Kuluneet pari vuotta ovat antaneet aikaa siivota kotinurkkia. Kierrätysasemilla on saanut jonottaa vuoroaan päästäkseen lajittelemaan jätteitä, tai siis käyttökelpoista materiaalia.
Tilaltamme on lähtenyt kiertoon remontointi- ja purkujätteitä, vanhoja sähkötarvikkeita ja parikymmentä tonnia romurautaa. Siis oikeasti romua, tarverautaa ja vanhoja koneita jäi vielä moninverroin.
Vanhassa mainoksessa kaksi rouvaa kohtaa kierrätyspisteellä ja toinen kysyy, mitä toinen aikoo jättää lapsille perinnöksi? “En mitään”, vastaa rouva ja ja tuuppaa materiaalit laatikkoon.
Suuri sotienjälkeinen ikäluokka on kuolinsiivousiässä ja joutuu pohtimaan tätä kysymystä huolella. Niukkuudessa eläneiltä sukupolvilta peritty kaiken säästäminen ja hamstraaminen on täyttänyt nurkat käyttökelpoisella materiaalilla, jolle ei vaan ole ollut käyttöä viimeiseen viiteenkymmeneen vuoteen. Paljon on silkkaa roskaakin.
On myös ostettu, kun on halvalla saatu. Suvuissa kulkeneissa kiinteistöissä voi olla säilöttynä sukupolvien sedimentit tulevaisuuden arkeologien rapsuteltaviksi.
Olenkin ottanut ohjenuorakseni säästää ja hankkia vain tavaraa, jolle on tarve.
Itse olen perinyt säästeliäisyyden, ja paljon uudelleenkäytettävää materiaalia. Käyttökelpoisen tavaran, ruuasta puhumattakaan, hukkaan heittäminen tuntuu irvokkaalta, mutta tasapaino on herkkä.
Olenkin ottanut ohjenuorakseni säästää ja hankkia vain tavaraa, jolle on tarve. Sille pitää olla käyttökohde heti tai korkeintaan kahden vuoden aikajänteellä. Tavaralle on myös oltava, tai luotava, varastossa nimikoitu paikka. Rytökasoja ei suvaita. On paljon levollisempaa, kun paikat ovat täynnä omia huolella valittuja aarteita, kuin jonkun toisen romua.
Tarvitsenko tätä laitetta nyt oikeasti?
Tavaran määrä ja uuden hankkiminen jopa ahdistaa. Tarvitsenko tätä laitetta nyt oikeasti? Pärjäänkö vielä vanhalla vai jopa ilman? Mitä tyhjiötä tämänkin ostamisella yritän nyt täyttää?
Eikä edes se, että tarvitsen jotakin työssäni ole mikään selitys. Maatalouskoneistakin lähes kaikki on tilallamme hankittu käytettynä ja ne ovat yhteiskäytössä useamman tilan kanssa.
Nyt tarmokkaimmassa työiässä oleva sukupolvi joutuu kysymään itseltään minkälaisen ympäristön he jättävät lapsilleen perinnöksi?
Jälleenrakennushengessä on aikoinaan valjastettu kosket, ojitettu suot, raivattu lehdot ja hakattu luonnonmetsät. Silloin tarkoitus pyhitti keinot – jos edes ymmärrettiin, mitä oltiin tekemässä.
Nyt kun tavoitteena on useimmiten tuottaa voittoa harvoille, on pyhyys kaikonnut – ja monille pyhät paikat siinä samalla.
Onko luonnonvarojen voimakasta hyödyntämistä tarpeen vielä jatkaa vai onko jo saavutettu riittävä elintaso, jotta suuntaa voisi muuttaa? Emme mielestäni saisi kustantaa omaa hyvinvointiamme muiden lajien kärsimyksellä ja kuolemalla – lajitovereista puhumattakaan.
Joku voisi kysyä, kuinka paljon on riittävästi luonnon monimuotoisuutta? Minä kysyn, kuinka paljon on riittävästi hyvinvointia tai voittoa?
Tilastokeskuksen mukaan ihmisten kokema hyvinvointi on saavuttanut lakipisteensä 80-luvun lopulla (siirryt toiseen palveluun). Kulutusmittareilla sen voisi tulkita kääntyneen pahoinvoinniksi sen jälkeen.
Hyvinvointi ei tietenkään jakaudu tasaisesti, mikä on suuri ongelma. Sen että jollain olisi varaa vähempään, tulisi mahdollistaa jollekin toiselle enemmän. Elämmehän rajallisessa maailmassa.
Paljon on kyse olemisen merkityksestä ja kulttuurissamme työ on siinä keskeisessä roolissa. Jos työ ei tunnu merkitykselliseltä, on helppo etsiä merkitystä tavarasta ja kuluttamisesta.
Työ tulisi mielestäni määritellä yhteiskunnassamme uudelleen. Se, että huolehtii omista tai läheistensä perustarpeista, lämmöstä, ruuasta ja suojasta, kaipaisi tunnustuksen sosiaaliturvajärjestelmässämme.
En väheksy aiempien sukupolvien saavutuksia hyvinvointimme eteen, mutta ehkä menestystä mitataan vielä joskus materian tai tittelien sijaan sillä, kuinka vähän on onnistunut heikentämään seuraavilta sukupolvilta lainaamaansa ympäristöä.
Oma tekemiseni tuntuu välillä muiden jälkien siivoamiselta.
Peltomaan rakenteen korjaaminen, monimuotoisuuden lisääminen, hiilivarastojen kasvattaminen ja ravinteiden kierrättäminen olisi ollut tarpeetonta vielä sata vuotta sitten.
Tekisin mieluusti itseni tarpeettomaksi näissä tehtävissä. Kun jäljet on siivottu, odotankin innolla aikaa, kun pääsen luomaan jotain uutta. Tai ehkä se onkin aika jolloin ainoat jälkeni ympäristöön jäävät latuina hankeen tai melan pistoina virtaavaan veteen.
Juuso Joona
Kirjoittaja on joutsenolainen maanviljelijä, joka kierrättää ja käyttää loppuun.
Kolumnista voi keskustella 24.12. klo 23.00 saakka.
