Käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija Mika Ripatti on aamuihminen. Hän herää jo aamuneljältä. Niin hän saa pari tuntia hyvää kirjoitusaikaa, kunnes on aika siirtyä työmaalle.
Kirjailija on päätalomaisesti päivätyössä Helsingin kaupungin rakentamispalvelu Staran putkityömaalla.
– Aktiivisen kirjoitustyön aikana kirjoitan myös tuolla työmaamontussa, Ripatti sanoo.
Kirjoittaminen on hänelle ajatusprosessi, johon liittyy kohtausten näkeminen ja dialogin kuuleminen päässä.
– Saatan saada repliikkiajatuksen, ja teen siitä tauolla nopean muistiinpanon puhelimeen.
Nyt kirjailija istuu työmaakopissa Helsingin Konalassa. Työmaalla katu on auki ja kulku Vihdintieltä suljettu.
– Ruosilantiestä on suljettu pätkä, koska teemme tähän vesihuoltoa. Jätevesiviemäri, hulevesiviemäri ja vesijohtoa uusitaan noin 200 metrin pätkältä, Ripatti selvittää.
Paikka on teknisesti vaikea. Kaivanto on jouduttu ponttaamaan ja katuosuus sulkemaan turvallisuussyistä.
– Koko alue on pehmeän saven päällä. Pohjamaa on vaikea. Pehmeän ojan pohjan päälle rakennetaan arinarakenteita ja asennetaan putkia.
Rakenteen on tarkoitus pysyä paikallaan seuraavat 50–70 vuotta.
– Olen etumies titteliltäni. Yksi työmiehistä, Ripatti kertoo.
Näyttämön etumies
Työmies Ripatin kirjoittama ja Heikki Kujanpään ohjaama Mikko Räsäsen tulevaisuus sai helmikuussa kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Ensi-iltaa oli siirretty koronapandemian takia monta kertaa.
Näytelmän yhtenä tapahtumapaikkana on Staran putkityömaa Helsingissä. Päähenkilönä, Mikko Räsäsenä nähdään näyttelijä Martti Suosalo.
Räsäsellä on sama titteli kuin näytelmäkirjailijalla: hänkin on etumies. Töissä hän on vesihuollon työmaalla.
– Olen ihan rohkeasti lainannut elementtejä omasta elämästäni. Mikko Räsänen kertoo tosin myös jostain aivan muusta minun lisäkseni, Mika Ripatti sanoo.
Päähenkilö Räsänen on Helsingin katujen ja vesiputkiston rakentaja toisessa polvessa, kaupungin rakennusyhtiössä. Kaupungin katuja ja vesiputkia rakensi myös Mikon edesmennyt isä.
Mikko Räsäsen tulevaisuus on kolmas osa Ripatin kirjoittamasta näytelmätrilogiasta. Niitä yhdistää symbolisesti työmaakypärä.
– Leikkisästi kutsun tätä kypärätrilogiaksi, koska kaikissa osissa on rakentajia ja työmiehiä, ihmisiä, jotka tekevät ruumiillista työtä. On rakentajia ja duunareita.
Trilogian kahta ensimmäistä näytelmää esitettiin Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa. Ripatti huomauttaa, että kaikki kolme toimivat myös itsenäisinä teoksina.
Jussi-palkittu käsikirjoittaja
Mika Ripatin ehkä tunnetuin työ on käsikirjoitus Johanna Vuoksenmaan elokuvaan Nousukausi vuodelta 2003. Käsikirjoitus palkittiin elokuva-alan arvostetulla Jussi-patsaalla.
Lisäksi Ripatti on ollut mukana kirjoittamassa monia suomalaisten rakastamia tv-sarjoja, kuten Elämän suola, Siperian nero, Tappajan näköinen mies ja Seitsemän.
Hän kertoo eläneensä pitkään Tampereella päätoimisen käsikirjoittaja-perheenisän elämää, kun hänen poikansa olivat pieniä ja vielä vähän isompiakin.
– Tein kotona töitä ja olin lasten saatavilla, kun he tulivat koulusta.
Käsikirjoittaminen on Ripatin mukaan parhaimmillaan kivaa, mutta myös yksinäistä työtä. Tv-sarja- ja elokuvatuotannot ovat välillä sellaisia, että monta vuotta saa kehitellä ja taistella ennen kuin tuotanto on valmis.
Prosessit ovat pitkiä ja henkisesti rasittavia, kirjailija toteaa.
Hän kertoo halunneensa olla välillä tavallinen, päivittäin työssä käyvä ihminen.
– Minulla oli tarpeeksi monta vuotta kotona kirjoittamista takana. Päätin ja halusin mennä tekemään jotain konkreettista ja ihmisten pariin, ihmisten kanssa.
Staraan Ripatti päätyi reilut kymmenen vuotta sitten.
– Stara on avustanut meitä paljon Mikko Räsäsen tulevaisuus -näytelmän tuotannossa, muun muassa puvustuksessa. Näytelmän Mikko Räsänenkin on leimallisesti staralainen, helsinkiläinen. Hän on tullut näihin töihin heti peruskoulun jälkeen.
