutuaikaa koko Zoom-palaverini mittaiseksi. Jotainhan noille on pakko keksiä siksi aikaa kun teen töitä.
Koululaisten loma on yllättävän pitkä ja aika harvalla vanhemmalla on mahdollisuus lomailla koko sen ajan.
Työt ovat monella nykypäivänä kotona, ja lapset päätyvät entistä useammin samaan tilaan aikuisen työasioiden kanssa. Koululaisten loma on yllättävän pitkä ja aika harvalla vanhemmalla on mahdollisuus lomailla koko sen ajan.
Moni onkin kanssani samassa tilanteessa: työt alkavat, kun lapset vielä lomailevat tyytyväisinä. Tästä yhtälöstä koituu työ- ja perheasioiden järjestelyä, aikataulujen säätämistä ja myös hienoista nolouden tunnetta. Nythän on loma, minun pitäisi olla sataprosenttisesti läsnä lapsille.
Nolouden tunne liittyy ehkä osittain nostalgiseen ajatukseen postikorttien joulusta. Helposti tulee kuviteltua, että muut perheet oleskelevat pulkkamäessä ja syövät vihreitä kuulia aamiaisellakin, kukaan ei kiukuttele ja rento olo täyttää mielet aina koulun alkuun saakka. Totuus on yleensä tavalla tai toisella kaukana tästä postikorttimaailmasta. Ajatus kaksi viikkoa kestävästä ihannejoululomasta saa aikaan nolostumista siitä, että meilläpä on välipäivien jälkeen aivan tavallinen työviikko.
Mutta tavallista tai ei, kuinka lasten lomailu ja aikuisten työnteko mahtuvat saman katon alle?
Entä työn sisältöjen sopiminen lasten korville: onkohan tänään Zoom-palaverissa sopimattomia sisältöjä?
Työajan käytännön järjestelyt herättävät minussa paljon kysymyksiä. Pitäisikö minun lukkiutua omaan huoneeseen tietokoneen kanssa, vai olisiko helpompaa järjestää lapset töiden ajaksi kavereilleen? Ehkä he voivat olla kotona silloin, kun teen hiljaista kirjoitustyötä. Mutta saanko kirjoitettua, kun legot kolisevat olohuoneessa? Entä työn sisältöjen sopiminen lasten korville: onkohan tänään Zoom-palaverissa sopimattomia sisältöjä?
Lapsena kuvittelin, että kaikilla aikuisilla on loma samaan aikaan koululaisten kanssa. Eihän se ollut todellisuudessa niin, mutta jotenkin näytti siltä. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että lähinnä opettajat noudattavat tätä koulumaailman vuosikelloa. Suuri osa lapsiperheellisistä, työssäkäyvistä aikuisista tekee töitä lasten ollessa lomalla.
Aloin pohtia lapsuuttani uudelleen. Mitä jos ne aikuiset tekivätkin töitä sillä aikaa, kun olin mummolassa tai sukulaisilla? Ehkä vaikka minulla oli loma, heillä ei ollutkaan.
Mummolat ja sukulaiset ovat epäilemättä mainio apu vaikkapa joululoman välipäiviin. On toki olemassa myös maksullisia vaihtoehtoja, kuten erilaiset leirit ja lastenhoitajat. Toki riippuu perheestä onko sellaisten käyttöön varaa. Ja joskus työt ja perhe vain ovat samassa tilassa, sellaista se on.
En haluaisi opettaa, että aikuiset ovat aina laitteen kautta puoliksi poissa yhteisestä tilasta.
Olen huolissani siitä minkälaista aikuisen mallia annan, kun työskentelen lasten loman aikana. Teen itse paljon töitä tietokoneella, enkä silloin voi olla sataprosenttisesti läsnä, vaikka olenkin paikalla. En haluaisi opettaa, että aikuiset ovat aina laitteen kautta puoliksi poissa yhteisestä tilasta. Tai että työssä pitää olla jatkuvasti toisella silmällä läsnä.
Vaikka etätyö kotona antaa mahdollisuuden olla paikalla lasten arjessa, niin raja vanhemman työajan ja vapaa-ajan välillä ei välttämättä ole lapselle selkeä. Voisiko tämän ratkaista niin, että selittäisi kellon kanssa lapsille työaikansa, ja sen loputtua todella pitäisi itse näppinsä erossa tietokoneesta?
Tai ehkä jos tekisi rutiinin ulos menemisestä työpäivän loppuessa. Joinakin päivinä saan onneksi järjesteltyä työni niin, että ehdimme valoisaan aikaa pulkkamäkeen tai pihaleikkeihin.
Joskus taas joudun hoitamaan työpäivän ja perhepäivän samaan aikaan, ja väkisinhän se johtaa kompromisseihin läsnäolossa.
Melko usein on mahdollista sopia ystävien kanssa leikkivuoroja niin, että heidänkin perheissään saadaan myös lapsivapaata aikaa. Tosin joskus kokous keskeytyy, kun kotiin rämpii lapsi kastuneissa kengissä ja lapasissa. Ei silloin oikein voi valikoida keskittyykö työhön vai lapseen. Luulisin että suurin osa Zoomin toisissa ikkunoissa istuvista ihmisistä ymmärtää tämän.
Toivoisin että korona-ajan mylläämässä hybridityöelämässä työ ja koti eivät enää olisi erillisiä alueita, jotka eivät saa näkyä toistensa reviireillä.
Minusta näytön kulmasta kokouksiin tunkevat taaperot ja näppäimistöllä tallustavat kissat ovat tuoneet uudenlaista inhimillisyyttä ihmisiin työroolien takana. Ihmisen elämän kokonaisuuden näkyminen työyhteisölle voi tehdä hyvääkin.
Haluaisin silti pystyä olemaan erityisesti lapsille selkeä siitä, milloin olen läsnä vain tässä tilassa, ja milloin joudun pitämään osan huomiostani tietokoneessa. En haluaisi, että heidän pitää arvuutella mahdollisuuksista saada huomiotani tai tulla kuulluksi. Haluan heidän tietävän, että minun täytyy tehdä töitä, mutta myös luottavan siihen, että sen jälkeen keskitytään kunnolla yhdessä olemiseen.
Susi Nousiainen
Kirjoittaja on kirjailija ja akateeminen duunari, jonka kotona tapahtuvan työn aikatauluissa on usein liukuvuutta sekä hyvässä että pahassa.
Kolumnista voi keskustella 3.1. klo 23.00 saakka