Hyppää sisältöön

Snookersydämet 47-vuotiaana sulattanut Joe Perry on lajinsa kummajainen, joka hyväksyi jo nuorena, ettei hänessä ole maailmanmestariainesta

Joe Perryn tie snookerammattilaiseksi ei noudattanut perinteistä kaavaa. Kun kanssapelaajat lopettivat koulunkäynnin viettääkseen aikaansa savuisissa snookersaleissa, Perry noudatti äitinsä toivetta.

Ammattilaisurheilussa jokainen haluaa voittaa.

Yksittäisissä otteluissa kuka tahansa voi kellistää kenet tahansa, mutta vain harvojen kyvyt riittävät turnausvoittoihin. Mitä pidemmistä otteluista on kyse, sitä todennäköisimmin parempi pelaaja voittaa.

Huhtikuussa Englannin Sheffieldissä alkava snookerin MM-turnaus on lajinsa suurin kilpailu. Turnauksen 32 pelaajan pääsarjavaihe pelataan Crucible-teatterissa, jonne pääsee automaattisesti 16 maailmanlistan parasta pelaajaa.

Kun turnaus etenee, ottelut pitenevät. Voittaakseen snookerin maailmanmestaruuden pelaajan on pystyttävä voittamaan Crucible-teatterissa yhteensä 71 erää.

MM-turnauksessa menestymisen vaativuutta voi kuvailla monella tavalla. Ensinnäkin jokaisen voiton eteen joutuu tekemään reilusti enemmän työtä kuin ns. normaalissa kisassa: jo MM-kisojen ensimmäisen kierroksen ottelu on yhtä pitkä kuin kahden muun suurturnauksen eli The Mastersin ja UK Championshipin finaali.

Toisekseen MM-turnaus on pelattu Crucible-teatterissa yhtäjaksoisesti vuodesta 1977, mutta 45 vuoden aikana mestareita on kertynyt vain 20. Ainoastaan 30 pelaajaa on ylipäätään päässyt maistamaan, miltä tuntuu pelata MM-finaalissa.

– Jokainen huippupelaaja on asettanut tavoitteekseen olla maailmanmestari tai maailman ykkönen aloittaessaan snookerin. Ajan kanssa valtaosa kuitenkin tajuaa, usein hyvin pian, että siihen pystyvät vain harvat, 30 vuotta ammattilaisena pelannut Joe Perry sanoo Yle Urheilulle.

Päästäkseen MM-finaaliin pelaajan on voitettava Crucible-teatterissa neljän kierroksen aikana yhteensä 53 erää. Englantilainen Perry on päässyt parhaimmillaan 51:een vuonna 2008. Tuolloin matka katkesi välierissä 15–17-tappioon maanmies Ali Carterille, joka sai finaalissa selkäsaunan lajin legendoihin kuuluvalta toiselta englantilaiselta, Ronnie O'Sullivanilta.

Ali Carter tuulettaa pääsyä vuoden 2008 MM-finaaliin. Taustalla pettynyt Joe Perry. Kuva: Bryn Lennon/Getty Images

O'Sullivan on yksittäisenä pelaajana suurin syy, miksei Perryä ja lukuisia muita snookerammattilaisia muisteta suurimpien turnausten voittajina. Vuonna 1975 syntynyt eli Perryä vuoden nuorempi O'Sullivan on voittanut urallaan eniten major-turnauksia, 20 kappaletta. Kun vuonna 1975 syntyneisiin lukeutuu myös kaksi muuta edelleen mukana olevaa ja menestyvää legendaa, skotti John Higgins ja walesilainen Mark Williams, muiden snookerammattilaisten tie maineeseen ja mammonaan on ollut teoriassa tukossa.

Syy, miksi tämä haastattelu on tehty, löytyy maaliskuun 6. päivän tapahtumista. Tuolloin Perry voitti tunnetun Welsh Open -turnauksen, mikä oli hänen ensimmäinen iso ammattilaisvoittonsa. Samalla Perrystä tuli 47-vuotiaana toiseksi vanhin rankingturnauksen voittoon yltänyt pelaaja.