Duunareista duunareille – ja muillekin
Ripatti ottaa näytelmillään kantaa nykypäivän kotimaiseen luokkakeskusteluun – tai tarkemmin siihen, ettei niitä aina nähdä enää edes olevan.
Hänen mielestään luokkaeroja kuitenkin edelleen on. Ne eivät vain ole ehkä niin selviä kuin ennen. Kirjoittajana niihin on vaikeampi päästä kiinni.
– Rupesin ehkä 15 vuotta sitten kiinnittämään huomiota sellaiseen puheeseen, että ei ole työväenluokkaa eikä keskiluokkaa, Ripatti sanoo.
– Kaikki ovat vain jotenkin epämääräistä, piirteetöntä keskiluokkaa, ja liikkuminen luokkien välillä on niin vaivatonta ja tavallista, ettei tarvitse enää hahmottaa yhteiskuntaa niiden kautta.
Samaan aikaan Ripatti näki omassa työssään, että edelleen on duunareita ja edelleen on työväenluokka. On olemassa todellisuus, joka ei ole niin keskiluokkainen, mitä kotimainen fiktiokin paljon kuvaa.
– Tämä porukka, jonka keskuudessa itse elän ja teen työtäni, haluan antaa tarinoita myös meille. Näytelmiä, jotka ovat duunarikatsojalle tunnistettavia sisältä päin ja jotka kertovat ei-duunarikatsojalle, että myös tämä on Suomea.
Näytelmässä päähenkilö Mikko Räsänen haluaa ainoalle pojalleen parempaa ja toivoo tämän menevän lukioon. Poika valitsee toisin: hän haluaa oppisopimuksella kaupungin hommiin.
Se on yksi näytelmän teemoista.
– Me olemme lastemme kasvattajia ja heidän tukenaan matkalla kohti aikuisuutta, mutta emmehän me lastemme elämää määrää tai pysty sitä säätämään.
Kirjailijan mukaan on vain hyväksyttävä, että jokainen tekee omat ratkaisunsa aikuiseksi kasvaessaan. Omassa elämässä tehtyjä virheitä tai myöhemmin kaduttaneita päätöksiä ei voi korjata seuraavien sukupolvien valintoja ohjaamalla.
– Onko enää työpaikkaa, joka olisi varma? Ripatti kysyy.
– Isäni, joka oli poliisi, sanoi, että "valtion leipä on pitkä mutta kapea". Sitä se julkisella sektorilla on perinteisesti ollut, mutta kaikki on muuttunut nopeasti 2000-luvun puolella. Nyt perinteisiä julkisen sektorin töitä tekevät monet muutkin kuin esimerkiksi Stara Helsingissä. Yksityiset toimijat.
Kaikesta ei vitsailla
Näytelmässä Mikko Räsänen joutuu tiimeineen rakentamaan väliaikaisen pyörätien putkityömaansa kupeeseen, koska kaupungin virkamiehet haluavat toteuttaa työmaalta suoran verkkolähetyksen.
Räsänen unohtaa kuitenkin viitoittaa väliaikaisen pyöräreitin, ja kaupungin virkamies Lasse rikkoo työmaalla fillarinsa. Duunari-Mikko ajautuu törmäyskurssille valkokaulus-Lassen kanssa.
– Pyrin tekemään näytelmässä näkyväksi, että meillä on ihmisiä, jotka eivät tiedä toistensa elämästä paljoakaan. Teemme oletuksia ympäröivästä todellisuudesta puuttellisilla tiedoilla. Tämä koskee näytelmässä sekä Mikkoa että Lassea ja hänen vaimoaan Hannaa.
Tarinassa toisiinsa joudutaan tutustumaan konfliktin kautta.
Mika Ripatin näytelmässä keskenään kähisevät myös virolainen ja venäläinen duunari. Tosielämässä nykypäivän rakennustyömailla on osattava tulla toimeen eritaustaisten ihmisten kanssa, Ripatti painottaa.
– Isoisäni oli ukrainalainen. Työparini täällä työmaalla on venäläinen, Venäjän kansalainen. Kun sota alkoi 24. helmikuuta, teimme tietoisen päätöksen tämän pöydän ääressä, että nyt ei heitetä kevyttä läppää Vladimir Putinista tai sodasta. Jokaisella meillä on oikeus olla töissä ilman tunnetta näkemyksellisestä tai poliittisesta painostuksesta.
Hän näyttää puhelimestaan kuvaa kaljusta ikämiehestä sivuprofiilissa. Mies, Ripatin ukrainalainen isoisä Rudolf Tinnis, polttaa kuvassa tupakkaa, pilli-Klubia. Ripatti on ottanut kuvan isoisästään vuonna 1980.
Tinnis oli mukana porukassa, joka pakeni puna-armeijaa Pietarin edustalta Kronstadtista jäiden yli Terijoelle, silloisen Suomen puolelle maaliskuussa 1921.
Sota on niin vakava asia, että vitsailua ei työmaalla harrasteta.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Keskustelu on auki maanantaihin 18. huhtikuuta kello 23:een asti.