Kuusivuotias Robin Walhelm huutaa innosta snorkkeli kädessään.
– Kiitos, äiti!
Robin on haaveillut snorkkelista keväästä asti. Perhe on koettanut säästää sitä varten rahaa, joka kauppareissulla vähän.
– Snorkkeli maksaa 7 euroa 90 senttiä. Se on aika paljon rahaa, Robin tietää.
Eletään helteistä heinäkuuta 2021.
Perheen äiti Patricia Walhelm ei voi olla hymyilemättä. Koska pullonpalautusrahoista jäi kaksi euroa säästöön, snorkkeli saatiin ostettua.
Nyt Robin avaa pakettia, kiinnittää snorkkelin sukelluslaseihin ja puhisee ylpeydestä.
– Vielä kun pääsisi jonnekin mökille. Saataisiin olla yhdessä koko perhe, Robin miettii.
Walhelmien perheeseen kuuluu viisi lasta ja kaksi aikuista. Viimeiset 11 vuotta perhe on elänyt kädestä suuhun.
– Työni IT-osastolla loppuivat vuonna 2010, kun koko osasto siirrettiin Intiaan. Säästösyistä. Niistä ajoista koko velkakierteemme on peräisin, perheen isä Jochen Walhelm kertoo.
Kun muita vaihtoehtoja ei työttömänä tuntunut olevan, isä maksoi ruuat, laskut ja vuokran pikalainoilla.
Nyt ulosottoon on kertynyt jo kymmeniä tuhansia euroja. Osan laskuista Jochen laittaa suoraan paperisilppuriin. Niinä hetkinä tuntuu vahvasti siltä, ettei ulospääsyä kierteestä ole.
– Jos jotain kadun niin sitä, että ajattelin pikavippien auttavan. Niistä ne ongelmat vasta alkoivatkin, Jochen sanoo.
– Kadun sitäkin, että päästin laskut ehkä liian helpolla ulosottoon, kun en saanut niitä maksettua, hän lisää.
“On päiviä, jolloin en syö itse lainkaan”
Perheen nuorin, neljävuotias Robert, on kehitysvammainen ja autismin kirjolla. Hän ei osaa puhua, käyttää vaippoja ja tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa.
Isä Jochen on pojan omaishoitaja. Samaan aikaan hän käy kuntouttavassa työtoiminnassa yhdeksän euron päiväpalkalla.
Pahimpina aikoina perheenisä on syönyt vähemmän kuin tahtoisi. Niin, että jatkuvasti on nälkä.
Jotta ruokaa riittäisi lapsille.
– On ollut sellaisiakin päiviä, että en ole syönyt. Joskus liiankin monta päivää putkeen, Jochen sanoo.
Katseesta näkyy epävarmuus. Ehkä häivähdys häpeää?
– Eihän se hyvältä tunnu.
Jochen pyörittää perheen raha-asioita eli käytännössä säännöstelee rahoja riittämään koko kuukaudelle.
Kaupassa se on Jochen, joka kieltää juuston ostamisen, koska juusto nyt vain on liian kallista.
– Ei raha tee onnelliseksi, mutta ilman sitä kaikki on hitosti paljon vaikeampaa, Jochen sanoo.
Laskut, vuokra, eräpäivät, perintätoimistot ja ulosotot tulevat uniin.
Köyhä miettii rahaa jatkuvasti.
– Kyllä se syö minua ja vie kaikki energiat.
Sairaus vei työkunnon
Myös äiti Patricia käy kuntouttavassa työtoiminnassa, silloin kun pystyy.
Mutta nyt on kuuma. Helle hätyyttelee 28 astetta, eikä työnteosta tulisi mitään. Patricia oksentaa ja oksentaa.
Mikään ei pysy sisällä.
Syynä on sydämen vajaatoiminta. Sairaus löytyi vuonna 2017.