Kun pelaaja saavuttaa ensimmäisen merkittävän tittelinsä 47-vuotiaana, ensireaktio voisi olla, ettei yli 30 vuotta kestänyt snookerura ole täyttänyt kaikkia sille asetettuja odotuksia. Perryn tapauksessa näin ei kuitenkaan ole.

– Syvällä sisimmässäni tiesin jo varhain, ettei minussa ole maailmanmestariainesta, koska tulin lajin pariin samaan aikaan kuin Ronnie (O'Sullivan), John (Higgins) ja Mark (Williams). Tiesin aina, että olen heitä askeleen jäljessä. Tietysti muutama palkintopysti enemmän olisi ollut mukava lisä, mutta viime kädessä ajattelen, että saavutukset ovat linjassa kykyjeni kanssa, Perry sanoo.

Perryn tarina sisältääkin aimo annoksen realismia, tosiasioiden tunnustamista, itsetutkiskelua ja valintoja tavallisen elämän ja snookerin välillä, mutta myös australialaisen maailmanmestarin Neil Robertsonin auttamista matkalla tähteyteen.

Snookerin hullut vuodet

Perry eli valtaosan lapsuudestaan Lontoossa työläisperheessä, jossa hengitettiin 1970- ja 1980-luvuilla monen brittihuushollin tavoin snookeria.

Laji haastoi saarivaltakunnan suosiossa jopa jalkapallon ainakin mitä tulee televisiokatsojamääriin: vuoden 1985 snookerin MM-finaalin ratkaisuhetkiä seurasi BBC2-kanavalta maanantaina aamuyöstä yli 18 miljoonaa brittiä, mikä on edelleen kanavan urheilulähetysten ennätys.

Perry oli jo tuolloin vahvasti snookerin pauloissa. Tulikaste katsomossa tuli vuonna 1984 Perryn ollessa 9-vuotias, kun isä vei hänet Crucible-teatterin jälkeen snookerin toiseksi pyhimpään paikkaan, Masters-turnausta isännöineeseen Wembley Conference Centeriin.

– Isä haki minut koulusta sillä verukkeella, että minulla olisi hammaslääkäri, mutta hän veikin minut Wembleylle katsomaan Ray Reardonin ja Jimmy Whiten välistä Masters-ottelua. Se areena, se yleisö ja ilmapiiri...Olin koukussa, Perry muistelee Whiten 5–3-voittoon päättynyttä ottelua.

Loppuviikosta White kruunattiin klassikkoturnauksen voittajaksi, ensimmäistä ja viimeistä kertaa urallaan. Saman vuoden keväällä White hävisi MM-finaalissa Steve Davisille katkerasti 16–18.

– Itkin sen finaalin jälkeen, Perry muistelee Whiten ensimmäistä MM-finaalitappiota, joita tuli myöhemmin vielä viisi lisää.

Steve Davis ja Jimmy White kohtasivat vuoden 1984 MM-finaalissa. White ei lopulta koskaan onnistunut voittamaan MM-titteliä, vaikka selvisi finaaliin peräti kuusi kertaa. Kuva: PA Images via Getty Images
Viimeistä kertaa White (oik.) esiintyi finaalissa vuonna 1994, jolloin Stephen Hendry (vas.) oli parempi erin 18–17. Kuva: Malcolm Croft/Getty Images

Perryn omaa snookerharrastusta avitti lapsena joululahjaksi saatu 5-jalkainen snookerpöytä, joka on hieman yli puolet normaalia pienempi.

Täysimittaisiin pelipöytiin hän pääsi tutustumaan 12-vuotiaana lontoolaisella snookersalilla, ja jo kahta vuotta myöhemmin eli vuonna 1988 tuloksena oli ensimmäinen ykkössija juniorikisassa. Koska kyseisen kisan finaali pelattiin äitienpäivänä, palkinnon lopullinen omistaja tuskin jää kenellekään epäselväksi.

