Ukraina on ollut vuosikymmeniä osin jakaantunut maa. Kansakuntaa ovat halkoneet niin poliittiset kuin etniset kysymykset ja vaikea historia.
Myös uskonnolla on suuri rooli Ukrainan lähihistoriassa. Jopa ateistisessa Neuvostoliitossa ja yhä maallisena maailmanaikanamme ortodoksikirkolla on ollut valtaa, jota protestanttien voi olla vaikea ymmärtää.
Uskonnollinen elämä on osaltaan vaikuttanut sekä Ukrainan kansan jakautumiseen että välien hiertymiseen Venäjän kanssa.
Razumkov-tutkimuskeskus on vuosien varrella selvittänyt ahkerasti ukrainalaisten uskonnollisuutta: vuonna 2018 noin 70 prosenttia ukrainalaisista määritteli itsensä uskovaisiksi. Selvästi suurin osa uskovista on ortodokseja, jotka jakautuvat erityisesti kahden suuremman kirkollisen hallintoalueen alaisuuteen.
Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Miro Leporannan mukaan Ukrainan ortodoksinen kartta on melko suoraviivainen: lännessä enemmistö kuuluu nykyisin autokefaliseen eli itsenäiseen Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon, kun taas idässä ollaan Moskovan patriarkaatin alaisessa kirkossa.
Lisäksi etenkin Länsi-Ukrainassa on alueita, joissa enemmistö uskovista kuuluu Ukrainan kreikkalaiskatoliseen uniaattikirkkoon, jonka jumalanpalvelukset muistuttavat pitkälti ortodoksisia, mutta kirkot tunnustavat paavin vallan.
Nämä kolme suurinta eivät ole vain kirkkoja. Uskontokuntien välille vedetään linjoja poliittisista ja etnisistä kysymyksistä. Ukrainan monitahoinen kirkkohistoria on ajanut hengellisen elämän lasimosaiikiksi, joka pysyy hädintuskin kasassa – kunnes hajoaa.
Ukrainan väkivaltainen, uskonnollinen historia
Kiova on yksi ortodoksisen maailman suurista kaupungeista, ja siellä sijaitsee myös Kiovan luolaluostari, joka on vanhimpia ja tärkeimpiä ortodoksien pyhiinvaelluskohteita. Kirjoitusten mukaan se perustettiin jo lähes tuhat vuotta sitten.
Nykyisen Ukrainan länsiosat kuuluivat pitkään katolisen maailman, etenkin Puolan vaikutuspiiriin ja uskontoon liittyi luokkajako: yläluokka oli pääasiassa katolista ja alemmat luokat ortodoksisia.
Toisen maailmansodan tapahtumat muuttivat surullisesti Ukrainan uskonnollista ilmapiiriä. Ensin natsien miehitysvallan aikana maassa tapettiin jopa reilusti yli miljoona juutalaista.
Kansanmurhasta tuli kansallinen trauma, jota ei vuosikymmeniin käsitelty Neuvostoliiton aikana. Nyt Putin on hyödyntänyt sitä natsiretoriikassaan.
Vuonna 1946 toinen uskonnollinen yhteisö joutui vainon alle, kun neuvostomiehittäjät vangitsivat uniaattikirkon metropoliitta Josyf Slipyjn ja lukuisia kirkon pappeja, toimittivat heidät gulageille eli vankileireille ja takavarikoivat kirkon rahat Venäjän ortodoksiselle kirkolle.
Samassa prosessissa Moskovan patriarkaatin valtaa maassa kasvatettiin, vaikka kommunistinen Neuvostoliitto olikin näennäisesti ateistinen valtio.
Aleksanteri-instituutin Venäjän kultturihistorian dosentti Elina Kahla kertoo, että nationalistien ja erityisesti uniaattien jahtaaminen jatkui ainakin Josif Stalinin kuolemaan asti, vuoteen 1953.
Kahla arvioi, että kahden miehitysvallan alla eläneen maan väkivaltaisen historia on luonut vaikenemisen kulttuurin. Kun asioista ei ole keskusteltu ja lähennytty kansakuntana sotien jälkeen, näkyy kipeä historia Ukrainan jakautumisena itään ja länteen.
– Ukrainan suvereniteetin ja luottamuspääoman kasvattamisen kannalta on ehdottoman kauhea asia, ettei menneisyyttä ole käsitelty.
Kreikkalaiskatolisuus laillistettiin uudelleen vasta Neuvostoliiton vetäessä viimeisiä henkäyksiään 1980-luvun lopussa, ja kun Ukraina vuonna 1991 itsenäistyi, saivat uniaatit rahansa takaisin.
