Hyökkäys Capitoliin Washingtonissa, äänestysprosenttien lasku länsimaissa ja hallituksiin uskonsa menettäneiden marssit Convoy-liikkeen mukana eri puolilla maailmaa.
Kaikkien näiden sanotaan olevan merkkejä nykymallisen demokratian kriisistä. Pitääkö väite paikkansa?
Yle haastatteli tähän juttuun kolmea tunnettua politiikan tutkijaa. He kertovat, mitä pitävät länsimaisen demokratian pahimpina ongelmina ja myös, miten niitä pitäisi ratkoa.
Puolueet ovat vajonneet syvälle poteroihinsa
Demokratiatutkija Yascha Mounk on sitä mieltä, että Yhdysvalloissa demokratian kriisin ytimessä on vastakkainasettelun lisääntyminen.
Amerikkalaisessa Johns Hopkins -yliopistossa apulaisprofessorina toimivan Mounkin mukaan reilun vuoden takaiset tapahtumat Capitolilla veivät polarisaation äärimmilleen.
Presidenttiytensä viimeisiä hetkiä elänyt Trump sai hurmahenkisimmät kannattajansa kapinoimaan ja jopa yrittämään vallankaappausta.
Trump on jatkanut taistelua vuoden 2020 vaalitulosta vastaan. Hän väittää edelleen voittaneensa vaalit ja kannattajat vakuuttavat uskollisuuttaan hänelle.
Mounk arvioi, että yhdysvaltalaisten kaivautuminen poteroihinsa on vain kiihtynyt viime vuosina.
– Tutkimusten mukaan republikaanien kannattajat ovat nyt poliittisesti jopa radikaalimpia ja oikeistolaisempia kuin Trump.
Polarisaatiokehitys alkoi Yhdysvalloissa jo 1960-luvulla, kun republikaanisessa puolueessa katsottiin, että republikaanien ja demokraattien ero oli liian hämärä ja sitä tuli kirkastaa.
Republikaanien Donald Trumpin nousu presidentiksi vuoden 2016 vaaleissa ikään kuin lukitsi kahtiajaon ja muutti poliittisen todellisuuden nykyisen kaltaiseksi: Poliittinen päätöksenteko on likipitäen halvaantunut, kun demokraatit ja republikaanit eivät kykene sopimaan yhdessä mistään.
Useiden politiikan tutkijoiden mukaan keskeinen tekijä poliittisen mielenmaiseman muutoksissa on sosiaalisella medialla. Esimerkiksi The Washington Post -sanomalehden alkuvuodesta julkaisema tutkimus osoitti, kuinka Facebook epäonnistui täysin disinformaation ja vihapuheen suitsimisessa kongressihyökkäyksen alla.
Kun ihminen näkee somekuplassaan vain omaa näkemystään tukevia ajatuksia, poliittinen todellisuus kaventuu ja polarisaatio syvenee.
Identiteettien kilpailu kärjistyi kulttuurisodiksi
Yascha Mounk nostaa kulttuurisodat esimerkiksi vastakkainasettelun lisääntymisestä. Myös ne uhkaavat hänestä demokratiaa.
Mounkin mukaan kipakimmat poliittiset mittelöt käydään Yhdysvalloissa esimerkiksi siirtolaisuuteen, transoikeuksiin, rotusuhteisiin, etnisyyteen, sukupuoli-identiteettiin ja uskontoihin linkittyvissä kysymyksissä.
Kärjistäen sanottuna yksilön oma tunne määrää poliittisen jakolinjan: Hyväksynkö kanssaihmisen kasvisruokavalion, annanko toisen uskonnolle saman arvon kuin omalleni tai vaikka mitä mieltä olen lähimmäisen halusta rakastaa samaa sukupuolta olevaa toista lähimmäistä.
Samalla polarisaatio vahvistuu, kun omaa identiteettiä rakennetaan painottaen sen eroja toisiin identiteetteihin.
