Viime heinäkuussa Seidi Haarla tiesi, että tämä on yksi hänen elämänsä kohokohdista.
Haarlan ensimmäinen pääosa pitkässä näytelmäelokuvassa, Juho Kuosmasen ohjaamassa Hytti nro 6:ssa, oli tuonut hänet Cannesiin. Elokuva oli mukana maailman kenties tärkeimmän filmifestivaalin kilpasarjassa.
– Haukoin kaksi viikkoa henkeä ääneen valtavan rakkaudellisessa ympäristössä yhdessä työryhmän kanssa. Mietin, että mitä helvettiä täällä tapahtuu, kun nostatus vain kasvoi: yht’äkkiä Tilda Swinton pitää minua käsistä ja katsoo silmiin ja hymyilee rakastavasti.
Hytti nro 6 voitti Cannesin kakkossijaksi katsotun Gran Prix’n. Ensi tiistaina selviää, kipuaako se myös parhaan kansainvälisen elokuvan shortlistilta lopulliseksi Oscar-ehdokkaaksi. Haarlan roolityö on huomioitu European Film Promotionin Shooting Star -tunnustuksella (siirryt toiseen palveluun). Suitsutusta on tullut kaikkialta.
Haarla osaa olla kiitollinen ja onnellinen elokuvan menestyksestä osin siksi, että hän on joutunut tekemään kovan työn voidakseen harjoittaa ammattiaan. Oikeastaan voidakseen edes tuntea olevansa ihminen ihmisten joukossa.
Hytti nro 6:n kuvaukset veivät Haarlan takaisin kaupunkiin, jota hän rakastaa ja jossa hän parikymppisenä teatteriopiskelijana alkoi tajuta olevansa totaalisen rikki vailla yhteyttä sen paremmin kehoonsa kuin tunteisiinsa.
Siitä havainnosta alkoi pitkä tie toipumiseen.
Ennen kuin Haarla lopulta sai apua traumojensa purkamiseen, oli reitti itsetuhoinen, viinanhuuruinen ja kulki laivaputkan kautta syvään itseinhoon.
– Se, että olen voinut elää aikuisena mahdollisimman täydesti ja tehdä työtä, jota rakastan, on tarkoittanut kohdallani sitä, että terapia oli pitkään minulle kokopäivätyö.
Terapiaan ei tosin päässyt ennen kuin oli todella huonossa kunnossa, eikä sen tasossa aina Haarlan mielestä ollut kehumista. Siitä myöhemmin lisää.
Ensin matkustetaan bussilla vuoden 2005 Pietariin.
Oma itse pelottaa, muu ei
Seidi Haarla poti 19-vuotiaana sellaista viiltävää sydänsurua, jota ensimmäisen merkittävän parisuhteen päättyminen aiheuttaa. Lohduksi hänen äitinsä ehdotti hakeutumista Ylioppilasteatteriin, paluuta lapsuuden näyttämöharrastuksen pariin.
Jo pääsykokeissa Haarla koki tulleensa kotiin. Tätä hän haluaisi tehdä koko elämänsä.
– Olin vielä soolotehtävää tehdessäni ihan sumpussa ja syppyrässä. Sitten raadissa ollut Aune Kallinen usutti minut lavalle Marc Gassotin kanssa. Se sai jotenkin minut avautumaan ja pelleilemään. Siitä nähdyksi tulemisen hetkestä seurasi rentoutuminen, ajattelin, että katsokaa nyt sitten.
Teatterikorkeakoulun ovet eivät kuitenkaan auenneet ensimmäisellä yrittämällä.
Kun Haarla kuuli, että samana vuonna ehtisi vielä hakea näyttelijänoppiin Pietariin, syntyi päätös hetkessä. Venäjää Haarla ei osannut sanaakaan, mutta se ei häntä pidätellyt. Matkaan lähti kolme muutakin suomalaisnaista.
– Bussissa matkalla pääsykokeisiin pänttäsin jotain Majakovskin runoa sanelukoneelta. En edes hahmottanut mistä yksi sana alkaa ja mihin edellinen päättyy. Suhtauduin reissuun kuin mihin tahansa retkeen.
Nuorena ihminen on usein peloton, tai ainakin tietämätön peloistaan.
– Halusin vain elää, halusin kaikkea, vaikka elinvoimani ei olekaan aina ollut virtaavaa, vaan jotenkin pakkaantunutta. Minua ei ole ikinä pelottanut käydä itseni ulkopuolisia haasteita tai ihmisiä päin. Vaikeaa on ollut itseeni tutustuminen.
Kaikki neljä naista pääsivät sisään. Koulua oli kuutena päivänä viikossa kaksitoista tuntia päivässä, asuntola tiettömän taipaleen takana, eikä kielipuolinen Haarla tajunnut opetuksesta kuin sanan sieltä ja toisen täältä.
