Meno on kuin ennen koronaa. Vege ja Tortsu ne siinä inttävät aamuyön tunteina. Liian monta tuoppia on kumottu, ja jutut sen kuin jatkuvat.
Pekka ja Teija Isorättyän uusin teos Robohemians istuttaa kolme robotisoitua veistosta ison baaritiskin ääreen. Työ on osa Kuolleet sielut -näyttelyä, joka on avoinna turkulaisessa Wäinö Aaltosen museossa.
– Meillä oli vähän sellaista boheemin ikävää. Teimme baarin työhuoneelle ja aloimme rakentaa robotteja. Samalla meillä lakkasi oma alkoholinkäyttö kokonaan. Teoksesta tuli käänteinen Dorian Grayn muotokuva: Nämä robotit ryyppäävät minun puolestani, Pekka Isorättyä sanoo.
Isorättyöiden baari on näyttelyn avautumishetkellä ainoa, jota koronarajoitteet eivät paina. Ja sen huomaa Vegen ja Tortsun jutuista.
– Ne on sitä tasoa, mitä ne nyt sitten joskus puoli viiden aikaan ovat, Pekka Isorättyä naurahtaa.
Isorättyät ovat alun perin kotoisin Torniosta. He ovat viettäneet vuosia maailmalla, muun muassa Meksikossa, Saksassa ja Japanissa.
Robotisoituja veistoksia taiteilijapariskunta teki jo vuonna 2010. Tuolloin saivat alkunsa ensimmäiset rollaattorilla huristelevat mummot. Hurmaavia, ympäriinsä töpöttäviä ikäneitoja on esillä Turussakin.
Vika hiertää ja kasvattaa
Kuolleet sielut -näyttelyn punainen lanka on jokin, jota taiteilijat kutsuvat vikasietotilaksi. Se tarkoittaa erilaisia hiertäviä asioita, joiden kanssa me elämme. On erilaista sairautta ja vanhuutta, lääketieteellisiä instrumentteja, joiden käyttäminen on epämukavaa.
– Ja toisaalta siitä tulee myös resilienssiä: epämukavien asioiden kanssa eläminen voi vahvistaa tai kasvattaa meitä, Teija Isorättyä sanoo.
Luonnolle ihminen on se haitta, jonka kanssa on tultava toimeen. Vikasietometsässä (2021) puut jatkavat kasvuaan verkkoaidan läpi.
– Ne ovat meille vähän kuin symboli koko vikasietotilasta, siitä, miten voi kasvaa ja voimistua, vaikka siinä on se raju rautaverkko ympärillä, Teija Isorättyä sanoo.
Meän Jeesus (2021), eli hirven pää, laulaa omaa karua kohtaloaan ihmisten maailmassa. Se ihmettelee meänkielellä, että ei sunkaan se ole keltään pois, jos hän tässä vähän lauleskelee ja naureskelee.
1 300 infuusioletkua on Liljan puutarha
Isorättyät tekevät taidetta materiaaleista ja aiheista, jotka liikuttavat heitä. Merenneito (2015) muistuttaa meitä merten karusta kohtalosta. Se on syntynyt pois heitetyistä muovipulloista ja päällystetty tonnikalan nahalla.
Isossa veistossalissa vastaan tulee Liljan puutarha (2015–2021). Installaatio koostuu kolmesta suuresta kukkaa tai meduusaa muistuttavasta teoksesta. Se on valmistettu infuusioletkuista.
– Kun Liljan vanhemmat saivat tietää, että heidän tyttärensä sairastui tautiin, jossa öisin pitää olla infuusiossa, he alkoivat kerätä näitä muoviletkuja, Teija Isorättyä sanoo.
Infuusio tarkoittaa tiputusta. Teoksessa on nyt 1 300 infuusioletkua. Niitä tulee joka päivä yksi kappale, ja teos kasvaa sitä mukaa.
– Meidän teoksissa on usein esineitä, jotka ovat koskettavia. Kun Liljan isä kysyi, että haluaisitteko te nämä materiaalit taiteelle, totta kai se alkoi heti kiinnostaa, Teija Isorättyä sanoo.
