Olen ollut huolissani venäläistaustaisten ystävieni jaksamisesta.
Huoli ei ole aivan tuulesta temmattu. Kriisien aikana on tapana, että ihmisten väliltä katoavat yhteydet, ja äkkiä ihmiset kohdistavat vihansa toisiin kansallisuuden perusteella.
Aikuisten vastuunotto omista tunteistaan liittyy olennaisesti lasten turvallisuuden tunteeseen.
Esimerkiksi kiinalaisten ja kaakkoisaasialaisten kokema kauhea käytös koronapandemian aikana (siirryt toiseen palveluun) oli epäreilu ilmiö, joka nosti päätään Suomessakin. Ilmiöstä varoiteltiin Iltalehdessä jo tammikuun lopussa 2020 (siirryt toiseen palveluun), kun koronatartuntoja oli Suomessa tasan yksi kappale. Näkökulmassa puhuttiin epätietoisuuden nostamasta pelosta ja todettiin, miten “Koronavirus on inhimillinen tragedia, joten sitä ei voi nähdä tekosyynä epäinhimilliselle käytökselle ja syrjinnälle”.
Myös sota on järkyttävä inhimillinen tragedia. Kun päättävässä asemassa olevat ihmiset tekevät valinnan sotia, suuri osa tavallisista ihmisistä ei toivo sotaa, vaikka kuinka olisivat samaa kansaa.
Täällä Suomessa meidän tavallisten ihmisten valinnat inhimillisen ja epäinhimillisen käytöksen välillä ovat onneksi arkipäiväisiä.
Otetaanko joku mukaan vai jätetäänkö ulkopuolelle. Kysytäänkö kaikilta lapsen luokkakavereilta koulukuulumisia, vai aletaanko osalta tivata hänen vanhempiensa suhtautumista sotaan. Ajatelkaa, kuinka pelottavalta lapsesta tuntuisi, jos joku aikuinen tekisi niin.
Tämä varmaan kuulostaa hölmöltä, mutta on silti syytä muistuttaa: sinun lapsesi venäläinen tai venäläistaustainen koulukaveri ei ole Putin.
Kun puhutaan siitä kuinka sota osuu siviileihin, tulee ensin mieleen se kuinka ihmiset joutuvat jättämään kotinsa pakolaisena – tai eivät pääse pakoon. Kuitenkin myös kaukana varsinaiselta rintamalta tapahtuu asioita, jotka voivat romuttaa turvallisuuden tunteen ja aiheuttaa traumoja.
Unicef vetosi aikuisiin (siirryt toiseen palveluun), että nämä pitäisivät huolta myös itsestään, eivätkä kaataisi omaa huoltaan lasten kannettavaksi. Mannerheimin Lastensuojeluliitto kehotti suojaamaan lasta aikuisten huolelta (siirryt toiseen palveluun), mistä hyvä esimerkki oli joidenkin kauppojen päätös olla näyttämättä aivan kaikkia lööppejä.
Myös Opetushallitus jakoi omat ohjeensa kasvattajille (siirryt toiseen palveluun), ja niissä kehotettiin erityisesti venäläis- tai ukrainalaistaustaisia koteja olemaan herkällä kynnyksellä yhteydessä kouluun, jos perhe tarvitsee tukea.
Aikuisten vastuunotto omista tunteistaan liittyy olennaisesti lasten turvallisuuden tunteeseen. Aikuisten ohikiitävät tunnereaktiot, katseet ja ilmapiirin muutokset kertovat lapselle jo varhain, kenen kanssa koemme olevamme “me”ja ketkä taas ovat “ne toiset”.
Viestimme lapsille jopa sanattomasti, kenen kanssa tulee etsiä yhteneväisyyksiä ja kenen kanssa eroavaisuuksia.
Juuri nyt me aikuiset saatamme luoda lapsille sotaan liittyviä haavoja jopa kaukana rintamalta.
Kun ukrainasta saapuu pakolaisena lapsia, saatamme pyytää heitä kertomaan tarinaansa yhä uudelleen: eli kertaamaan tuntemattomille aikuisille traumaa perusturvan menettämisestä. Silloin aikuisten vilpitönkin uteliaisuus voi vahingoittaa enemmän kuin auttaa.
Pieni epäinhimillinen valinta on myös toisen ihmisen sulkeminen pois yhteisöstä siksi, että hän sattuu olemaan venäläinen tai venäläistaustainen. On yksiselitteisen väärin vastuuttaa edes epäsuorasti venäläistä lasta sodasta. Sota on rikkova mörkö kaikille.
Aina kypsäkään aikuinen ei jaksa tai osaa purkaa omia tunteita rakentavasti. Vaikka tällainen käytös ei osuisi suoraan lapseen, lapsi aistii sen herkästi ja tuntee, että jotain on vialla. Hän päätyy kantamaan taakkaa siitä, etteivät ympäröivät aikuiset kykene käsittelemään sotauutisten aiheuttamaa tunnemyrskyään. Tai ehkä lapsesta alitajuisesti tuntuu, että hänessä itsessään on jotain, mikä tekee hänestä osasyyllisen kauheisiin uutisiin. Yksikään lapsi ei kuitenkaan syntyperästään riippumatta ole sodan edustaja.
Vastuullinen aikuinen ei ahdistuneenakaan syyllistä lasta sodasta tai pidä häntä sodan kokemusasiantuntijana.
Voi ajatella, että leikkikenttien ja koulunpihojen höpinällä ei sinänsä ole suurta painoarvoa, kun kuitenkin puhutaan ihan oikeasta aikuisten sodasta. Toisaalta, kun katselee EU:n radikalisoitumisen vastaista materiaalia, raporteista nousee esiin olennaisesti arkisiin kohtaamisiin ja keskusteluihin liittyviä asioita.
Esimerkiksi nuorten kuuluvuuden tai osallisuuden tunne määritellään radikalisoitumista ehkäiseväksi tekijäksi. Kun nuoret (tämän raportin mukaan (siirryt toiseen palveluun)) tuntevat keskenään sosiaalista yhteyttä, on helpompaa löytää siltoja erottavien tekijöiden yli.
Sellainen taito on yksilön kannalta sosiaalista pääomaa, mutta laajemmassa mittakaavassa se tuo turvaa koko yhteiskuntaan.
Yhteisön kannalta taipumus löytää yhteyksiä ja rakentaa ihmisten välistä toimintaa niiden varaan tuo resilienssiä, eli kykyä toimia kriittisissäkin muutostilanteissa muokkautuvasti. On yhteisö sitten koulu, yritys tai yhteiskunta, sitä todella tarvitaan.
Kun lapsi saa kasvaa aikuiseksi niin, että hän oppii löytämään ensisijaisesti yhteyksiä toisten ihmisten kanssa, hän kasvaa todennäköisemmin ihmiseksi, joka ei halua tehdä epäinhimillisiä valintoja.
Tämän opettamisessa on selkeä vastuunjako, joka löytyy myös Opetushallituksen ohjeista: “Myötätuntoa voi oppia vain myötätuntoiselta aikuiselta”.
Susi Nousiainen
Kirjoittaja on Lappeenrannassa kasvanut suomalainen ex-lapsi, joka työskentelee opettajana sekä tutkijana Koneen säätiön tukemassa Vastapuhe-hankkeessa.
Kolumnista voi keskustella 4.3. klo 23.00 saakka.
