Hyppää sisältöön

Suomalaisohjaaja Alex Noyer toteutti unelmansa ja teki Hollywoodissa kauhuelokuvan: "Kun kohtauksessa on mukana verta, panokset kovenevat"

Kulttuurivieras Alex Noyer kuuluu niihin harvoihin suomalaisiin, jotka ovat onnistuneet toteuttamaan unelmansa ja tekemään pitkän elokuvan Hollywoodissa. Suomalaisesta mentaliteetista on ollut Noyerille kansainvälisissä elokuvaympyröissä runsaasti hyötyä.

– Tuottajana työskenteleminen on yhtä helppoa kuin polkupyörällä ajaminen. Paitsi että pyörä on tulessa kuten sinäkin, ja olet helvetissä.

Tällaisella, ehkä hieman karrikoidulla luonnehdinnalla kiteyttää Alex Noyer toimenkuvaansa, johon kuuluu elokuvien tuottamisen lisäksi myös ohjaamista ja käsikirjoittamista.

Suomalais-ranskalainen Noyer tuntee kansainvälisen elokuva-alan haasteet ja kipupisteet kuin omat taskunsa. Hän on työskennellyt tuottajana 17 vuotta ja näistä viimeiset seitsemän alan kiistämättömässä ja kuhisevassa keskipisteessä, Los Angelesissa. Siellä hän myös ohjasi ensimmäisen pitkän elokuvansa, viime kuussa Suomessakin ensi-iltansa saaneen kauhupätkä Sound of Violencen. Elokuvaa katsoessa tulee varsin selväksi, että tahtipuikkoja heiluttelee syvällisesti genreen perehtynyt kauhufani.

– Olin vasta yhdeksänvuotias, kun näin Night of The Living Deadin, ja se oli minun porttini kauhun maailmaan. Sitä seurasi Evil Dead ja huomasin, että kauhun parissa on mahdollista olla luovalla tavalla hullu, Helsingissä joulun tienoon viettänyt, englanninkielisillä lauseilla ja sloganeilla ryyditettyä suomea puhuva Noyer kertoo.

Alex Noyerin kiinnostus kauhua kohtaan alkoi George A. Romeron Elävien kuolleiden yö- eli Night of the Living Dead -elokuvaklassikosta (1968), jossa zombit hyökkäilevät ihmisten kimppuun. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Pakkomielteisen taiteilijan hyytävät ulottuvuudet

Hyvän vastaanoton saaneesta Sound of Violencesta löytyykin roppakaupalla sekä luovuutta että hulluutta. Sen tematiikalle löytyy vertailukohtia esimerkiksi Patrick Süskindin Parfyymin (1985) tai Brett Easton Ellisin Amerikan Psykon (1991) kaltaisista romaaneista, joissa luova prosessi ja taiteilijuus lähtevät lapasesta ja kurottautuvat kohti pakkomielteisiä ja makaabereja ulottuvuuksia.

Siinä missä Parfyymissa murhataan ihmisiä täydellisen tuoksun takia, tuottavat Sound of Violencessa väkivallasta syntyvät äänet taiteilijalle päihdyttäviä ja orgastisia kokemuksia. Elokuvan päähenkilö, aisteja sekoittavasta neurologisesta ominaisuudesta eli synestesiasta kärsivä muusikko Alexis kehittää toinen toistaan julmempia teurastustapoja saadakseen synnytettyä magnum opuksensa – teoksen, jonka kuunteleminen tuottaa hänelle elämää suurempaa, ihmeellistä nautintoa. Hintana on vino pino ruumiita.

– Elokuvan lähtökohtana on ajatus siitä, että luovuus on tuhoisa prosessi: kun yritämme rakentaa uutta, sen tieltä katoaa aina jotakin pois. Alexis on kylläkin taiteilija, joka tappaa ihmisiä saavuttaakseen päämääränsä, mutta toisaalta toivon, että katsojat yrittäisivät myös ymmärtää häntä.

Noyer painottaakin, että Sound of Violence on pikemminkin tarina taiteilijasta ja taiteilijuuden rajoista kuin murhapotretista.

– Elokuvassa nautinto ei viittaa seksiin tai orgasmiin, vaan taiteesta saatavaan elämykseen, jossa musiikki on kuin huumetta.