Koulu pysyi pitkään mukana

Vaikka Perry osoittautui lahjakkaaksi pelaajaksi, etenkin hänen äitinsä peräänkuulutti koulutuksen merkitystä.

– Kun koulupäivä oli ohi, hyppäsin bussiin tai metroon, matkustin 2–3 mailia ja menin snookerklubille. Jos 12-vuotias tyttäreni tekisi nyt samoin kuin minä silloin, olisin kauhuissani, Perry sanoo.

– 1980-luvulla snookerklubit olivat täynnä hedelmäpelejä, korttia pelattiin jatkuvasti rahasta, varastettua tavaraa kaupiteltiin... Salit olivat täynnä mitä erikoisimpia persoonia. Se oli lapselle kaikkea muuta kuin ihanteellinen paikka kasvaa. Ihmiset, joita kunnioitin, pelasivat kaikkea rahasta. Siltä ei voinut välttyä.

Snookerhistoriassa päihteet ja uhkapelaaminen ovat koituneet monen tähden, kuten pohjoisirlantilaisen Alex Higginsin, kohtaloksi. Perryn äiti tiedosti 1980-luvulla vallalla olleen kulttuurin negatiiviset puolet eikä arkaillut kertoa mielipidettään. Toisin kuin käytännössä kaikki muut snookerkollegansa, Perry suoritti koulupäivän aina kunnialla maaliin. Valittua linjaa tukivat myös arvosanat, joiden keskiarvo oli kiitettävä.

Koulutus ei jäänyt taka-alalle myöskään vuosina 1992–1996, jolloin Perry vietti ensimmäiset vuotensa ammattilaisena. Kyseinen ajanjakso tunnetaan myös snookerin avoimena aikakautena. Vuonna 1992 lajin kattojärjestö päätti, että kuka tahansa saattoi ostaa ammattilaisjäsenyyden tuhannen punnan kausilisenssiä ja kilpailujen sisäänpääsymaksuja vastaan.

Yhtäkkiä ammattilaiskiertueella oli sadan pelaajan sijaan vuosittain 500–600 pelaajaa, jotka pelasivat kesäisin kaksi kuukautta karsintaotteluita päästäkseen syksyllä alkaneen kiertueen pääkisoihin. Kaikki karsinnat pelattiin Englannin Blackpoolissa sijaitsevassa Norbreck Castle -hotellissa.

– Kun mainitset Norbreck Castlen, ensireaktioni on huvittunut. Paikka oli täynnä mitä kummallisimpia hahmoja. Pelejä oli joka päivä hotellin pääsalissa, jossa oli 22 pöytää. Niillä taas pelattiin kolme sessiota per päivä (66 peliä päivässä). Se oli mielipuolista.

– Pelipaikkaa vastapäätä sijaitsi Mariners Pub, joka oli käytännössä jatke pelaajien loungelle. Puolet siellä aikaansa usein viettäneistä kertovat paikan olleen syy, miksei heistä koskaan tullut snookerammattilaisia. Oli liikaa häiriöitä, Perry kertoo.

Tulevat gladiaattorit erottuivat kuitenkin välittömästi hullunkurisesta snookerviidakosta.

– Jo vuonna 1992 näki, keillä olisi edessään loistava tulevaisuus. Ronnie O'Sullivan, John Higgins, Mark Williams ja Stephen Lee olivat omassa liigassaan. Sitten oli paljon hyviä pelaajia, jotka eivät koskaan pärjäisi ammattilaisina mutta olivat hyviä amatöörejä. Sitten oli heitä, joiden ei olisi koskaan pitänyt olla siellä, Perry kuvailee kollegojensa kirjoa.

Ronnie O'Sullivan murtautui snookerin huipulle jo 17-vuotiaana voittamalla vuoden 1993 UK Championshipin. Kuva: Back Page Images/Shutterstock/All Over Press

Valinnan jälkeen tulosta tuli

Vuosina 1992–1996 Perryn snookertulokset eivät herättäneet lajiväessä kummempia väristyksiä, ja syykin oli selvä. Harjoitustuntimäärät eivät täyttäneet edes puoliammattilaisen statusta, mutta opintopuolella menestystä tuli muun muassa sosiologiassa ja lakitieteissä, joista jälkimmäistä Perry olisi päässyt lukemaan yliopistoon vuonna 1997.

Samana vuonna snookerin kattojärjestö päätti palauttaa ammattilaisten määrän noin sataan. Perry ymmärsi, ettei kaksilla korteilla pelaaminen tulisi jatkossa enää kyseeseen.

– Päädyin valitsemaan snookerin yliopiston sijaan, kun päätin laskea hieman tavoitteitani. Tiesin olevani top 32 -tasoa ja voivani päästä top 16:een, mikä oikeuttaisi pelaamaan Mastersissa ja Cruciblessa MM-kisoja. Vaikken uskonut saumoihini voittaa MM-turnausta, uskoin pystyväni tekemään hyvän ammattilaisuran.

Haave Crucible-teatterissa pelaamisesta toteutui ensimmäisen kerran jo parin vuoden panostuksen jälkeen vuonna 1999. Perryn debyytti lajin pyhimmässä noteerattiin isoin otsikoin, kun hän kukisti lajilegenda Steve Davisin 1. kierroksen ottelussaan 10–9.

Perry oli viimeisessä erässä tappiolla pistein 0–52, mutta onnistui tyhjentämään pöydän 55 pisteen lyöntisarjalla. Voitto varmistui vasta, kun Perry oli pussittanut pöydällä viimeisenä jäljellä olleen mustan pallon. Toisella kierroksella Perryn turnauksen päätti O'Sullivan erin 13–8.

Joe Perry juhlii trillerivoittoa vuoden 1999 MM-kisojen 1. kierroksella. Taustalla tappion kärsinyt kuusinkertainen maailmanmestari Steve Davis. Kuva: PA Images via Getty Images

Erikoinen finaalisaldo

Perryn seuraava nousu kohti kärkeä nähtiin vuonna 2001, kun hän eteni Maltalla järjestetyn European Openin finaaliin. Siellä seitsenkertainen maailmanmestari Stephen Hendry antoi hänelle oppitunnin luvuin 9–2.

Kyseessä oli ensimmäinen Perryn uran kuudesta rankingturnauksen finaalista. Ennen kuluvan vuoden Welsh Openia Perryn ainoa voitto oli vuonna 2015 Thaimaassa järjestetystä Players Tour -sarjan loppukilpailusta. Vaikka kilpailulla oli rankingturnauksen arvo, sen kokoluokasta kertoo, että finaali pelattiin vain neljään erävoittoon.

Rankingfinaaliensa lisäksi Perry on esiintynyt kerran Mastersin finaalissa, vuonna 2017, jolloin O'Sullivan kukisti hänet erin 10–7.

Perry on siis pelannut kaikkiaan seitsemän finaalia, joista hän on voittanut kaksi. Jokaisessa finaalissa vastassa on ollut eri pelaaja. Perryn seitsemästä finaalivastustajasta viisi on juhlinut urallaan maailmanmestaruutta ja ollut maailmanlistan ykkönen.

Vaikkei statistiikka silittele finaaleista puhuttaessa Perryä, erikoista on, että yli 50 pisteen lyöntisarjojen mittarilla Perry on ollut finaalivastustajiensa veroinen (35–35) ja etevämpi mitä tulee sadan pisteen breikkeihin (8–6).

Joe Perry ja Ronnie O'Sullivan kohtasivat vuoden 2017 Masters-turnauksen finaalissa. O'Sullivan vei voiton erin 10–7, vaikka Perry pussittikin häntä enemmän sadan ja yli 50 pisteen breikkejä. Kuva: Getty Images

Juuri Perryn tapauksessa käykin raa'alla tavalla ilmi, kuinka snooker huipulla ei ole vain isoja lyöntisarjoja. Menestyäkseen on osattava kääntää tiukkoja eriä viimeisillä palloilla ja pelattava laadukasta turvapeliä.

– Jos vastustaja tekee satasen, se on helppo niellä. Jokainen ammattilainen osaa tehdä ison breikin, mutta tiukkoja eriä on vaikeinta käsitellä henkisesti. Ne merkitsevät enemmän kuin tulostaulu antaa ymmärtää. Näin on etenkin finaaleissa, Perry sanoo.

Oppia Ebdonilta ja sen jakamista eteenpäin

Perry kiittää kehityksestään vuoden 2002 maailmanmestaria Peter Ebdonia, joka asui vuosituhannen vaihteessa Lontoossa. Juuri Ebdon kouli Perrystä finaalitason pelaajan. Kun opiskelut eivät täyttäneet enää päivää, Perryn oli opittava snookerammattilaisuuden alkeet.

– Peter nosti pelini uudelle tasolle. Hän meni tavoissaan välillä liiallisuuksiin verrattuna muihin, mutta innostuin siitä. Kun saavuin salille, pöytä oli tikissä: harjattu, silitetty ja pallot olivat paikoillaan.

– Normaalisti vastustajan kanssa vaihdettiin omat ja tyttöystävän kuulumiset. Joskus pelin lomassa saatettiin ottaa yhdet. Peterin kanssa mikään tällainen ei tullut kuuloonkaan. Hän ei puhunut minulle lainkaan. Oli vain peli. Hänen käytöksensä aiheutti alkuun pelkoreaktion, mutta se herätti pohtimaan harjoittelun tärkeyttä. Harjoituspeliin suhtauduttiin samalla pieteetillä kuin MM-finaaliin, Perry kertoo.

Perry on välittänyt Ebdonilta saamiaan oppeja eteenpäin. Eniten tästä on hyötynyt australialainen Neil Robertson, joka on useissa haastatteluissaan nostanut Perryn uransa tärkeimmäksi pelaajaksi.

Robertson pääsi ammattilaiseksi jo vuonna 1998 ollessaan 16-vuotias, mutta aussi putosi nopeasti kiertueelta ja palasi kotiinsa maapallon toiselle puolelle. Myöhemmin Robertson tutustui Australiassa henkilöön, joka suositteli ottamaan yhteyttä Perryyn seuraavalla ammattilaisyrityksellä.

Kun Robertson pääsi takaisin kiertueelle vuonna 2003, Perry otti hänet siipiensä suojaan. Ilmiömäisistä pussitustaidoistaan tunnetun Robertsonin lähtökohdat eivät silti olleet kummoiset toisellakaan ammattilaisyrittämällä.

– Nuijin häntä harjoituksissa aina 5–1 tai 5–2. Lähemmäs hän ei päässyt. Tästä huolimatta hän nosti palloja päivästä toiseen ja pyysi uutta peliä. Ajan myötä hän hävisi enää 3–5 tai 4–5, sitten hän vei joka toisen pelin ja lopulta useamman pelin kuin minä. Hänen nälkäänsä kehittyä ja voittaa pystyi aistimaan alusta alkaen.

Joe Perryn vaikutus Neil Robertsonin (taustalla) menestyksekkääseen uraan on kiistaton. Kuva: Getty Images

Vuonna 2003 Perry oli Robertsonille myös oiva mittatikku, sillä Perry oli vastikään murtautunut ensi kertaa maailmanlistalla 16 parhaan joukkoon. Sen tuntumassa Perry on viettänyt pian 20 vuotta.

Robertson ylsi puolestaan historian seitsemäntenä pelaajana Triple Crown -nimellä tunnettuun kerhoon. Sinne päästäkseen pelaajan on voitettava kaikki kolme suurinta turnausta, MM-kisat, UK Championship ja Masters. Lisäksi Robertson on voittanut ennätyksellisesti vähintään yhden ammattilaisturnauksen joka vuosi vuodesta 2006.

Oppipojasta kasvoi mestari.