– Se tuntui musertavalta. Vajaatoiminnan takia en oikein voi tehdä töitä. En ainakaan mitään raskasta työtä, Patricia sanoo.
Lapsuuteeni kuului hakkaamista ja hyväksikäyttöä. Ehkä siksi tahdon hemmotella poikiani.
Patricia Walhelm
Patricia Walhelm on kotoisin Kolumbiasta.
– Me olimme tosi köyhiä ja asuimme ulkona. Sieltä poliisi korjasi minut matkaansa, Patricia kertoo.
Hänet adoptoitiin Suomeen kuusivuotiaana.
– Luulin, että nyt minulla alkaa hyvä elämä. Olin niin väärässä kuin vain voi olla.
11-vuotiaana Patricia pääsi lastenkotiin, pois adoptioperheestä. Hän asui perhekodeissa ja lastenkodeissa 18-vuotiaaksi asti.
– Kukaan ei koskaan opettanut minulle rahankäyttöä, rahan arvoa tai säästämistä. Nyt tahdon opettaa ne lapsilleni, Patricia sanoo.
Onnellinen lapsuus suklaapatukasta kiinni
Aina välillä Patriciasta tuntuu, että lapsille yllätyksenä ostettu suklaapatukka tai vesipyssy todella tarkoittaisi turvallista lapsuutta. Tai että kultaiset lapsuusmuistot olisivat suklaapatukoista kiinni.
– Lapsuuteeni kuului hakkaamista ja hyväksikäyttöä. Ehkä siksi tahdon hemmotella poikiani. Että heillä olisi mahdollisimman hyvä lapsuus, Patricia miettii.
Rahattomuudessa Jochenia vaivaa eniten yhteisen ajan puute.
Toki vanhemmat ovat lastensa kanssa harvinaisen paljon työttömyyden vuoksi. Mutta kun rahaa ei koskaan ole käyttää mihinkään, yhteinen aika tarkoittaa kotona olemista.
Kaikki maksaa.
– Haluaisin viedä pojat vaikka huvipuistoon tai grillaamaan makkaraa jonnekin. Mutta kun ei sitä rahaa vain ole, Jochen sanoo.
Kuntouttavassa työtoiminnassa Jochen vie vanhuksille ruokia kotiin. Ruokien kuljettaminen on ihan muuta kuin oman alan työ IT-osastolla. Silti Jochen menisi oikealla palkalla töihin vaikka ruokakuskiksi, jos se vain onnistuisi.
– Työ voittaa aina kotona olemisen. Olisi jokin päämäärä ja suunta elämälle. Saisi tehdä jotakin ja pääsisi eteenpäin.
Kuka on tarpeeksi köyhä?
Kotona on puhdasta, siistiä, vaaleaa ja kaunista. Huonekalut, tietokoneet ja esimerkiksi lasten puhallettava uima-allas on saatu lahjoituksina tai löydetty Facebookin roskalavoilta.
Patricia pelkää jo valmiiksi, millaista palautetta perhe saa köyhyydestään puhumisesta.
– Moni ajattelee, että ei köyhällä saa olla koiria tai nättiä kotia. Tai että emme me voi olla köyhiä, jos lapsilla on tietokone, Patricia miettii.
Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari toteaa, että köyhyydelle kasvot antavan on syytäkin olla huolissaan.
Usein palautetta tulee, nykypäivänä ensin somessa ja suurelta yleisöltä. Lopulta sitten jopa eduskunnasta saakka.
– Yleensä joku poliittinen yrittäjä tarttuu asiaan, ja yleensä se joku on kokoomuslainen. Aiemmin etenkin Ben Zyskowicz on nostanut esiin median köyhyyspuheita ja ryöpyttänyt sosiaalietuuksia, Saari toteaa.
Yksi esimerkki köyhyysraivosta lainehti sosiaalisen median alustoilta kahvipöytäkeskusteluihin tammikuussa. Iltalehti uutisoi äideistä, joiden ei kannata tehdä saamiensa tukien vuoksi töitä.
Someraivo oli valmis. Asiaa puitiin päiväkaupalla.
– Iltapäivälehdille juttutyyppi on tyypillinen. Kyse on moraalipaniikista. Siinä yksittäisestä tapauksesta yleistetään uhkakuvaksi määrittyvä ilmiö, jota sitten moralisoidaan todellisena asiana, Saari kuvaa.
Moraalipaniikissa usein ohitetaan faktat ja keskitytään stereotypioihin: köyhä on laiska, joka ei tahdo tehdä töitä ja saa liikaa rahaa liian helposti.
– Usein todetaan, että kyllähän “Alepan kassan” pitäisi tienata enemmän kuin joku perhe sosiaalietuuksilla, Saari taustoittaa.
Pitää siis olla “hyvä ja kunniallinen köyhä” eli etsiä työtä, tyytyä vähään ja mielellään ehkä vielä sairastaa jotakin. Silloin tuohtumuksen määrä vähenee.
– Lääkärin diagnoosi sairaudesta on monen mielestä hyväksyttävä syy joutua ahdinkoon, Saari toteaa.
Empatiaa ei heru muukalaiselle
Juho Saaren mukaan suhtautuminen köyhyyteen ja sosiaalietuuksiin jakaa suomalaiset vahvasti kahtia.
– Se on yksi vahvimmista suomalaisten jakolinjoista. Osa ajattelee selkeästi, että sosiaalietuudet laiskistavat. Osa ei ymmärrä ajatusta lainkaan.
Miten suomalaiset sitten saattavat puida Amandan tai muiden pienituloisten elämiä niin kovin sanoin jopa omalla nimellään somessa?
Saaren mukaan syitä ilmiölle on ainakin kaksi.
Kun tuntematonta ei luokitella omiin kuuluvaksi, erilaista on helppo pitää muukalaisena. Muukalaista kohtaan taas ei tarvitse tuntea samanlaisia sympatioita kuin omia kohtaan.
Syntyy empatiakuilu.
Suomi on polarisoitunut entisestään myös varallisuuseroissa. Vaikka monen elintaso ja elämänlaatu ovat parantuneet, kaikki eivät ole päässeet kehitykseen kiinni.
Köyhät eivät ole köyhtyneet, mutta suuri enemmistö on vaurastunut. Erilaiset väestöryhmät eivät välttämättä koskaan kohtaa.
Tätä kutsutaan sosiaalisen etäisyyden kasvuksi.
– Jos ihmisellä ei ole omakohtaista kokemusta heikommassa asemassa elävistä, on helppo ruotia kovinkin sanoin köyhyyttä, josta puhujalla ei tosiasiassa ole mitään käsitystä, Saari toteaa.
Saako köyhällä olla lapsia?
Patricia silittää nelivuotiaan Robertin hiuksia. Koirat makoilevat aurinkokaistaleessa lattialla.
Kesäpäivää varjostaa vain auton hajoaminen.
Millähän rahalla senkin korjaisi.
– Köyhällä ei saisi olla autoa, mutta ilman sitä emme saisi lapsia ja minua säännöllisiin tutkimuksiin ja lääkäriin Helsinkiin, Patricia sanoo.
On kesäloma ja kaikki lapset ovat kotona. 10-vuotias Niclas selaa puhelintaan 13-vuotiaan Romeon vieressä. Veljeksistä vanhin, 16-vuotias Sebastian valmistautuu McDonald's-työvuoroonsa.
Lahjoituksena saatu tuuletin pörisee nurkassa.
– Joku saattaa miettiä, miksi meillä on näin monta lasta, jos tarvitsemme tukia ja apua, Patricia sanoo.
Hän on miettinyt asiaa itsekin. Etenkin niinä kuukausina, kun perhe on joutunut pyytämään ruoka-apua.
– Minusta meillä on siltikin oikeus tehdä paljon lapsia. Ei sitä voi rajata vain rahakysymykseksi.