Silti kaikki tuntui aluksi suurelta seikkailulta.
– Ensimmäisen kuukauden asuimme jumppasaliin kyhätyissä avokarsinoissa kerrossängyissä. Marraskuussa siellä alkoi olla tosi kylmä. Meillä ei ollut oikeaa kahvia, eikä edes kattilaa. Leikkasimme vesikanisterin pohjista lautasia ja vedimme niiltä puuroa kahviloista pöllityillä muovilusikoilla.
Kehnot lääkkeet stressiin: bulimia ja pullo
Onneksi korotetusta ulkomaan opintotuesta ja -lainasta riitti Venäjällä rahaa myös juhlimiseen. Tai, no: onneksi ja onneksi.
Arjessa koulun ulkopuolella ei ollut rakennetta, eikä Haarla osannut varjella jaksamistaan. Onnistuminen oli parhaimmillaan sitä, että sai hoidettua yksin pankissa tarvittavan leiman paperiin venäjän kielellä.
– Ensimmäisen syksyn aikana ystävystyin muiden suomalaisten kanssa. Ajattelin, että tänne me jäämme ja elämästä oppii selviämään.
Viidentoista kilometrin koulumatkojen pelottavat kadut ja köyhyys alkoivat kuitenkin ahdistaa koko ajan enemmän. Asuntolassa Haarlan läheinen ihminen koki vakavaa seksuaalista väkivaltaa, eikä huoneiden ovissa ollut lukkoja. Fyysinen turvattomuus oli läsnä jatkuvasti.
Haarla turrutti pelkoa ja tukalia tunteitaan juomalla lisää. Sitten kuvioihin palasi jo muutamaa vuotta aiemmin tutuksi tullut bulimia.
– En vielä pystynyt käsittelemään tunteitani, en edes sitä, että ne ovat olemassa. Ei ollut aikaa eikä taitoja. Bulimia alkoi rehottaa pienimmästäkin paineesta. Lopulta olin niin sekaisin ja kipeä oksentamisesta ja dokaamisesta, etten pystynyt menemään kouluun.
Tunneilta lintsaaminen lisäsi juomisen aiheuttamaa häpeää. Läksypino kasvoi, Haarla jäi jälkeen.
– Oksentaminen sekoittaa tasapainoaistin. Se oli huono juttu koulussa, jossa oli kaikkea fyysistä baletista akrobatiaan. Olin ihan kujalla.
Kun Haarla pääsi joululomalla käymään Suomessa, hän tiesi jo kotimatkalla, ettei pysty palaamaan.
Se ei ollut vielä pahin paikka.
Häpeää, pelkoa ja syyllisyyttä
Helsingissä Seidi Haarla palasi sinne, missä koki olonsa turvallisimmaksi: Ylioppilasteatteriin. Pian asiat lähtivät taas sivuluisuun.
Vaikka teatteri oli miten rakas laji, ei omaa päätä tai vaikeita masennusoireita päässyt karkuun sielläkään. Pohjakosketus tuli kolmen eri maan opiskelijateatterin yhteistyöreissulla Kööpenhaminassa.
Haarlalla oli niin paha olla, että hän joutui lähtemään tuotannosta kesken pois.
Masennusta ja ahdistusta pahensi mielenterveyden itsehoito päihteillä. Pulloon tarttuminen on tyypillinen ratkaisu mielenterveysongelmista kärsiville ihmisille, jotka saavat liian vähän tai eivät lainkaan apua.
Nuori näyttelijä harhaili yksin pitkin suurkaupungin katuja ja päätyi lopulta poliisin pakeille.
– Jonkin ison tunnekuohun vallassa pöllin jonkun ruotsalaisnaisen käsilaukun vessan tiskiltä ilman mitään syytä. Sitten iski hirveä syyllisyys ja häpeä, kun tajusin, mitä olin tehnyt. En voinut edes kertoa ystävilleni.
Häpeän ja syyllisyyden lisäksi Haarlaa jäyti pelko.
– Pelkäsin, että jään kiinni ja saan rangaistuksen. Toisaalta osa pelosta oli sitä, että ottakaa pliis joku minut kiinni ja viekää johonkin, koska en enää jaksa.
Haarlan toive toteutui. Hän jäi kiinni ja päätyi laivaputkaan yöksi huutoitkemään, kuuntelemaan solvauksia ja naureskelua. Aamulla Turun poliisiasemalla häntä nuhdeltiin isällisesti.
– Ne sanoivat siellä, että nuori nainen, voit vielä muuttaa elämäsi suuntaa. Vastasin, etten uskokaan, että tämä on minun suuntani.
Kurssin korjaaminen vaati silti vielä lisää kompurointia. Haarla muutti talveksi mökille itseään vanhemman linnakundin kanssa. Suhde päättyi, kun mies jäi kiinni rattijuoppoudesta.