– En halua ottaa liikaa kunniaa Neilin menestyksestä. Hänen kohtalonsa oli tulla huippusnookeristiksi. Hän olisi saavuttanut kaiken ilman minuakin, sanoo Perry, joka avitti myös uuden sukupolven valovoimaisinta tähteä Judd Trumpia tämän uran alkutaipaleella.

– Tärkein taannoin Peteriltä saamani oppi oli, ettei lahjakkuus yksin riitä. Se on vain pieni osa menestyksestä.

Tappiot kasvattavat voittoja enemmän

Ammattilaisuransa ehtoopuolella Perry on luonut päätyönsä ohessa valmentajanuraa. Toistaiseksi asiakkaina on vain amatööripelaajia, mutta hänen toiveenaan on työskennellä ammattilaispelaajien kanssa oman aktiiviuran päätyttyä.

– Nautin kaikentasoisten pelaajien valmentamisesta. Viisi minuuttia ennen tätä haastattelua 78-vuotias pelaaja pohti etäyhteydellä, miksei hän pysty tekemään enää 50 pisteen breikkiä. On mahtavaa nähdä, kuinka paljon ihmiset rakastavat snookeria.

Perry on toiminut viime vuodet myös Eurosport-kanavan kommentaattorina. Snookerin erityispiirre muihin lajeihin verrattuna on, että huippuammattilaisia rekrytoidaan selostustiimeihin peliuran ollessa vielä kesken. Perryn mukaan käytäntö on oikea, koska snookerissa kosketuspinta teorian ja käytännön välillä on helppo unohtaa. Esimerkkinä Perry mainitsee seitsenkertaisen maailmanmestarin Stephen Hendryn, jota hän kuvailee äärimmäisen brutaaliksi kommentaattoriksi.

– Olen tehnyt selostuksia hänen kanssaan, ja meillä on ollut hauskaa. Hän on pääosin loistava kommentaattori, mutta hän on todellakin unohtanut, kuinka vaikeasta pelistä on kyse. Hän puhuu tyyliin, kuinka jokaisen pitäisi tehdä satasen breikkejä kerta toisensa jälkeen. Siitä ei ole kuitenkaan kyse.

– Snookerissa ei voi koskaan olla täydellinen. Ronnie O'Sullivan on lähimpänä sitä, mutta peliä voi pelata monella eri tavalla. Vaikka kommentoidessani lähetystä en joskus jaa pelaajan näkemystä lyöntivalinnasta, se ei automaattisesti tarkoita, että pelaajan valinta olisi väärä. Selostamosta asiat näkee hyvin eri tavalla, Perry muistuttaa.

Moni asia jää myös selostajilta ja katsojilta huomaamatta. Yksi esimerkki tästä on Perryn uran pahin taisteluarpi, vuoden 2004 UK Championship -turnauksen välierä David Grayta vastaan. Perry johti paras 17 -systeemillä pelattua ottelua 8–7, ja Gray tarvitsi 16. erässä jo snookerin. Perry epäonnistui kuitenkin yksinkertaisessa päällevedossa keltaiselta pallolta punaiselle. Onnistuessaan lyönti olisi sinetöinyt finaalipaikan.

Tv-kameroihin ei välittynyt, mikä sai Perryn keskittymisen herpaantumaan.

Gray teki tarvitsemansa snookerin, jota Perry ei onnistunut purkamaan. Tämän jälkeen Gray putsasi pöydän, tasoitti 8–8:aan ja voitti ottelun pussitamalla ratkaisuerään 139 breikin.

– Toinen iso virheeni tuli vuoden 2008 MM-välierässä Ali Carteria vastaan. Alilla keitti yli tärkeässä kohtaa ottelua, mutta sen sijaan että olisin saanut ammennettua hänen tuskastaan enemmän voimaa, annoin sen vaikuttaa omaan peliini. Minulla ei ollut valmentajaa, jonka kanssa olisin käynyt läpi tappioitani, vaan jouduin opiskelemaan itse erilaisia tapoja päästä asioista yli – välillä vaihtelevalla menestyksellä. Joka tapauksessa tappioista oppii enemmän kuin voitoista. Se on fakta, Perry sanoo.