Vialliset robotit ovat kuin ihmisiä
Isorättyät ajattelevat, että robotit kertovat jotain oleellista ihmisestä. Ne ovat täydellisyyden ihanne, virheettömiä. Isorättyöiden robotit ovat kuitenkin kaikkea muuta.
– Ne ovat inhimillisiä omine virheineen, vähän kuin robotteja, jotka on poistettu robottien henkikirjoista hyödyttöminä, Teija Isorättyä sanoo.
– Me haemme aina kaltaistamme. Ihminen hakee taideteoksesta aina kosketuspintaa, jotain, johon voi samastua. Viasta löytyy yhteys siihen, millaisia me ihmiset olemme, Pekka Isorättyä sanoo.
Näyttely on saanut nimensä Nikolai Gogolin Kuolleet sielut -romaanista. Venäjänkielen robotti-sana tarkoitti alun perin maaorjaa ja pakkotyöläistä.
Gogolin romaanissa päähenkilö ostaa kuolleita sieluja, eli kuolleita maaorjia, joita ei vielä ole poistettu henkikirjoista.
1930-luvun susi päätyi taiderobotiksi
Kuolleet sielut -näyttelyssä on esillä myös Mekaaninen susi (2018), joka on saanut nimensä Kari Peitsamon kappaleesta. Täytetystä sudesta valmistettu robotti on yhtä aikaa pelottava ja liikuttava.
Taiteilijat löysivät hukan entisen torniolaisen koulunsa kellarista ja halusivat kunnioittaa sen elämää. He irrottivat sudelta poskihampaan ja selvittivät dna-analyysillä suden taustan.
Paljastui, että eläin oli kaadettu 1930-luvulla Inarin susilaumasta, jota ei enää ole olemassa.
– Susi on hirveän kiistelty aihe. Se on pelottava, mutta samalla luontoa haluaa suojella. Suden näkee nykyisin aivan eri tavalla kuin sen näki 1930-luvulla, Pekka Isorättyä pohtii.
Wäinö Aaltonen oli lähtökohta
Isorättyöiden teoksissa on kerroksia, tragiikkaa ja mustaa huumoria. Ajankohtaisiakin ne ovat. Mutta miten ne suhteutuvat paikkaan, jossa ne nyt ovat esillä?
Wäino Aaltonen (1894–1966) oli oman aikansa huomattavimpia kuvanveistäjiä, joka käytti materiaalinaan pronssia ja graniittia. Aaltosen tuotantoon kuuluu muun muassa tuttu juoksijapatsas Paavo Nurmesta (1925).
– Kun sovimme näyttelystä kaksi vuotta sitten, Wäinö Aaltosen tuotanto oli meille hyvinkin keskeinen lähtökohta. Me kuvaamme myös ihmistä ja leikittelemme ihanneihmisen kuvalla, Teija Isorättyä sanoo.
Pekka Isorättyä muistuttaa, että Aaltonen veisti teoksiinsa oman aikansa aatteita ja ihanteita. Myös Isorättyät veistävät ihmistä.
– Tapa, jolla sen teemme, on tietenkin erilainen, lähestyminen on erilainen, ihmiskuva on erilainen ja arvot, joita nostamme esille ovat toisia, mutta meitä yhdistää halu kuvata ihmistä.
Isorättyät asuvat nykyisin pääkaupunkiseudulla, jonne he palasivat useiden ulkomaanvuosien jälkeen. Suomen suurimman kuvataidepalkinnon, Ars Fennican, saajaksi Isorättyät olivat ehdolla vuonna 2017.
Pekka ja Teija Isorättyä: Kuolleet sielut -näyttely Turun Wäinö Aaltosen museossa 8.5.2022 asti.
Korjattu näyttelyn aukioloaika 4.2. klo 10.45. Näyttely on auki toukokuun alkuun asti.
Katso lisää:
KulttuuriCocktailin dokumentti Taiteilijaperhe Isorättyät
Meeri Koutaniemi, Irti kuvasta: Robottimummoja ja romuttamon aarteita