Taas kerran Haarlan pelastus oli teatteri.
– Palasin heti Ylioppilasteatteriin ja treeneihin. Olin löytänyt paikan, minne meneminen tuntui aina hyvältä.
Haarla ehti kokeilla myös elämää rahtilaivalla ennen kuin kolmannella yrittämällä pääsi Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun. Vuotta myöhemmin sisään pääsi myös pikkusisko, ohjaaja-dramaturgi Ruusu Haarla.
Todellinen toipuminen alkoi Seidi Haarlan mielestä siitä, kun siskokset tutustuivat toisiinsa uudelleen ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen.
Tosi kipeän lapsuuden.
Aikuinen minä syntyy
Ensimmäiset vuodet Teatterikorkeakoulussa ottivat lujille. Kilpailu koulussa oli kovaa ja isot egot tömähtelivät toisiaan vasten. Samalla kun piti koittaa pärjätä, olisi pitänyt osata olla auki ja herkkä, pystyä sukeltamaan syvälle mieleen ja päästää toiset lähelle.
Ainoat työkalut ovat mieli ja ruumis, näyttelijä ei harjoittele ainakaan ensisijaisesti vaikkapa viulunsoittoa tai mailan käyttöä. Koska Seidi Haarla ei ollut vielä kohdannut mörköjään, oli tämäkin koulu alkuun silkkaa selviämistä.
– Se oli selviytymistä, koska sellaista traumatisoituneiden ihmisten elämä on. Kaikki on vaikeaa: se, että pääsee paikasta toiseen ja kestää olla ihmisten kanssa lähekkäin. Saati sitten silmiin katsominen.
Haarla joutui jäämään opinnoistaan useampaan otteeseen sairauslomalle ja sai lähetteen avopsykiatrian osastolle. Vaikka Haarla laittoi korkin kokonaan kiinni opiskeluaikana, eivät lääkitys ja liian vähäiset kontaktit hoitohenkilökuntaan riittäneet mielen avohaavojen parantamiseen.
Se tapahtui vasta kun siskokset katsoivat ensimmäistä kertaa silmät auki yhteistä rikkinäistä lapsuuttaan. He näkivät sen henkisen ja fyysisen väkivallan täyttämänä ja turvattomana.
– Tutkimme esimerkiksi toistemme piirroksia, joissa oli samankaltaisia asioita. Olin piirtänyt paljon ruumiita erilaisissa asennoissa, ja alkuun me nauroimme niille. Siitä kuitenkin lähti käyntiin kivulias prosessi, joka on ollut minun aikuisen minäni synty. Siitä prosessista olen kiitollinen.
Itseensä tutustuminen on onni
Traumoille menetetyn lapsuuden käsittelystä syntyi kaksi teatterikenttää kohauttanutta, autofiktiivistä näytelmää: Traumaruumis (2014) ja Uusi lapsuus(2020).
Haarlan siskosten näytelmissä lapsuus on jotain, mikä ei ole aikajanan alussa, vaan koteloituneena kehistä koostuvan ihmisen ytimeen. Jos suojaavia kehiä purkaa kuin riisuisi takkeja, voi sipulin sisällä olevalle lapselle tulla kylmä.
Silloin lähellä pitäisi olla jotain lämmintä, mutta rikkinäinen ihminen päätyy helposti toistamaan uusissa ihmissuhteissa oppimiaan vääriä malleja. Rikkinäinen ihminen päätyy helposti olettamaan, ettei ole rakkauden arvoinen.
Traumaruumiissa ja Uudessa lapsuudessa traumoista on mahdotonta parantua, jos ei ensin ymmärrä mitä on tapahtunut ja miksi.
Mahdotonta on parantua, ellei opi tuntemaan armoa, ymmärrystä ja lempeyttä muiden lisäksi myös itseään kohtaan.
– Olen lapsesta asti ajatellut että minulla on hirveästi myötätuntoa kaikkia muita kohtaan. En vain ole hahmottanut sitä perusjujua, ettei myötätunto toisia kohtaan voi olla kauhean totta, jos se puuttuu omaa itseä kohtaan, Seidi Haarla pohtii.
Haarlan siskosten näytelmät ravistelivat tabuja siitä, mitä kodin seinien sisällä tapahtuvia asioita ylipäätään saa julkisesti käsitellä ja kenen äänellä. Näyttämöllä käsiteltiin paitsi siskosten niin myös heidän vanhempiensa yksityisistä yksityisimpiä asioita, todellisia kirjeitä, kuvia, kotivideoita. Näytelmät koskettivat, kauhistuttivat ja poikivat lukuisia autofiktion etiikkaa pohtivia tekstejä.