Uran täyttymys

Kun huomioidaan edellä mainitut pettymykset, karvaat finaalitappiot ja Perryn asema tähtipelaajien takana, snookerin seuraajien joukosta tuskin löytyy henkilöä, joka ei olisi suonut 6. maaliskuuta 47-vuotiaalle Perrylle tämän uran täyttymystä, Welsh Openin voittoa. Tittelin arvoa lisäsi, että Perry kaatoi finaalissa Judd Trumpin 9–5.

– Olisi vastassa ollut kuka tahansa, voitto olisi ollut urani kruunu. Mutta kun kyse on Juddista, se teki siitä entistä erityisemmän.

Tilanteesta tekivät ainutlaatuisen myös ei-pelilliset seikat. Welsh Openin finaalia seurasivat katsomossa Perryn vanhemmat, joista äiti oli ollut edellisen kerran paikalla edellä mainitussa karvaassa vuoden 2004 UK Championshipin välierätappiossa.

Joe Perryn (kesk.) vanhemmat Peter ja Judy poseerasivat poikansa rinnalla Welsh Openin palkintojenjaossa. Kuva: Gareth Everett/All Over Press

Welsh Openin voitolla on Perryn kannalta myös kauaskantoisia vaikutuksia. Se takaa hänelle paikan ammattilaiskiertueella ainakin kahdeksi seuraavaksi kaudeksi, mikä puolestaan tarkoittaa, että Perryllä on realistinen sauma pysyä ammattilaisena täyttäessään 50 vuotta.

– En ole lainkaan yllättynyt, että Ronnie O'Sullivan, John Higgins ja Mark Williams ovat edelleen huipulla. He ovat snookerjumalia. Mutta jos olisit kysynyt minulta vuonna 1992, uskonko kolkuttelevani maailmanlistalla 16 parhaan joukkoa lähestyessäni 48-vuotissyntymäpäivääni, olisin vastannut, että olet hullu. Täysin hullu, kymmenen viime vuoden aikana pahoista selkävaivoista kärsinyt Perry sanoo.

Snookerammattilainen Joe Perry puhuu selkäongelmistaan

Perry toivoo pääsevänsä maistamaan turnausvoittoa vielä ainakin kerran ja pystyvänsä tekemään ammattilaiskisassa täydellisen lyöntisarjan, 147 pisteen maksimibreikin.

– Maksimi on asia, jota en ajatellut lainkaan pitkään aikaan. Jos kuitenkin eläköidyn ilman sitä, se on pieni miinus, Perry myöntää.

Joe Perryn uran suurin lyöntisarja ammattilaiskisoissa, 145 pistettä, on tästä vuoden 2004 MM-kisojen ottelusta Mark Williamsia vastaan. Kuva: Getty Images

Entä huhtikuussa odottavat MM-kilpailut? Kuten Perry on tässäkin haastattelussa kertonut, tavoite on uran aikana vaihtunut useammin kuin kerran. Kokeeko kokenut kettu edelleen, ettei hänessä ole maailmanmestariainesta?

– Sanotaan, että odotan MM-kisoja paljon enemmän kuin ennen maaliskuuta. Ennen Welsh Openia minun oli pelastettava kauteni ja pidettävä huoli, etten joudu karsimaan ammattilaispaikastani. Karsintoihin en nimittäin ole enää menossa. Jos putoan kiertueelta, homma on osaltani siinä. Nyt näitä paineita ei enää ole.

– Se on varmaa, että jos pääsen pelaamaan MM-karsinnoista Crucible-teatteriin, vastaan ei tule ainakaan pelaajaa, jota en olisi koskaan voittanut.

Joe Perryn näkemyksiä luvassa lisää Yle Urheilun verkkosivuilla ennen MM-kisojen alkua julkaistavassa ilmiöjutussa.

Lue lisää pitkiä snookerjuttuja: