Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Tämän jutun haastattelut on tehty kahdessa osassa. Ensimmäinen osa tehtiin marraskuussa Taivalkosken Suomen cupissa. Haastattelun perusteemana oli se, miksi Ristomatti Hakolalle sattuu ja tapahtuu koko ajan – ja miksi hän on kaatunut niin usein.

Hakola sekä Taivalkoskella poikansa otteita tiiviisti seurannut isä Tuomo Hakola vakuuttivat, ettei "Rise" ole mikään sählääjä. Hän on vain ollut vilkas pienestä asti eikä malta pysyä aloillaan.

Urheilussa sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista ja liian kova tilannenopeus on päässyt kostautumaan kerran jos toisenkin. Rapatessa roiskuu, kuului Ristomatti Hakolan suusta pariinkin otteeseen.

Viikkoa myöhemmin Hakola kaatui Rukan maailmancupissa, ja rytäkässä häneltä murtui kylkiluita. Unelma Pekingin olympialaisista oli hautautua.

Hakola pystyi kuitenkin kaivautumaan kuopan reunalta ylös ja osoittamaan olevansa sen verran kovassa kunnossa, että hänet valittiin olympiajoukkueeseen.

Olympiavalinnan jälkeen oli toisen haastattelun aika. Kaatumisista puhuminen tuntui hieman jopa ärsyttävän Hakolaa, ja hän vakuuttaa yhä, ettei ole sählääjä.

– Kun meikäläinen kaatuu, niin se on vain näkyvämpää ja ottaa isommat palstatilat. Kyllä muutkin kaatuu, mutta ei kukaan huomaa niitä, Hakola puuskahti ja käänsi tilanteen tyypilliseen tapaan puolittaiseksi vitsiksi.

– Mutta se on hyvä, että ihmisiä kiinnostaa.

Kaatumatautiin oli selkä syy

"Taasko se Ristomatti Hakola kaatui?" Otsikko on napattu eräältä kaikkien alojen suositulta keskustelupalstalta, jossa Jämin Jänteen ykköstykin kaatumiset oli huomioitu parissakin ketjussa.

Hakola kertoi, että alkuaikojen kaatumatautiin oli selkeä syynsä.

– Minulla oli taktiikkana ajaa keulassa ja olin siinä aina niin hapoilla, että sukset lähti alta. Huippu-urheilussa pitää mennä limitillä. Siinä on ollut riskinottoa, enkä ole ollut tuolloin parhaimmassa kunnossa. Riskillä ajoin ja sitten olin katollani.

Tuomo Hakolan mielestä Ristomatin kaatumiset johtuivat nuorempana pitkälti siitä, ettei hänellä ollut kykyä pärjätä isoille miehille ja hän yritti sen hetkisellä vauhti- ja kuntotasolla ohituksia liian vaikeista paikoista.

– Siinäkin oli huonoa tuuria, sauvoja katkeili ja muuta. Mutta ehkä niissä ohituksissa olisi pitänyt käyttää vähän enemmän järkeä. Hänellä ei riittänyt nopeus eikä fyysinen kuntokaan. Se oli liiallistakin riskinottoa.

Isä uskoo, että Ristomatti tietää nykyään paremmin omat kykynsä, eikä hänen tarvitse ottaa liiallisia riskejä. Hän uskoo myös, että loukkaantumisista ja sairasteluista voi löytää jotain positiivistakin. Hakola on nimittäin aina ollut kova harjoittelemaan.

– Risto tekee ihan varmasti aina liikaa. Nyt on tullut välillä pakkolepoa, Tuomo Hakola sanoi.

Avaa kuvien katselu

Varvasepisodi kaiken kruununa

Säätöä ja kompromissien tekoa. Sitä Ristomatti Hakolan kausi on ollut valmistautumisesta asti, eikä tilanne ole helpottanut kauden aikanakaan.

Jos Hakolalta kysytään, hänen harjoituskautensa oli ihan surkea, sillä hän joutui tekemään harjoittelussaan kompromisseja kompromissien perään. Milloin päällä oli jonkinlainen ylähengitystien infektio, milloin nilkan ulkosyrjässä sijaitsevan peroneusjänteen tulehdus.

Hakolan mukaan hän ei ole ollut koskaan niin paljon sairaana, mitä hän kesän ja syksyn aikana oli. Eikä tähän löytynyt syytä.

Ja kaiken kruunasi kesäkuussa sattunut varvasmurtuma.

– Tulin kesken lenkin hakemaan lisää juomista ja potkaisin vasemman jalkani sohvan jalkaan. Se oli ihan oma virhe ja tilannenopeutta oli jälleen vähän liikaa, Hakola selvitti.

Hän ei suinkaan lopettanut lenkkiä tuohon, vaan jatkoi sitä pyörällä. Ylämäkeen poljettaessa jalan keskimmäinen varvas tuntui kuitenkin sen verran kipeältä, että Hakola arvasi jotain olevan pielessä.

Jos Hakolalla oli ollut jännetulehduksen takia käytössä vain puolet hiihtäjän perustreenimuodoista, niin varvasmurtuman takia vähennettiin nekin puoleen.

– Isältä tuli positiivinen viesti tuon tapahtuman jälkeen: 'Hyvä, että se osui samaan jalkaan. Ei pilata toistakin jalkaa,' Hakola naurahti.

Tuomo Hakolaa varvasepisodi naurattaa jo hieman, mutta pojan huono tuuri on vetänyt ajoittain vakavaksi.

– Ei kenellekään muulle voi käydä näin kuin Ristolle. Kai se on tullut isäänsä, jotain edes meikäläiseltä saanut, isä-Hakola sanoi ja muisteli, miten kaksi vuotta sitten Rukan maailmancupissa Ristomatin varpaat olivat tuolloinkin kovilla.

– Hän laittoi kilpailua edellisenä päivänä uudet monot jalkaan ja ne hiersivät isovarpaan rikki.

Toistensa vastakohdat

Teemu Pasanen on saanut viime kuukausien aikana heittää roskiin hyvin monta harjoitussuunnitelmaa. Maajoukkueen päävalmentajasta tuli 30-vuotiaan Hakolan henkilökohtainen valmentaja elokuussa, kun Hakola halusi valmennukseensa uusia ärsykkeitä.

Pasanen myönsi naurahtaen, että ensimmäiset kuukaudet Hakolan valmentajana ovat olleet haastavia.

– Vähän erilaisia innovaatioita piti kehitellä, että minkälaisia harjoituksia keksitään. Ne olivat sellaisia harjoituksia, joita hiihtäjät eivät yleensä tee, mutta niillä Rise pystyi tekemään tehoharjoituksia riittävästi.

Hakola ja Pasanen ovat tunteneet toisensa vuosikausia, sillä kaksikon tiet kohtasivat ensimmäisen kerran jo vuonna 2006. Tuolloin Pasanen veti Hiihtoliiton alle 18-vuotiaiden aluevalmennusryhmän leiriä ja Hakola oli samalla leirillä. Pari vuotta myöhemmin Hakola kuului Pasasen valmentamaan alle 20-vuotiaiden haastajaryhmään.

Ennen Pasasta Hakolan valmennuksesta vastasi 15 vuoden ajan Antti Hagqvist. Hagqvistin opeilla Hakola nousi kansalliselle huipulle ja yhteistyö kesti läpi Hagqvistin syöpään sairastumisen. Sillä vaikka Hagqvist luopui tuolloin valmentamisesta, ei hän suostunut jättämään Hakolaa – ei edes silloin, kun hän taisteli elämästään.

– Eihän se valmentajan vaihtaminen ikinä helppoa ole. Meillä oli 15-vuotinen parisuhde, mutta Antti ymmärsi, että tarvitsen jotain uutta. Joka viikko soitellaan Antin kanssa, joten parisuhde ei ole päättynyt, Hakola virnisti.

Pasanen asuu parin kilometrin päässä Kauniaisissa asuvasta Hakolasta ja yhteistyö on ollut alusta alkaen tiivistä. Viimeisen 15 vuoden aikana Pasanen on nähnyt niin monta Hakolan harjoitusta, että hän tietää jo suojattinsa katseesta, mitä mieltä hän on asioista.

Kaksikon kemiat ovat toimineet hyvin yhdessä, vaikka persoonallisuudet tuntuvat olevan toistensa ääripäitä: it-alan osaajana Pasanen on hyvin analyyttinen, pohtiva ja rauhallinen, Hakola on ikiliikkuja, nopea liikkeissään ja räiskyvä.

Mutta löytyy Hakolastakin toisenlainen, kurinalainen puoli. Jos hän jotain päättää, niin sen eteen tehdään kaikki. Kuten silloin, kun hän päätti nousta olympiakoneeseen lukuisten ongelmien jälkeen. Tai kuten muutama vuosi sitten hän päätti harjoittelun ja puolustusvoimien liikuntaupseerin työnsä ohella lukea itsensä Lapin yliopiston oikeustieteelliseen.

Pasasen mukaan Hakola on hyvä analysoimaan harjoitteluaan, mutta uskoo, että vielä parempi analyyttisyys ja suunnitelmallisuus voisi viedä jälleen yhden askeleen eteenpäin.

– Ei minulla ole ihan samanlaista valmennettavaa ollut kuin Rise. Kun historiaa katsoo, niin aika paljon on sattunut ja tapahtunut, Pasanen totesi.

Sorvin ääressä ei murehdita

Ristomatti Hakolalla ei ole kunnon muistikuvia siitä, miten hän Rukalla kaatui ja törmäsi tolppaan. Sen hän muistaa, että oli noussut ylös ja lähtenyt kävelemään huoltorekalle.

Käytyään Kuusamon terveyskeskuksessa lääkärintarkastuksessa hän alkoi jo Pasasen kanssa suunnitella tulevaa. Seuraavana päivänä hän oli jo pyöräilemässä.

– Jos on jalat pois käytöstä, niin tehdään ylävartaloa. Jos on ylävartalo pois, niin tehdään jaloilla. Aina löytyy joku laji. Ei siinä sen enempää mietitä, kun mennään sorvin ääreen uudestaan. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta, ei auta jäädä surkuttelemaan, Hakola totesi.

Pasanen joutui jälleen kerran muuttamaan Hakolan harjoittelusuunnitelmia, sillä aluksi Hakola ei saanut tehdä tehoharjoituksia eikä hengästyä. Matolla ylämäkeen kävely muuttui pian juoksuksi ja jo parin viikon kuluttua tärskystä Hakola oli jo suksilla.

Pasanen ei ollut huolissaan Hakolan kunnosta, sillä hän oli osoittanut jo alkukaudesta, että kunto oli hyvä. Mutta ylävartalo oli kokenut kovia ja Hakola joutui odottamaan pitkään, ennen kuin uskalsi kunnolla työntää tasatyöntöä harjoituksissa.

Runsas viikko ennen Imatran SM-kisoja Hakola osallistui Vuokatissa harjoituskilpailuun, jossa testasi ensimmäistä kertaa sitä, pystyisikö hiihtämään kovaa.

– Edellisenä päivänä ajattelin vielä, että en pysty hiihtämään yhtään kovempaa. Mutta menin kisaan ja käytännössä kivut vähenivät sen jälkeen. Kipuihin kuitenkin herkistyy ja olen sitä kylkeä kuunnellut hyvin tarkasti. Kisan jälkeen olin ehkä enemmän helpottunut siitä, että pystyin taas heiluttamaan käsiäni.

Imatran SM-kisoissa Hakola antoi vankan näytön kunnostaan ja otti ylivoimaisen mestaruuden 15 kilometrin perinteisen hiihtotavan kisassa. Vaikka hiihti kilpailun eriparin sauvoilla.

Hakola ei tuloksista huolimatta kuitenkaan paukuttele henkseleitään.

– Vaikea sanoa, riittääkö se mihinkään. Kyllä sitä tasoitusta antaa, kun en ole 4,5 viikkoon periaatteessa tehnyt ylävartalolla mitään.

Mysteerimies Hakola

Voisi luulla, että Hakolan usko olisi ollut koetuksella tänä talvena, mutta hän toteaa kesän ja syksyn vastoinkäymisten olleen sen verran kovia takaiskuja, ettei Rukan kompurointi ole ollut siihen nähden mitään.

Taivalkoskella Hakola myönsikin, että hänen kuuluisa positiivinen mielensä ja hymynsä on ollut kadoksissa.

– Tänä vuonna on ollut hymyn kanssa vähän tekemistä. Kyllä sitä joutuu välillä vakavoitumaan ja avautumaan. Onneksi on ihmisiä, joille voi puhua ja voin näin isona miehenä kertoa, miltä nyt tuntuu.

Epäonnistumiset ja harjoittelussa tehdyt kompromissit ovat nakertaneet Hakolan itseluottamusta, mutta hän on rakentanut sitä uudelleen niin lähipiirinsä kuin urheilupsykologin avustuksella. Avovaimo on ollut hänen tukenaan aina, kun on ollut vaikeaa, ja hän on saanut nähdä Hakolasta muutakin kuin totuttua ylitsepursuavaa positiivisuutta.

– Emäntä sanoo, että en ole aina niin positiivinen ja iloinen. Että se vakava ja kiukutteleva puoli kuulemma löytyy kotona. Eli käytännössä pidän kulissia yllä, Hakola naurahti.

Hakolan mielestä itseluottamuksen kannalta on parasta, että kilpailussa sukset kulkevat. Viime kaudesta hän sai itselleen äärettömän ison lisäbuustin, kun hän nousi Joni Mäen kanssa Oberstdorfin MM-kisoissa parisprintin hopealle melkoisen trillerin ja tunteiden vuoristoradan jälkeen.

Se on saavutus, jota hän on heikkoina hetkinä muistellut. Ettei urheileminen ole ollut pelkkää pään kiviseinään hakkaamista päivästä toiseen.

Hakolan kohdalla on mielenkiintoista myös se, että vaikka hänen harjoittelunsa kesällä ja syksyllä on ollut kaukana optimaalisesta, olivat hänen testituloksensa kuitenkin suorastaan loistavia.

– Sitä miettii, että mitä ne testitulokset olisivat olleet, jos harjoittelua ei olisi tarvinnut säätää. Olisivatko ne olleet vieläkin paremmat? Pasanen pohti.

Hakola uskoo, että hänen useita vuosia kestänyt kestävyysharjoittelu on kasvattanut korkoa korolle ja kunto on kasvanut, vaikka takapakkia onkin tullut ajoittain. Motivaatiota hänellä on ainakin saman verran kuin kaksikymppisenä, mutta silti hän ei pysty sanomaan takuuvarmasti, miten hänen kroppansa toimii.

– Tänä vuonna on ollut kyllä aikamoinen mysteerimies tämä Hakolan Ristomatti.

Jos pallo putoaa väliin...

Vajaa kolme vuotta sitten Seefeldin MM-kisojen perinteisen hiihtotavan parisprintissä tähdet eivät olleet kohdillaan Ristomatti Hakolalle ja Iivo Niskaselle. Mitali oli tyrkyllä, mutta Hakola kaatui ankkuriosuudella viimeisen ison alamäen laella ja mitalijuhlat vaihtuivat kädenlämpöiseen seitsemänteen sijaan.

Finaalin jälkeisessä televisiohaastattelussa Hakola kysyi kesken kaiken Niskaselta:

– Olikos se kolmen vuoden päästä olympialaiset?

– Siellä sitten, Niskanen vastasi parivaljakolleen.

Hakola ei muistanut kolmen vuoden takaista sananvaihtoa, mutta tietää, että hän olisi parhaimmillaan juuri perinteisen pariviestissä, joka on Pekingin ohjelmassa viimeisellä viikolla.

– Jos jollakin matkalla olen kansainvälistä tasoa, niin perinteisen pariviestissä. Se on ylivoimaisesti minun paras matkani, Hakola vakuutti.

Hakola ja Niskanen olisivat olleet Pekingissä varmasti unelmapari parisprinttiin, mutta nyt Hakola ei uskalla julistaa tavoitteitaan uransa toisiin olympialaisiin. Pelkkä olympiapaikka ei häntä enää innosta, sillä hän haluaa menestyäkin, mutta nyt hän käyttää klassista menen tekemään parasta ja katsotaan, mihin riittää -lausetta.

– Tässä kohtaa en lähde haaveilemaan kuuta taivaalta. Jos nasahtaa ihan kunnolla eli pesäpallotermein jos pallo putoaa väliin, niin annetaan pudota. Mutta en lähde puristamaan mailaa.

Vielä Taivalkoskella Hakola pohti sitä, että Pekingin parisprintti aiheutti hänelle ylimääräistä stressiä, koska valmistautuminen kauteen oli mennyt niin penkin alle ja olympialaisten parisprintti olisi hänen elämänsä tärkein kisa.

Hakola yritti turvautua entisen maajoukkuehiihtäjän Ville Nousiaisen lausahdukseen: aina kun olet starttiviivalla, se on sinun tärkein kisasi. Niinpä hän pyrki jättämään Pekingin ajattelemisen mahdollisimman vähäiseksi. Hän ei ollut käynyt hiihtomatolla hiihtämässä olympialaisten virtuaalista rataa tai pohtinut Zhangjiakoun olosuhteita.

Hakolalle olisi riittänyt se, että hän olisi saanut kehonsa tasapainoon ja ollut kunnossa, kun kisat alkavat. Nyt hän saa lähteä kisoihin lähestulkoon paineitta. Ja tuttu hymykin on palannut kasvoille.

– Kesällä ja syksyllä painin sen verran, ettei tämä viimeisin sattumus ole pystynyt viemään minun hymyäni. Pystyn elämään tämän kanssa. Olen pienistäkin asioista iloinen ja minulla on vain voitettavaa.

Hakola muistuttaa, että urheilu on etenkin huipulla raadollista, eikä hän halua valittaa. Vaikka hän on antanut muille tasoitusta, ei kymmenen vuoden harjoittelu ole mennyt hukkaan ja hän on pystynyt palaamaan ongelmien jälkeen aina yllättävänkin hyvälle tasolle.

– Kyllähän tämä hiihto loppujen lopuksi aika hienoa on. Minulla on elämä ihan hyvin. Ongelmia on aina välillä, sitten niistä selvitään ja mennään eteenpäin, Hakola sanoi luottavaisena.