Esitykset repivät auki rupia, joiden alla iho ei ollut vielä tervehtynyt.
Näytelmien tekeminen oli siskoksille terapeuttista, mutta myös raskasta. Jokaisen esityksen myötä oli kohdattava elämän kipeimmät kokemukset uudelleen; jokaisen esityksen jälkeen kohdattava katsojat, jotka halusivat jakaa omat, esityksen esiin nostamat haavansa.
Seidi Haarlan mielestä nyt riittää. On uusien aiheiden aika.
– Olen näiden näytelmien myötä käsitellyt ja kannatellut traumojani julkisesti lähes kahdeksan vuotta. Se työ on ollut merkityksellistä, mutta ei sitä jaksa loputtomiin.
Seidi Haarla seisoo sisarusten työn takana. Se työ on ollut tärkeää katsojille, se on ollut tärkeää omalle toipumiselle.
– Olen hirveän onnekas ja kiitollinen siitä, että olen saanut tutustua itseeni. Näytelmiä edeltäneet 30 vuotta olivat sellaisia, ettei minulla ollut käsitystä siitä kuka olen. Teatterikoulustakin selvisin ja sain siltä tosi paljon. Sain voimaa siitä, että prosessoin asiat. Laitoin itseni tarpeeksi ahtaalle tunnistaakseni mitä sisälläni tapahtuu.
“Mielenterveystyö on liikaa puhuvia irtopäitä”
Vaikka Seidi Haarla ei loputtomiin jaksa jauhaa julkisesti omaa lapsuuttaan, hän on lähes loputtomiin valmis puhumaan parempien mielenterveyspalveluiden puolesta.
Hänen mielestään suomalainen mielenterveystyö perustuu lähes yksinomaan puheeseen; siihen, että istutaan sohvalla muodostamassa täydellisen analyyttisiä lauseita silloinkin, kun olisi oikeasti tarpeen huutaa ja rikkoa kipua pois kehosta.
Jos ruumiillisuus ja oikeus ilmaista mustimpiakin tunteita kiistetään, saattaa muta jäädä sisälle vellomaan.
– Avun laatu, jota yhteiskunnassamme on tarjolla, ei ymmärrä traumaa tai traumatisoitumista. Niitä ei osata hoitaa. Meillä ei ole hoivassa sen paremmin julkisella kuin yksityisellä puolella tilaa, jossa ihminen saisi ilmaista tunteitaan ilman että joutuu tuntemaan häpeää vaikka huutamisesta.
Keskusteluun ja puheeseen perustuva mielenterveystyö palvelee Haarlan mielestä vain osaa apua tarvitsevista, eikä välttämättä aina heitäkään. Jos taitaa puheen, voi mennä sen taakse piiloon.
– Olin helvetin hyvä puhumaan silloinkin, kun olin täysin katki suhteessa ruumiiseeni ja tunteisiini, aikuisuuteen asti. Suomella on iso homma sen hahmottamisessa, miten hoidetaan ihmisiä muutenkin kuin irrallisina päinä, jotka osaavat hiton hienosti verbalisoida ongelmansa.
Sekin pitää hyväksyä, ettei traumoista toipuminen ja itseksi kasvaminen ole lineaarinen prosessi. Joskus pitää huutaa, joskus pitää nauraa, ja joskus ahdistus tarttuu keskellä parasta päivää paidanhelmaan.
– On hyväksyttävä se, että kaikki on liikkeessä. Voi kehittää taitoja siinä, miten reagoi siihen, että nyt on taas vaikeampi hetki. On ihan eri asia kohdata tunteensa tässä kohtaa, kun ymmärtää, mistä ne tunteet tulevat ja miltä ne esimerkiksi kehossa tuntuvat.
Ja välillä pitää vain levätä.
– Enimmäkseen nykyisin tuntuu siltä, että olen rento ja läsnä siinä missä olen. On pohjattoman ilon ja kiitollisuuden aihe, että suurimpana osasta päiviä kaikki on ihan hyvin.
Kaikki oli oikein hyvin vaikkapa eilen lauantaina, kun Haarla matkusti Göteborgin elokuvajuhlille vastaanottamaan palkintoa roolistaan Hytti nro 6:ssa.
Korjattu 7.2. klo 14.00: Jutussa luki, että Oscar-ehdokkuudet kerrotaan tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Ehdokkuudet kerrotaan tiistaina 8.2. Suomen aikaa iltapäivällä.
Seidi ja Ruusu Haarla Yle Areenassa Luovia suhteita -dokumenttisarjassa
Essee: Rosa Liksomin romaanissa Hytti nro 6 on piilotettuna elokuva, joka vain odotti tekemistään
Yle seurasi Hytti nro 6:n kuvauksia
Tottumiskysymys-elokuva teki arkipäiväisestä ahdistelusta näkyvää