Alex Noyer liputtaa mielellään giallo-kauhugenren puolesta. Italiassa syntyneen giallon kulta-aikaa oli 1970-luku ja 1980-luvun alku. Genreä leimaa taiteellisuus ja kekseliäs, usein sadistinen väkivalta. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Sound of Violencen synestesiakohtaukset on toteutettu revontulimaisella väriviuhkalla, ja Noyer kaipaakin nykykauhuun lisää värikkyyttä. Elokuvassa on runsaasti viitteitä 1970-luvun italialaiseen giallo-kauhugenreen, jonka ominaispiirteisiin kuuluvat vahvat värit, taiteellisuus ja kekseliäs väkivalta.

– Giallo on tulossa takaisin, mikä on oikein hyvä juttu. Viime aikoina on ollut ylitarjontaa kauhuelokuvista, joiden värimaailmaa leimaa lähinnä harmaus ja tummuus. Giallo antaa myös käsikirjoittajalle ja ohjaajalle mahdollisuuden seurata voimakkaita tunteita, pakkomielteitä ja addiktioita: tyylilajissa mennään sadan prosentin intensiteetillä kohti helvetin syövereitä. Giallo-elokuvissa, kuten Dario Argenton Suspiriassa, kaikki tarinat eivät ole aivan täydellisiä, mutta tätä kompensoi vahva inspiraatio. Sorry but not sorry, tämä kuvastaa hyvin gialloa.

Mutta mitä yhteistä sitten on Alexilla ja Alexisilla? Molemmat ovat ainakin taiteilijoita.

– Alexis-nimi vain tuli jostakin, ei sillä ole sen syvällisempää merkitystä. Voisi kuitenkin sanoa, että meitä yhdistävä piirre on ainakin jääräpäisyys. Seuraamme inspiraatiota, oli se sitten mikä hyvänsä, paitsi että minä en tapa ihmisiä. Tai ehkäpä ruumiita ei vain ole vielä löydetty, Noyer virnuilee.

Sound of Violence -elokuvassaan Alex Noyer on halunnut käyttää fyysisiä erikoistehosteita niin pitkälti kuin mahdollista. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Räjähteleviä päitä ja verilammikoita

Tappamisesta puheen ollen, Sound of Violence sisältää useita hyvinkin brutaaleja kohtauksia, joissa veri lentää ja ihmisiä pistetään muusiksi varsin omaperäisillä tavoilla. Yhden kohtauksen primus motorina toimii ujeltava-ääninen elektroninen soitin theremin ja ihmisen veriseksi mössöksi räjähtävä pääkoppa.

– Kun kohtauksessa on mukana verta, panokset kovenevat. Minulle on hyvin tärkeää, että veri näyttää valkokankaalla aidolta, ja olen ehkä hieman pakkomielteinenkin asian suhteen.

Kauhufani hyvässä seurassa. Juuri ennen vierailuaan Suomeen Alex Noyer pääsi samaan kuvaan Bonnie Aaronsin (Drag Me To Hell, The Nun), Kelli Maroneyn (Chopping Mall), Jed Shepherdin (Host) ja Barbara Cramptonin (Re-Animator, Chopping Mall) kanssa. Noyer kutsuu vuoden 1986 Chopping Mall -elokuvaa "guilty pleasurekseen". Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Sound of Violencen erikoisefekteistä vastaava tehostevelho Robert Bravo osoittautui tässä yhteydessä mieheksi paikallaan: hän osasi valmistaa juuri oikeanlaisen näköistä, Noyerin toiveiden mukaista, täydellistä tekoverta.

Elokuvassa luotettiin muutenkin pitkälti aitoihiin ja oikeisiin fyysisiin tehosteisiin: esimerkiksi päänräjähdyskohtauksen tehosteista vain noin viisitoista prosenttia oli digitaalisia.

– Minähän olen kauhufani: ei tällaisia kohtauksia voisi tehdä pelkästään digitaalisesti, ja aito kolmiulotteinen tehoste merkitsee minulle melkein samaa kuin oikea näyttelijä. Lisäksi veren tekeminen digitaalisesti tulee todella kalliiksi jos haluat, että lopputulos on hyvä, eikä se näytä halvalta.

Mutta oliko tällaisten hurmeisten ja joillekuille varmaankin ruokahaluttomuutta aiheuttavien juttujen keksiminen sitten hauskaa?

– Kyllä, se oli todella, todella hauskaa. Välillä jopa tuntui siltä, että olin jonkinlainen hullu tiedemies, kun kehittelin tällaisia asioita.

Tavallaan on ehkä huvittavaakin, että Sound of Violencen kaltaisen kauhuräimeen vastaavana tuottajana on toiminut Noyerin oma äiti, Suomen varakkaimpiin naisiin kuuluva Rafaela Seppälä.