Suomessa jo 140 000 lasta elää vähävaraisessa perheessä. Joka kymmenes lapsi on siis pienituloinen.
Valtaosa pienituloisista on yhden vanhemman perheitä.
Pandemia on vaikeuttanut monen jo ennestään huonommassa asemassa olevan tilannetta entisestään.
Myös Walhelmien muutenkin vaikea arki syöksyi kurimukseen pandemian ensimmäisenä vuotena. Yhtäkkiä koulut laitettiin kiinni, ja perheen kaikki viisi lasta tarvitsivat kotona illallisen lisäksi myös lounaan.
Perhe sai apua muun muassa Pelastakaa Lapsilta.
– 50 euron lahjakortti oli kuin joulu olisi tullut, Patricia sanoo.
Ei kehdata pyytää uusia talvikenkiä vanhojen tilalle.
Aino Sarkia
Pelastakaa Lapset -järjestön vuoden 2021 Lapsen ääni -kyselyn mukaan etenkin pienituloisten perheiden lapset miettivät perheen talousasioita erityisen paljon.
Lapset miettivät, riittävätkö rahat sähköön, veteen tai vuokraan. Lapset kuvaavat, miten raha tai rahattomuus vaikuttavat perheen suhteisiin. On riitoja ja kireä ilmapiiri.
Lapset oppivat olemaan pyytämättä mitään.
Pelastakaa Lasten asiantuntija Aino Sarkia kertoo, että monet vähävaraisten perheiden lapset osallistuvat menoihin rahallisesti.
Osa lapsista antaa esimerkiksi sukulaisilta saadut synttärilahjarahansa ruokaostoksiin.
Sarkia toteaa, että vaikka viimeisimmät tilastot kertovat hienoisesta laskusuunnasta, ei suomalaista lapsiperheköyhyyttä ole vieläkään saatu selkeään laskuun.
– Lapsilla on myös syyllisyyttä siitä, että heistä kertyy menoja. Ei kehdata pyytää uusia talvikenkiä vanhojen tilalle, Sarkia toteaa.
“Ilman rakkautta emme jaksaisi”
Walhelmit toivovat, että heidän lapsensa oppivat vanhempiensa virheistä. Koulut on käytävä, töitä on saatava ja pahan päivän varalle pitää olla pesämuna, Patricia opettaa.
– Haluamme, että lapset oppivat myös arvostamaan saamiaan asioita.
Äiti vilkaisee kuusivuotiasta poikaansa ja huokaa.
– Surullisinta on tietää, että kun me kuolemme, lapsille ei jää säästöjä tai perintöä, Patricia sanoo.
Robin vilkaisee äitiään hämmästyneenä.
– Äiti, onhan minulla säästöjä, poika huudahtaa.
Vanhemmat katsovat toisiaan. Robinin optimismille ei voi olla hymyilemättä.
Miten perhe on jaksanut näin pitkälle, vaikka joskus tulevaisuuteen on varmasti vaikea luottaa?
– Ilman rakkautta kaikki olisi käynyt vähän liian ankeaksi. Varmasti olisi tullut ero, Jochen sanoo.
– Ilman rakkautta ja huumoria, Patricia lisää ja puristaa miestään pyllystä.
Juttua korjattu 14.2.2022 12.05:
Jutusta poistettu virheellinen tieto siitä, että Iltalehden haastattelema yksinhuoltajaäiti Amanda ei haluaisi tukien vuoksi käydä töissä. Todellisuudessa Amanda kertoi jutussa, että aikoo palata töihin kun nuorin lapsista menee päiväkotiin.
Katso Perjantai-dokkari: Köyhä perhe nyt Areenassa.
Katso kaikki Perjantai-dokkarit tästä.
Lisää aiheesta:
Asta Lepän kolumni: Iso joukko suomalaisia tekee työtä, jolla ei yksinkertaisesti tule toimeen