Yascha Mounkin mukaan pahin skenaario on, että republikaanit ja demokraatit vievät identiteettikysymykset ja kulttuurisotien taistelut hamaan loppuun saakka, jolloin kahtiajako laajenee koko yhteiskuntaa koskevaksi.
Euroopassa ongelmana puolueiden erojen kaventuminen
Euroopassa näkymä ei ole aivan yhtä synkkä kuin Yhdysvalloissa, Mounk sanoo. Tämä johtuu siitä, että kulttuuriset identiteettikysymykset eivät ole nousseet aivan yhtä merkittävään asemaan poliittisessa keskustelussa kuin Atlantin takana.
Eurooppalaisessa poliittisen kulttuurin muutoksessa identiteettikysymyksiä olennaisempaa on ollut keskusta-oikeiston ja keskusta-vasemmiston välisen eron kaventuminen.
Yascha Mounk huomauttaa, että vielä 30 vuotta sitten äänestäjä teki valinnan helposti sen mukaan, miten hän suhtautui hyvinvointivaltioon.
Jos hän halusi anteliaamman hyvinvointivaltion ja korkeammat verot, niin hän äänesti vasemmiston ehdokasta. Hän valitsi oikeiston ehdokkaan, jos tahtoi suppeamman hyvinvointivaltion ja matalammat verot.
Poliittisesti kompromissi oli helppo löytää.
– Jos toinen esitti veroprosentiksi 30 ja toinen 20, niin sovinto löytyi 25 prosentista. Kulttuurisissa kysymyksissä ei löydy kompromissia. Niissä joko häviää tai voittaa kokonaan.
Kulttuuriset kysymykset ovat mielipideasioita. Niitä ei voi esittää numeroina. Omasta näkemyksestä ei tingitä, vaan omalla mielipiteellä tahdotaan nimenomaan peitota toisen kanta.
Polarisaatiosta voi olla hyötyäkin
Belgialaistaustainen professori Chantal Mouffe on sitä mieltä, että demokratian kriisi johtuu puolueiden samankaltaistumisesta.
Lontoossa Westminsterin yliopistossa politiikkaa tutkiva Mouffe toivoisi oikeistoon ja vasemmistoon perustuvan jaon paluuta.
Hän sanoo, että polarisaation voi olla politiikalle myös hyödyksi.
– Polarisaatio on välttämätöntä. Kilpailevat vaihtoehdot ovat koko poliittisen toiminnan ydin. Ilman niitä ei ole demokratiaa.
Yhdysvalloissa vallalla olevaa polarisaatiota Mouffe pitää kuitenkin haitallisena. Hänen mukaansa Yhdysvalloissa puolueiden välinen suhde perustuu siihen, että vastapuoli nähdään vihollisena: sillä ei ole oikeutta mielipiteisiin ja se pitää tuhota.
Mouffe huomauttaa, että onnistuneessa demokratiassa kilpailevia näkökantoja pitäisi olla olemassa ilman vihollisasetelmaa. Kilpailevat kannat vievät poliittista ajattelua eteenpäin ja tarjoavat äänestäjille vaihtoehtoja.
"Oli virhe ryhtyä järjestämään vaaleja"
Entä jos demokratian ongelma onkin syvemmällä: siinä miten länsimainen demokratia on rakentunut?
Yhdysvaltalaisen Yalen yliopiston valtio-opin professori Hélène Landemore kääntää katseensa puolueisiin ja vaaleihin perustuvaan valintajärjestelmään.
Ranskalaistaustaisen Landemoren mukaan demokratia lähti väärille raiteille jo 1800-luvulla.
– Tuolloin valittiin vaalit tavaksi valita päättäjät. Se oli virhe.
Hänestä vaalien kautta päättäjiksi valikoituu keskenään liian samankaltaisia ihmisiä, jotka eivät vastaa maan väestöä ja sen eri piirteitä.