Ukrainan kirkon itsenäisyys hiertää Venäjää
Kirkkohistoriaan ja politiikkaan erikoistuneen Miro Leporannan mukaan ortodoksisissa maissa kirkon ja valtion liitto on usein hyvin voimakas. Tällä hetkellä tämän voi huomata kouriintuvasti Kremlin ja Moskovan patriarkka Kirillin läheisistä suhteista, sillä patriarkka ei ole asettunut poikkipuin sodan oikeutuksen kanssa, pikemminkin päinvastoin.
– Protestanttisessa maassa on niin vaikea ymmärtää, miten suuri poliittinen rooli kirkolla on ja vahva vaikutus siihen, ketä äänestetään ja mihin puolueisiin kuulutaan. Ortodoksississa maissa täydellistä itsenäisyyttä ei saavuteta ennen kuin ortodoksisella kirkolla on täydellisen itsenäinen asema, Leporanta kertoo.
Neuvostoliitosta itsenäistyneelle Ukrainalle avautui lähes 200 vuoden odotuksen jälkeen mahdollisuus nousta oikeasti suvereeniksi valtioksi.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen alkoi Kiovan patriarkaatin hidas irtoaminen Moskovan vaikutuspiiristä. Kiovan patriarkaatin ja Ukrainan autokefalisen kirkon piispat yhdistivät voimansa ja perustivat yhdessä Ukrainan uuden ortodoksisen kirkon, vuonna 2018.
Lopullisen sinetin erolle antoi Konstantinopolin patriarkka Bartolomeos I, joka tunnusti Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäisen aseman vuonna 2018.
Venäjän ortodoksikirkon hallinto ei hyväksynyt Konstantinopolin päätöstä. Venäjän kirkkoa huolestutti, että patriarkaatin toiminta lisäisi uskonnollista epätasa-arvoa Ukrainassa. Samalla päätös katkaisi satojen vuosien napanuoran Moskovaan.
Moskovan patrirakaatilla on kuitenkin yhä vahva jalansija Ukrainassa, varsinkin maan itäosissa.
– Moskovan patriarkaatti on oiva keino vahvistaa venäläistä identiteettiä ja valtakoneistoa Ukrainan alueella. Kirkko on poliittisena organisaationa, jolla on sekä omat päämääränsä että yhteneväiset päämäärät valtionjohdon kanssa, Leporanta kertoo.
Kirkoilla on syvempi merkitys: Ukrainan ortodoksinen kirkko nojaa symboliseen länteen, kun taas Moskovan uskoo venäläisyyden ajatukseen ja myötäilee konservatiivista Kremliä.
Leporanta uskoo, että Ukrainan uskonnollinen itsenäisyys ja Moskovan valtakoneiston heikkeneminen on hiertänyt merkittävästi Venäjän ja Ukrainan suhteita, vaikuttaen osaltaan tilanteen eskaloitumiseen hyökkäykseksi asti.
Leporannan mukaan Moskovasta irti pyristelevä Ukraina kirjoittaa nyt omaa historiaansa Kiovan Rusjsta ja kasakkasodista, eikä se ole Venäjän mieleen.
Kirkon itsenäisyys vahvistaa ajatusta itsenäisestä kansakunnasta, jonka roolin maailmassa ei tarvitse olla juuri Venäjän toivoma.
Patriarkka Putinin taskussa
Ortodoksisissa kulttuureissa valtion ja kirkon läheisyys on lähtöisin jo Bysantin ajalta, joten hengellisen maailman ja esivallan allianssi on lähes ikiaikainen perinne.
– Ortodoksisessa maassa kirkolla pitää olla paljon pokkaa, jotta se pystyy irtautumaan valtapoliitikkojen narratiivista, Leporanta kertoo.
Leporannan mukaan Vladimir Putinin ja patriarkka Kirillin tapauksessa johtajien yhteispelissä on kyse hyötysopimuksesta: Putinin yhteistyö Kirillin kanssa tuo ortodoksisten äänestäjien ääniä ja korostaa konservatiivista arvopohjaa. Kirill saa yhteistyöstä rahaa, valtaa ja suosiota ortodoksiselle kirkolle. Poliittiset ja uskonnolliset tavoitteet yhdistyvät, jopa sodissa.
Elina Kahlan mukaan sekä valtion että kirkon intressissä on sotia amerikkalaisuutta ja yksinapaista maailmankuvaa vastaan. Patriarkka ei tuomitse verenvuodatusta, vaan pyrkii retoriikassaan oikeuttamaan sitä.
Vain päiviä hyökkäyksen jälkeen, helmikuun 27. Kirill jyrähti sovintosunnuntain opetuspuheessaan, että anteeksianto ilman oikeudenmukaisuutta on antautumista ja heikkoutta – Jumalan lakia rikkoville ei pidä myöntyä.
Myöhemmin maaliskuussa patriarkka jatkoi Ukrainan jakautumisesta syntiseen länteen ja oikeaoppiseen itään sekä tuomitsi homoseksualisuuden ja Pride-kulkueet.
Kahla uskoo, että sodassa on sekä Putinille että Kirilille kyse Ukrainaa suuremmista asioista. Sotaa käydään venäläisyyden ideasta.
– Kirill ja Putin ovat sementoineet valtansa yhteisesiintymisin ja tukevat avoimessa sodankäynnissä toisiaan. Osapuolten tähän astisista toimista päätellen he eivät tule tekemään kompromisseja.
Venäjän ortodoksisen kirkon sisällä Kirill on saanut kritiikkiä alemmilta portailta, mutta Venäjällä kirkon johdossa eriäviä mielipiteitä ei ole ainakaan julkisesti esitetty.
Ukrainassa osa Moskovan patriarkaatin alaisista piispoista on lopettanut Kirillin muistelemisen seurakunnissaan ja jopa patriarkaatin ylintä virkaa Ukrainassa edustava metropoliitta Onufri on tuominnut sodan.
– Se on poliittinen teko tässä tilanteessa, se tarkoittaa että he seisovat Ukrainan kansan puolella. Se voi olla heille vaarallista, Kahla sanoo.
Onko rauhallinen yhteiselo mahdollista?
Kirkkojen keskinäiset välit ja Moskovan suhtautuminen uniaatteihin olivat jännitteisiä kysymyksiä Ukrainassa jo vuosia jatkuneen sodan aikana. Itään ja länteen jakautuneet patriarkaatit ovat vääjäämättä joutuneet konfliktin osapuoliksi.
Tokikaan kaikki Ukrainan ortodoksit eivät ole patriarkaattiuskovaisia: kyselytutkimuksissa noin neljäsosa valitsee kultaisen keskitien ja ilmoittaa olevansa "vain ortodoksi".
Jännitteet eivät ole ainakaan lientyneet, sillä Lepomäki ja Kahla arvioivat, että Ukrainassa on nyt iso joukko sotaa vastustavia Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon jäseniä, jotka ovat pettyneet uskonnolliseen yhteisöönsä.
Kirkon auktoriteettia voi kuitenkin olla vaikea haastaa, vaikka olisi sodasta mitä mieltä tahansa. Monet valitsevat ainakin toistaiseksi hiljenemisen.
Leporanta arvioi, että köysi on kiristetty jo äärimmilleen: kun sota loppuu, ei Ukrainassa liene tilaa molemmille.
– Sanoisin näin radikaalisti, että minun on vaikea nähdä, miten Moskovan ja Ukrainan kirkot voisivat toimia Ukrainassa yhtä aikaa tämän sodan jälkeen.
Vaihtoehtoja Leporanta arvio sodan lopputuloksesta riippuen: jos Venäjä onnistuu toimissaan ja Ukraina saadaan antautumaan, kuuluu ehtoihin todennäköisesti Moskovan patriarkaatin vallan lisääminen. Jos taas Ukraina selviää, käy Moskovan patriarkaatin tilanne ahtaaksi.
Ukrainan ortodoksinen kirkon tunnustaminen katkaisi jo vuonna 2018 Moskovan ja Konstantinopolin suhteet. Sota ei jaa pelkästään Ukrainan kirkkoja, vaan koko ortodoksista maailmaa.
– Ortodoksikirkoilla on ollut tarve kansainvälistyä, mutta se tulee katkeamaan pitkäksi aikaa, Leporanta arvioi.
Juttua täsmennetty 30.3. kello 11.10. Jutussa puhuttiin aiemmin Kiovan patriarkaatista samana asiana kuin Ukrainan ortodoksinen kirkko. Suurin osa Kiovan patriarkaatin piispoista muodosti Ukrainan autokefalisen kirkon piispojen kanssa uuden ortodoksisen kirkon vuonna 2018. Kiovan patriarkaatti kuitenkin perustettiin uudelleen ja vaikuttaa Ukrainassa yhä, joskin marginaalisena.
Lue myös:
Tästä artikkelista löydät kootusti Venäjän aloittaman sodan tärkeimmät tapahtumat.