Eräänä tavallisen harmaana tiistaina istahdin tekemään töitä kahvilaan. Puolisoni hoitaessa vauvaamme ehtisin herätellä vauva-arkeen kadonnutta luovuuttani ja kokeilla, osaisinko vielä kirjoittaa jotain muuta kuin muistilistan hoidettavista asioista.
Siemailin kahvia ja annoin katseeni vaeltaa ympäristössä. Silmäni osuivat eläkeläisrouviin, jotka niin ikään siemailivat kahviaan nurkkapöydässä. Pakko myöntää, että salakuuntelin hieman heidän keskusteluaan. Odotusteni vastaisesti se polveili pienpaahtimokahveista osakesijoittamiseen, second hand -löytöihin ja sähköautoihin. Miten cooleja mummoja, ajattelin. Olisinpa minäkin eläkkeellä noin siisti tyyppi!
Hätkähdin ajatustani. Miksi ihmeessä oletin heidän keskustelevan kallistuneesta suodatinkahvipaketista, liian pienistä eläkkeistä ja joka viikkoisesta bingosta?
Valintamme ja kiinnostuksen kohteemme kertovat meistä enemmän kuin ehkä arvaammekaan.
Kun kiertelemme second hand -putiikeissa tai kuuntelemme osakesijoittamisesta kertovaa podcastia, rakennamme sosiaalista identiteettiämme ihmisenä, jolle nämä asiat ovat tärkeitä. Samalla teemme pesäeron itsemme ja toisin ajattelevien välille.
Valinnoilla ja kiinnostuksen kohteilla ilmennämme myös sosiaalisia tarpeitamme. Meillä on tarve kuulua joukkoon, mutta myös erottua siitä sopivalla tavalla. Massaan hukkuminen on yksilökeskeisessä ajassa yhtä pelottavaa kuin lauman ulkopuolelle joutuminen.
Joukkoon kuuluakseen kannatti kinuta vanhemmiltaan tietyn merkkiset farkut, paksupohjaiset kengät ja juoda pussikaljaa Kouvolan keskuspuistossa perjantai-iltaisin.
Kun olin teini-ikäinen, kaikki tuntemani ihmiset halusivat olla mahdollisimman samanlaisia kuin muut. Massasta poikkeavien kohtalo oli erottua joukosta ja tulla suljetuksi lauman ulkopuolelle.
Joukkoon kuuluakseen kannatti kinuta vanhemmiltaan tietyn merkkiset farkut, paksupohjaiset kengät ja juoda pussikaljaa Kouvolan keskuspuistossa perjantai-iltaisin.
Nykyään erottautumisesta on tullut paitsi toivottua, myös menestyksen mittari. Se, joka erottuu edukseen, tuntuu pärjäävän muuallakin kuin työmarkkinoilla.
Tullakseen nähdyksi on oltava jollain tavalla erityinen: Poikkeuksellisen lahjakas jossain, sen kuuluisan oman juttunsa löytänyt tai vaikkapa kiinnostavaan marginaaliryhmään kuuluva. Entä jos ei ole erityinen millään tavalla? Tätä pohti nuori, joka lähestyi minua sosiaalisessa mediassa.
Halusin lohduttaa häntä sanomalla, että tavallinen riittää.
Sanat tuntuivat kuitenkin falskeilta, koska ymmärsin hänen elävän maailmassa, joka viestii jatkuvasti aivan muuta. Siinä maailmassa tavallisuus on tylsää ja epäkiinnostavaa. Tavallisuus pakenee draaman kaarta eikä herätä uteliaisuutta. Mediassakin uutiskynnyksen ylittää se, mikä herättää riittävän isoja tunteita huomiomme keskipisteeseen päästäkseen.
Ehkä voisin sanoa, että “jokainen on jollain tavalla erityinen”, pohdin sopivia lohdun sanoja etsiessäni. Lausahdus lienee tarkoitettu hetkiin, joina koemme, ettemme ole mitään tai kadehdimme niitä, jotka vaikuttavat olevan jotain.
Hetken mietittyäni kuitenkin huomasin, että se sisältää piilomerkityksen: Jokaisen on löydettävä erityisyys itsestään, tunnistettava piilevä supervoimansa ja valjastettava se käyttöön. Eikö juuri se luo arvoasetelmaa, jossa erityisyys on paitsi yhteiskunnassa toivottua, sen löytäminen on myös yksilön vastuulla?
Jäin pohtimaan, ovatko erityisyys ja tavallisuus sittenkään niin kaukana toisistaan. Jos jokainen on omalla tavallaan erityinen, seuraako siitä, että erityisyys onkin tavallista? Ja kun erityisestä tulee tavallista, lakkaako se olemasta kiinnostavaa ja tavoiteltavaa?
Yksilökeskeisessä ajassa massasta erottumisesta uhkaa tulla uuvuttavaa kilpajuoksua.
Erityisyyden tavoittelu on myös eriarvoistavaa. Kaikenlainen erityisyys ei ole sosiaalisesti tavoiteltavaa. Erityisyyteen pyrkiessämme toivomme tulevamme nähdyksi nimenomaan myönteisessä valossa. Kenellä on valta määritellä, millainen erityisyys on suotavaa?
Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia tehdä valintoja, jotka saisivat heidät paistattelemaan erityisyyden suotuisassa valossa. Tuttavani kertoi, että hänen alakouluikäisen poikansa maailmassa teslasta on tullut synonyymi autolle.
Yksilökeskeisessä ajassa massasta erottumisesta uhkaa tulla uuvuttavaa kilpajuoksua. Käykö lopulta niin, että kun erityisistä asioista tulee tavallisia, on löydettävä taas uusia tapoja erottua?
Emilia Kujala
Kirjoittaja kuvittelee olevansa ihan tavallinen psykoterapeutti
Kolumnista voi keskustella 28.4. klo 23.00 saakka.