Ensin se hakeutui kosketinsoittimen alle piiloon. Sitten se juoksi yläkertaan, missä pauke kuului kovempaa.
Lopulta kannoimme parikymmentäkiloisen tärisevän lemmikkikoiran kellariin. Sinne uudenvuoden pauhu ei kuulunut niin voimakkaasti. Kellarissa mummokoira rauhoittui lepäämään.
Koirani vuodenvaihteet ovat kulkeneet tällä kaavalla joka vuosi. Yksi ilta on ollut helppo hyväksyä.
Mutta tänä vuonna kuppini meni nurin. Kun pauke alkoi jo neljä päivää ennen aattoa, kirosin aikarajoja venyttelevät ampujat hornan tuuttiin. Raivopäissäni selvittelin, mitä ilotulitteiden kieltoa ajavalle kansalaisaloitteelle kuului.
Näköjään jumitti jo kolmatta vuotta käsiteltävien aloitteiden pinossa. Kiellon puolustajilla oli useampia argumentteja, kuten silmävammat, roskat ja eläinten pelkoreaktiot.
Vastustajilla oikeastaan vain yksi: perinne.
Perinteeseen vetoaminen on monesti yritys naamioida oma itsekäs halu yleisesti hyväksytyksi, kiveen kirjoitetuksi säännöksi.
Ilotulitteiden ampuminen vuodenvaihteessa on malliesimerkki siitä, miten perinteellä perustellaan asiaa, jonka perusteeksi ei oikeastaan löydy muita fiksuja syitä.
Perinne on kuitenkin hankala perustelu yhtään millekään toiminnalle. Perinteet eivät nimittäin yleensä ole järjen vaan tunteen asioita.
Jotkut perinteet ovat niin kiinteä osa kulttuuriamme, että niiden rikkojilta vaaditaan kanttia ja vedenpitävät perustelut.
Olen esimerkiksi kehitellyt liudan erilaisia syitä sille, miksi en aio vaihtaa sukunimeäni, kun avioliiton aika joskus koittaa. Joku sitä kuitenkin kysyy. Siitäkin huolimatta, että naiselle on yli kolmenkymmenen vuoden ajan sallittu oman sukunimen pitäminen avioliitossa.
Oikeasti en vain halua vaihtaa nimeäni. Ja haluista perinteissäkin on pohjimmiltaan kyse.
Perinteeseen vetoaminen on monesti yritys naamioida oma itsekäs halu yleisesti hyväksytyksi, kiveen kirjoitetuksi säännöksi. Ja kun halu ei toteudukaan, tulee paha mieli.
Sukulaistädille voi tulla paha mieli, jos morsian ei otakaan suvun nimeä. Isovanhemmalle voi tulla paha mieli, jos lastenlasta ei kasteta.
Naapuruston raketti-intoilijalle voi tulla paha mieli, jos hän ei saakaan ampua raketteja uutena vuotena elämänsä loppuun saakka, koska kaltaiseni kukkahattutätöset yrittävät senkin halun torpata. Voi rähmä.
Perinteiden voima piilee siinä, että toistuessaan niillä on tapana jäädä pysyviksi käytännöiksi, joita ei kyseenalaisteta. Kaikki perinteet eivät tarvitsekaan massiivista ravistelua.
Mutta on myös monia perinteitä, joita on hyväkin kyseenalaistaa. Itä-Suomen yliopisto järjesti viime kesänä tutkijakurssin, jossa pureuduttiin perinteiden väkivaltaan.
Alkajaisiksi ajatus suomalaisten perinteiden väkivaltaisuudesta kuulostaa rajulta. Kun ajatusta hetken pureskelee, muistuvat mieleen esimerkiksi kouluaikojen nahkiaiset ja orjamarkkinat. Oli hyväksyttyä ja asiaankuuluvaa, että alempia vuosikursseja nöyryytettiin. Henkinen väkivalta oli monesti läsnä.
Myös seksismi, häirintä, syrjintä ja rasismi ovat perinteille tyypillisiä väkivallan muotoja. Viime vuosina esimerkiksi opiskelijapiirit ovat joutuneet pohtimaan rajuimpia perinteitään uusiksi.
Opiskelijat ovat myös etunenässä hoksanneet, että joskus perinteiden sorkkiminen on ainoa keino säilyttää ne.
Perinteiden kohtalona on muuttua. Jotkut niistä kuolevat kokonaan pois. Kulttuurissamme on kautta aikojen jätetty perinteitä unholaan.
Harva esimerkiksi enää pesee kuolleen omaisensa ruumiin.
Perinteet voivat tuntua ihanilta ja rakastettavilta. Ne tuovat mieleen mukavia muistoja ja luovat turvan tuntua.
Mutta jonkun toisen silmissä samat perinteet voivat olla täysin idioottimaisia, turhia ja jopa alistavia, syrjiviä tai väkivaltaisia.
Kun kuorii perinteen pintaa, huomaakin, että montaa perinnettä voi olla hankala perustella muilla tavoin kuin fraasilla: näin on aina tehty.
Siksi laajemmassa yhteiskunnallisissa keskustelussa perinteeseen vetoaminen ei ole riittävä argumentti suojaamaan toimintaa, joka aiheuttaa merkittävää haittaa ja sulkee ulkopuolelle.
Perinteiden kun kuuluisi rakentaa yhteistä kulttuuria. Ei hajottaa sitä.
Laura Hallamaa
Kirjoittaja on Turussa asuva vapaa toimittaja, jonka suosikkiperinne on joulupäivän raastava Monopoly-peli. Siinäkään ei aina välty pahalta mieleltä.
Kolumnista voi keskustella 5.2. klo 23.00 saakka.