– Kun ensimmäisen kerran kysyin häneltä, haluatko katsoa elokuvan, oli vastaus että en. Nyt hän kuitenkin näki sen. Eihän tällainen väkivaltainen kauhugenre ole äidin tyyliä, mutta hän piti tarinasta ja ymmärsi, mistä elokuvassa oikein oli kyse.

Ihan perinteinen kauhurymistely Sound of Violence ei kuitenkaan ole: sen pääroolihahmo on musta queer-nainen.

– Minua ovat ympäröineet hyvin inspiroivat naiset: äitini, vaimoni ja kaksi tytärtäni, ja esimerkiksi tämän takia olen halunnut välttää kauhugenren kliseitä, joissa naiskuva ei aina ole ollut mairitteleva. Olen myös ylpeä siitä, että Sound of Violencen tekijätiimi oli inklusiivinen ja monimuotoinen – eikä kyse ole ollut mistään bullshit-yrityksestä miellyttää ihmisiä vaan siitä, että kaikki vain aidosti muotoutui tällaiseksi.

Alex Noyer tunnetaan myös 808-musiikkidokumentista ja Conductor-lyhytelokuvasta, jossa murhavälineenä toimii rumpukone. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle
Alex Noyerin äiti on liike- ja taidenainen Rafaela Seppälä, isä taas ranskalaistaiteilija Denis Paul Noyer. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Rikkoutuneiden unelmien kaupunki

Alex Noyer muutti perheineen Los Angelesiin seitsemän vuotta sitten, ja on nähnyt ja kokenut enkelten kaupungin ja sitä pyörittävän elokuvateollisuuden monet kasvot.

– Jokainen baari ja kuppila Los Angelesissa on täynnä rikkoutuneita unelmia: on tuottajaa, ohjaajaa, näyttelijää. Losissa kaikki ovat jollakin tavalla mukana filmiteollisuudessa: kaikilla on parempi suunnitelma kuin sinulla, kaikki tietävät enemmän kuin sinä ja kaikilla on käsikirjoitus. Elokuva-ala on kovaa, ja siksi siellä on nykyisin havahduttu myös mielenterveydellisiin ongelmiin.

Alex Noyer on käynyt Suomessa armeijan, muuten hän on asunut pääsääntöisesti ulkomailla: Ranskassa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Noyer itse korostaa, että jos haluaa tuloksia, pitää olla koko ajan näkyvillä ja koko ajan valmiustilassa. Elokuvan rahoituksen hankkiminen on se kaikkein vaikein vaihe.

– Sinun pitää olla aina valmis vastaamaan kysymyksiin, joihin et halua vastata. Pitää puhua isolle joukolle ihmisiä ja kiertää festivaaleja, joissa kohdataan tuotanto- ja myyntifirmoja. Tämä tulee kalliiksi, koska joutuu matkustamaan koko ajan. Lisäksi rahan kohdalla on muistettava, että se on always no unless it’s real yes, eli tämä tarkoittaa sitä, että rahaa tulee vasta sitten, kun sopimuspaperissa on allekirjoitus.

Yllättäen Noyer kertoo, että suomalaisesta, nimenomaan epäsosiaaliseksikin mielletystä mentaliteetista ja tapakulttuurista on amerikkalaisella elokuva-alalla hyötyä.

– Minun taktiikkani on yhden lauseen pitching, mikä on todella suomalainen prosessi, koska suomalaisethan eivät paljoa puhu. Jos haluaa olla todella tehokas suomalaiseen tapaan, sinulla on yksi ainoa lause, johon kiteytät projektisi. Cannesissa sanoin, että elokuvani on story of a killer who makes music through murder. Tuo lause oli niin helppo ymmärtää, että sain sen avulla nopeita vastauksia. Eli jos suomalaiset haluavat löytää oman markkinointikeinonsa elokuva-alalla, se on juuri tämä.

Suomalaisuudesta on Alex Noyerin mukaan muutenkin hyötyä kansainvälisissä elokuvapiireissä.

– Suomalaisuus on todella hyvä käyntikortti. Kun kerron Losissa olevani suomalainen, kaikki haluavat heti tietää lisää. Jos taas sanoisin olevani ranskalainen, kaikki olisivat että taasko: ranskalaiset on niin nähty. Suomalaiset mielletään Losissa erikoisiksi ja originelleiksi, eikä heistä tiedetä oikein mitään. Tämä on loistava juttu, koska ihmiset ovat kiinnostuneita ja haluavat esittää meille kysymyksiä.