Yliopistoissa eletään jännittäviä aikoja. Veikkausvarojen vähenemisen myötä Suomen Akatemialle on kaavailtu mittavia leikkauksia ensi vuodesta alkaen (siirryt toiseen palveluun).
Leikkauksien merkitystä on vaikea hahmottaa, sillä harva tiedostaa kuinka suuri osa tutkimuksesta tehdään sirpaleisella rahoituksella. Järjestelmää tulisi selkeyttää mutta sitä ei ole tehty.
Sen sijaan rahoitusta on nakerrettu hiljalleen kaikkialta.
Hermostunut tunnelma näkyy esimerkiksi siinä, ettei yliopistossa puhuta muusta kuin rahasta.
Olen seurannut kehitystä 12 vuotta tekemällä tutkimuksia määräaikaisilla rahoituksilla. Väitöskirja on projekti, joten sen tekeminen pätkätyönä oli luontevaa. Ensi syksynä väittelystäni on kuitenkin kulunut seitsemän vuotta eikä tilanne muutu.
Olen onnistunut roikkumaan mukana, mutta meno on käynyt levottomaksi.
Hermostunut tunnelma näkyy esimerkiksi siinä,ettei yliopistossa puhuta muusta kuin rahasta. Siitä puhe mistä puute, mutta samalla tiedeyhteisö on ryhtynyt määrittelemään tutkijan arvoa enenevissä määrin rahoituksen kautta.
Raha myös tulee rahan luo. Kun sitä kerran saa, sitä kuuluu haalia kuola valuen lisää.
Varmaa on vain se, että leikkuri viuhuu.
Tutkimus lyhyissä pätkissä on melko raskasta, mutta sitä jaksaa tehdä, kunhan hyväksyy kaksi asiaa. Ensinnäkin, ura voi loppua koska tahansa eikä hyvistä suorituksista aina palkita. Toiseksi, tavoitteet kannattaa asettaa lyhyellä tähtäimellä.
Itselläni seuraava tavoite on ollut akatemiatutkija, vaikka syksyisin aukeava haku on lähes mahdoton. Kyseessä on unelmatyö, sillä projektisirkuksen sijaan tiedossa olisi viisi vuotta hyvin palkattua tutkimusaikaa. Kuulostaa ehkä pitkältä ajalta, mutta Kari Enqvistin sanoin tieteen kvartaali on 25 vuotta.
Yhtäkkiä Suomen Akatemia ilmoitti, ettei kyseistä rahoitusta ole enää ensi syksynä tarjolla.
Nuoren tutkijasukupolven rahoituksen uudistus tuli puskista. Suunnitelman mukaan (siirryt toiseen palveluun) alemman portaan tutkijatohtorin ja ylemmän portaan akatemiatutkijan tehtävät yhdistyvät. Jälkimmäinen lyhenee nelivuotiseksi.
Samalla haun kohderyhmä muuttuu. Uutta tehtävää voi hakea 2–7 vuoden kuluessa väitöksestä. Aiemmin tutkijatohtorin rahoitusta saattoi hakea neljä vuotta väitöksestä ja akatemiatutkijan työtä kolmesta yhdeksään vuotta väitöksestä. Rajaus siis karsii hakijoita.
Itselläni on tähän uuteen hakuun syksyllä yksi mahdollisuus, monella muulla ei yhtään.
Uudistuksesta järjestettiin kuulemistilaisuus. Tilaisuudessa tuli selväksi, ettei Suomen Akatemia vastaa nuorten tutkijoiden uran kehittämisestä eikä siitä oikein vastaa kukaan muukaan.
Se on omalla vastuulla. Mitäs läksit.
Peli on toisaalta ollut alusta asti selvä. Opin jo koululaisena lama-Suomessa, että yhteiskunta tarjoaa mahdollisuuksia, joihin tulee tarttua. Varmaa on vain se, että leikkuri viuhuu.
Jossain vaiheessa poisvalinta osuu omalle kohdalle.
Mahdollisuuksien kaventumisesta kuultuani tunsin silti syvää väsymystä. Tunne oli outo, sillä en varsinaisesti menettänyt mitään. Tai en tiedä, koska en ehtinyt osallistua kilpailuun. Viime syksynä keräsin meriittejä tulevien vuosien hakuihin.
Aivan kuin olisi harjoitellut hiihtoa mutta kisapaikalla käy ilmi lajin olevan pikaluistelu.
Kaltaiseni dosentit eivät ole yhteiskunnan huono-osaisia. Silti jokin tämän uudistuskierroksen tylyydessä tyrmistytti. Ehkä kyse on retoriikasta.
Kuulemisessa yliopiston sanottiin olevan suppilo. Vertaus toimii, mutta yksilötasolla tuntui silti oudolta tulla verratuksi mönjään, joka yrittää tunkeutua ahtaaseen tunneliin.
Rahoituskeskusteluissa on myös ollut vallalla tutkijoita syyllistävä sävy. Viesti on, että hakemuksia tulee liikaa ja niiden arviointi on työlästä. Pitäisi varmaan hävetä, kun on sillä lailla vaivaksi.
Se on ristiriitaista, sillä rahan hakeminen on nykyisessä mallissa tutkijan tehtävä.
Tieteen rahoitus kaipaisi perusteellista uudistamista, ei lisää tempoilua. Tämäkin uudistus on kuulemma huolellisen selvitystyön tulos (siirryt toiseen palveluun). Hakijat ovat olleet hämmentyneitä useista vaihtoehdoista, joten nyt niitä on tarjolla rajatulle joukolle vain yksi.
En ole koskaan tavannut ammattitutkijaa, joka ei ymmärtäisi tutkijatohtorin ja akatemiatutkijan välistä eroa. Ensimmäinen on uran alussa, toinen keskivaiheilla.
Ehkä tarkoitus on tehdä yksi pikakaista, sillä suppilossa vauhti kiihtyy. Jää nähtäväksi tuottaako pudotuspelissä hosuminen parempaa tiedettä.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.
Kolumnista voi keskustella 1.3. klo 23.00 saakka.
