Hyppää sisältöön
Mielipide
Köyhyys

Asta Lepän kolumni: Miksi en kelpaa keskinkertaisena?

Kun elämän ideaalit on vedetty kaakkoon, keskinkertaisuus on alettu nähdä niin suurena häpeänä, ettei edes ihminen itse saa nimittää itseään keskiverroksi, väittää Leppä.

Nuorten ahdistusoireilu lisääntyy (siirryt toiseen palveluun) ja mm. masennuksen vuoksi monet nuorisopsykiatrian klinikat ovat tungokseen asti täynnä (siirryt toiseen palveluun).

Syynä ei ole yksinomaan korona, se vain kärjisti sitä, mikä piili jo pinnan alla. Sama asia on ongelma aikuistenkin elämässä, ja kenties moni projisoikin omaa ahdistustaan jälkikasvuun – sitä, että harva tuntee olevansa enää riittävä ja kelvollinen missään. Keskinkertaisena et kelpaa.

Olen huomannut tämän myös itse: kun totean olevani jossakin asiassa aivan tavallinen tai keskiverto, ihmiset tulkitsevat tämän kehotukseksi vakuuttaa päinvastaista.

Alkaa hurja opponointi: et ole keskiverto, olet mahtava, suorastaan erinomainen! Tuntuu epäkohteliaalta torjua nämä hengästyneet toitotukset, mutta samalla myös niiden vastaanottaminen ahdistaa.

Miksen saisi olla vain tavallinen?

Sama kertautuu joka puolella – standardit nousevat nousemistaan.

Viisikymmentäluvulla uumoiltiin, että kodinkoneet helpottaisivat ihmisten elämää ja vapauttaisivat aikaa mielekkäämpään toimintaan. Mutta näin ei käynyt, kiire vain lisääntyi.

Mitä enemmän “arkea helpottavia koneita” ilmaantui, sitä korkeammalle nousivat vaatimukset: ruokien piti olla aiempaa monipuolisempia ja terveellisempiä – ei siis enää pelkkää perunaa ja kastiketta – pihanurmikot piti ajella parranlyhyeksi ja puutarhan täyttyä kosteikkoryhmistä ja perennoista, koteja piti alkaa sisustaa ja niin edelleen.

Jos ja kun vyötärömitta uhkasi paisua yli kriittisen 94 sentin, oli pötkittävä pikapikaa salille ja alettava kyykätä ja punnertaa.

Samoin on käynyt myös vaikkapa naisten ulkonäkötyössä sekä aivan erityisesti lasten kasvatuksessa. Yhä muistan ystäväni äidin huokauksen touhotustamme seuratessa: “Miten te oikein jaksatte? Ennen lapset vain… Noh, kasvoivat.”

Itseäni ärsyttää “vanhan kansan” kommentit somepalstoilla. Miten ennen lapiolla ja pesulaudalla tehtiin työt, eikä oltu yhtään väsyneitä tai ahdistuneita

Nyt vanhemman pitäisi käyttää vauvaa muskarissa ja värikylvyssä, viedä pilttiä judoon, taidekouluun ja nokkahuilukuoroon, käydä vuoropuhelua koulun kanssa ja ties mitä.

Juuri tästä syytä itseäni ärsyttää “vanhan kansan” kommentit somepalstoilla. Miten ennen lapiolla ja pesulaudalla tehtiin työt, eikä oltu yhtään väsyneitä tai ahdistuneita – toisin kuin nämä nykyiset lumihiutaleet.

Miten niin ei oltu väsyneitä tai ahdistuneita? Kenen mielestä?

Ja mitkä olivat standardit tuolloin?

Lyön vetoa, että ihminen sai vapaammin olla ihan vain kelpo.

Nyt ihanteita nostetaan kuin korkeushyppykisassa rimaa. Seuraukset näkyvät – eivät ainoastaan ahdistuksena ja uupumisena, vaan myös motivaation menettämisinä ja aggressioina.

Lisäksi luodaan kilpailutilanne, joka sellaisenaan väistämättä atomisoi ja eristää ihmisiä toisistaan. Tällä on puolestaan yhteiskunnallisia seurauksia.

Jos jokainen yrittää olla muita kauniimpi, menestyneempi, rikkaampi, välittävämpi vanhempi, mellevämpiä voittoja takova yrittäjä, näppärämpi leipoja, upeampi sisustaja, seksikkäämpi misu ja sosiaalisempi kaippari, mitä tapahtuu?

Syntyy tilanne, jossa kaikki huutavat toistensa suuhun, eikä kukaan kuule ketään.

Aika ajoin, lukiovierailuilla tai paneelikeskusteluissa, minulle esitetään maailmoja syleilevä kysymys, millaisia reseptejä minulla olisi tarjota köyhyyden ja eriarvoisuuden kitkemiseksi.

En tosiaan ole mikään guru, mutta yhden asian nostan mieluusti esiin. Ns. “tasapäistämisen pelko” keitti jossakin vaiheessa yli. Siitä sukeutui poliittinen iskulause, jolla haluttiin perustella mm. tulo- ja varallisuuserojen kasvua.

Valiteltiin, miten lahjakkaita syrjittiin. Kritiikki banalisoitiin kateudeksi.

Mutta tarkoittaako “tasapäistäminen” sitä, että ainut sallittu tapa erottua muista on juuri lahjakkuus? Ja millainen lahjakkuus? Tietenkin sellainen, jonka tuloksena syntyy rutkasti massia.

Ihan tavallinen ihminen on näet usein erittäin kiinnostava, yllättävä, tunteellinen ja sisäisesti rikas.

Surkuhupaisaa kyllä, “tasapäistämisen pelko” on tuottanut toisella tavalla tasapäistävää arvomaailmaa. On nimittäin muunkinlaista erilaisuutta, mutta sitä tuntuu olevan yllättävän vaikea juhlia tai edes huomata.

Se ihan tavallinen ihminen on näet usein erittäin kiinnostava, yllättävä, tunteellinen ja sisäisesti rikas, vaikkei hän menestyisikään tämän päivän standardeilla.

Keskivertona voi myös elää huomattavasti onnellisempaa ja tasapainoisempaa elämää kuin menestyjänä.

Miksei siis voisi hyvällä omallatunnolla tavoitella kelpoa ja tavallista?

Asta Leppä

Kirjoittaja haluaisi useinkin vain hoitaa ne asialliset hommat ja siinä kaikki.

Kolumnista voi keskustella 5.1. klo 23:00 asti.

Suosittelemme sinulle