Säännöllisin väliajoin joku valittaa (julkisesti, heh), että nykyään ei saa mitään enää sanoa. Väite on hämmentävä: koskaan ennen ei ole saanut ihan kuka tahansa sanoa ihan mitä tahansa koko maailmalle. Nykyään saa.
Juuri se on ajassamme niin poikkeuksellista: sana on vapaa. Tämänkin kolumnin kommentteihin saa mennä kirjoittamaan ikioman mielipiteensä, kunhan ei sorru asiattomuuksiin, ja siellä se seisoo kaikkien suomea osaavien saatavilla.
Joustavuutta tarvitaan, muuten olisimme kaikki koko ajan sotajalalla.
Miksi sitten jotkut kokevat, että nykyään ei “saa” enää sanoa esimerkiksi, että naiset kuuluvat keittiöön tai liha on herkullista? Koska heille sanotaan vastaan. Siinä kaikki. Koska muutkin saavat sanoa, mitä ajattelevat.
“Anteeksi” on tosi kätevä sana. Jos on loukannut tahtomattaan, sillä pääsee nopeasti hankalasta tilanteesta. Jos on loukannut tahallaan, se on vieläkin tärkeämpi. Vastuu ikään kuin siirtyy toiselle, ja hänen osakseen tulee anteeksi antaminen. Sen jälkeen ollaan samalla puolella. Kaunista ja käytännöllistä!
Sanoin äskettäin ystävääni nössöksi. Pyysin anteeksi. Sain. Pohdimme sanoja "nössö" ja "joustava". Joustavuutta tarvitaan, muuten olisimme kaikki koko ajan sotajalalla. Minun ei olisi pitänyt kutsua sitä nössöydeksi. Toista ystävää loukkasin sanomatta mitään. Hän ilmoitti myöhemmin, että epätoivoviesteihin olisi syytä vastata, perkele. Pyysin anteeksi ja sain. Toden totta, viesteihin pitää vastata, vaikka niissä ei olisi kysymyksiä – etenkin jos niistä tihkuu epätoivoa.
Tulee sanottua välillä tyhmiä asioita, kun ei tule ajatelleeksi tai ei ymmärrä, miltä se kuulostaa toisen korviin. Sellaista on ollut niin kauan kuin ihmiset ovat osanneet puhua. On kiitollista, jos satutettu ihminen ilmaisee loukkaantumistaan, sillä vain silloin älyää pyytää anteeksi. Yleensä saa heti. Ihmiset oikeasti tietävät, miten homma toimii: emme ole täydellisiä, joten olemme keksineet anteeksipyynnön ja -annon.
Jos luulee olevansa aina oikeassa, on väärässä. Jos ei koskaan loukkaa ihmisiä sanoilla, viettää liikaa aikaa yksikseen.
Mitä on tapahtunut, kun yhtäkkiä 2020-luvulla osa kokee pahastumisen niin, että "mitään ei saa enää sanoa"? Ovatko ihmiset unohtaneet sanan “anteeksi”?
Miten niin välttämättömän voi unohtaa? Emme pärjää ilman sitä keskenämme, emme edes perheessä, saati suuremmissa porukoissa. Miten voi unohtaa noin tärkeän ja noin kätevän välineen pysyä sovussa?
Fiksua ja hyvien tapojen mukaista olisi sanoa tähän tapaan: "Anteeksi, että ylitin henkilökohtaiset rajasi; oikeasti arvostan sinua." "Anteeksi, että sanoin sinua mielensäpahoittajaksi. Olit vihainen syystä." "En ole tullut ajatelleeksi, että Afrikan tähti -peli perustuu sortoon. Anteeksi, että ehdotin sitä ajanvietteeksi." Sitten toinen sanoo, että ei se mitään, ja ollaan taas samalla puolella.
Sen sijaan, jos loukkaa sanoillaan ja sen päälle vielä valittaa sananvapauden puutteestaan, niin eipä ole sopua luvassa, ja sen kyllä aikuinen tietää ihan taatusti.
Vain silloin ei kannata pyytää anteeksi, jos ei ole mitään syytä. On vastuutonta alituiseen pyydellä anteeksi sitä, että on ihminen – että ei esimerkiksi pysty kaikkeen, mitä meiltä pieniltäkin ihmisiltä odotetaan. Tarpeeton nöyristely kuluttaa anteeksipyynnön arvoa. Mutta jos yhtään on syytä, niin tietenkin kannattaa pyytää anteeksi. Miksi pihtaisi kaunista ja hyvää?
Kaikilla meillä kyllä riittää anteeksi pyydettävää. Jos luulee olevansa aina oikeassa, on väärässä. Jos ei koskaan loukkaa ihmisiä sanoilla, viettää liikaa aikaa yksikseen.
Anteeksi saaminen taas on semmonen juttu, että mikään ei ole parempaa, ai että! Satutin vuosia sitten tahattomasti ja tietämättäni erästä ihmistä, jota arvostan ja josta todella pidän. Viimeksi kun näimme, tuli tunne, että nyt olen saanut anteeksi. Se tuntuu hyvältä. Voisinpa jakaa tunteen kaikkien maailman ihmisten kanssa: saisitte kokea jotain tosi kaunista. Hyväksyntä on parasta, mitä saada voi.
Auli Viitala
Kirjoittaja on mielenterveyskuntoutuja ja vapaa kirjoittaja.
Kolumnista voi keskustella 29.1. klo 23.00 saakka.