– Tämän vuoksi suuri joukko ihmisiä kokee, etteivät he ole edustettuina. He tuntevat, ettei heitä kuulla tai nähdä, eivätkä heidän ongelmansa tule esiin.
Tämä on ollut omiaan laskemaan äänestysprosentteja vaaleissa etenkin länsimaissa. Valintaa puolueiden välillä ei jakseta tehdä, koska ne muistuttavat toisiaan.
Landemore on valmis soittamaan puolueille kuolinkelloja.
– Puolueet ovat enää tyhjiä kuoria. Kukaan ei halua liittyä niihin. En haluaisi olla kyyninen, mutta puolueet ovat vain niissä uraa tekeviä varten.
Jos järjestelmä ei toimi, heitetään arpaa
Professori Hélène Landemore muuttaisi järjestelmän avoimeksi demokratiaksi, jossa asioista päättävä kansankokous valittaisiin arpomalla.
– Siten neuvosto olisi kansakunta minikoossa. Ihmisiä tulisi maalta ja kaupungista. He olisivat yksinhuoltajia, köyhiä, kodittomia, pankkiireja, nuoria, vanhoja – ihmisiä kaikista eri ammattiryhmistä.
Ajatuksen vastustajat yleensä huomauttavat, ettei tällainen kansankokous voi olla yhtä perillä asioista kuin ammattipoliitikot.
– Tietysti tällainen neuvosto tarvitsee kaiken asiantuntija-avun ja tukitoiminnot samalla tavalla kuin parlamenteillakin on, Landemore sanoo.
Hän kertoo utopistiselta tuntuvan ehdotuksensa tueksi esimerkin Ranskasta, jossa presidentti Emmanuel Macron päätti vuonna 2020 koota maallikoista neuvoston pohtimaan ilmastotoimia.
Asiantuntijat esittivät kerta toisensa jälkeen hiilidioksidiveroa, jota he pitivät ilmastotoimia hyvin ohjaavana ratkaisuna.
– Sen sijaan maallikkoryhmä esitti 147 eri toimenpidettä. Niiden joukossa ei ollut hiilidioksidiveroa, mutta ne olivat koko väestön kannalta reilumpia, professori Hélène Landemore sanoo.
Neuvoston mukaan hiilivero olisi nostanut bensan hintaa. Kohonneet bensakustannukset olisivat tuntuneet pahiten syrjäseudulla asuvien ihmisten kukkarossa.
Muistettava on, että vuonna 2018 Macronin esittämää polttoaineveron korotusta vastustettiin samasta syystä, ja polttoainevero oli keskeinen syy keltaliiviliikkeen synnylle.
Professori Hélène Landemore tahtoisi kansankokouksen rinnalle lisäksi kansalaisaloitteita. Oma rooli lainsäädännössä olisi myös kansanäänestyksillä.
Vanhan mallin puolueet voisivat hänen mukaansa olla alustoja, jotka aktivoivat ihmisiä tekemään aloitteita. Ne voisivat myös kampanjoida kansanäänestysten alla.
Toimeenpanovallan jakaminen tulisi myös kansanäänestysten luvatusta maasta Sveitsistä. Siellä ylin valta on seitsemällä henkilöllä, jotka kiertävät tehtävässä vuoden kerrallaan.
– Monikaan ei ulkomailla tiedä, kuka kulloinkin on Sveitsin presidenttinä. Ei tarvitsekaan, sillä vain se on tärkeää, että asiat hoituvat, Landemore sanoo,
Hän pitää presidentin vallan keskittämistä yhdelle henkilölle epäkypsänä ja lapsellisena tapana ajatella politiikkaa.
– Aivan kuin Barack Obama, Trump tai Macron olisi pelastajahahmo. On outo ajatus, että maan kohtalo riippuu yhdestä ihmisestä.
Kuuntele Maailmanpolitiikan arkipäivää:
Voit keskustella aiheesta maanantaihin 21.2. klo 23 asti.
LUE LISÄÄ: