Kaarinassa kaupattiin tänä keväänä kotia, jonka sisustus sai aikaan kommenttien vyöryn sosiaalisessa mediassa. Kohu lähti liikkeelle myynti-ilmoituksen kuvasta, josta näkyi, että asunnossa oli monta täytettyä villieläintä.
Ilta-Sanomien uutisen mukaan ilmoitus synnytti ”välittömän raivon”. (siirryt toiseen palveluun)
Vihaviestejä tuli kiinteistönvälittäjällekin, joka sanoi kuitenkin myyvänsä vain kotia, ei siellä olevia täytettyjä eläimiä. Niiden myyminen ei olisikaan Suomessa mahdollista.
Alati muuttuvat moraalikäsitykset muokkaavat suhtautumista kanssaihmisten elämäntyyleihin.
Ja – toden totta – kodin sisustus on erikoislaatuinen. Kodissa ruokaillaan täytetyn leijonan tuijotuksessa. Iso karhu irvistelee nurkassa. Täytetyt eläintenpäät komeilevat lasittunein katsein huoneiston seinillä. Lattioilla on eläinten taljoja. Jalkojaan voi lämmitellä alligaattorin selkänahalla.
Voiko trofeita, metsästysmuistoja, olla liikaa? Ehkä ei, varsinkin jos ollaan ammattimetsästäjän kodissa ja kaatoluvat ovat olleet kunnossa, niin kuin tässä tapauksessa lehtitiedon mukaan olivat. Ja ovathan kilpaurheilijoiden palkintopokaalit, maailmanmatkaajan miniveistokset, bibliofiilin vanhat kirjat tai kivienrakastajan valkoiset rantakivikokoelmatkin osa ihmisen elämänhistoriaa, jopa persoonallisuutta.
Koti on meille paikka, joka on huiman paljon tärkeämpi, kuin arjessa tulemme ajatelleeksi.
Alati muuttuvat moraalikäsitykset ja hiljakseen muuttuva etiikka muokkaavat suhtautumista kanssaihmisten tekemisiin ja elämäntyyleihin. Vielä sata vuotta sitten maailman villieläinten metsästysmuistot herättivät ihastelua – jopa kateutta. Nyt luontokadon edetessä tunnistamme eläinten arvon aivan toisin. Kun jotain on vaarassa menettää tai on jo menettänyt, sen tärkeyden tajuaa vasta kouriintuntuvasti.
Mutta koti taitaa olla meille paikka, joka on huiman paljon tärkeämpi, kuin harmaassa arjessa tulemme ajatelleeksi – myös ne kodin seinät ja tavarat. Minulla on siitä pari omaa havaintoa.
Kun lapsemme tuli neljännesvuosisata sitten kouluikään, hänen huoneensa remontoitiin. Remontin jälkeen pieni poika rapsutteli pitkään ikävöiden pellekuvioista tapetinpalaa, joka oli suurpiirteiseltä remontoijalta jäänyt näkyviin huoneennurkkaan uuden tapetin ja lattialistan väliin Kasvatusasiantuntijat sanovat usein, että vanhempien suhde on lapsen varsinainen koti, mutta silti lapsi on myös pieni materialisti.
Toinen kokemus on hyvin tuore ja järisyttävä. Kuukausi sitten kotimme joutui todelliseen vaaraan. Kaupungin omistamalta kallionjyrkänteeltä talon yläpuolelta irtosi tuhansien kilojen painoinen graniitinlohkare. Se oli vyörymässä meille kylään, mutta onneksi tielle sattui pihaan pysäköity automme. Myös naapuriin vierähti toinen, vielä suurempi järkäle.
Satojen miljoonien vuosien aikana syntynyt, jääkauden hioma ja poimuileva kallio oli huomaamatta rapautunut paikoin hengenvaaralliseksi. Nyt se sai tarpeekseen ja petti, mutta henkilövahingoilta onneksi vältyttiin.
Kun lukee kotiaan koskevia verkkokommentteja, mieli muuttuu. Kommentointi käy ihon alle.
Onnettomuudesta kirjoitettiin kymmeniä uutisia, jotka kertovat tapahtuman ainutlaatuisuudesta. Uutisten perässä elämöivät sosiaalisen median innokkaat kommentoijat. He päivittelevät ikikallionjuuren asukkaiden tyhmyyttä ja varomattomuutta. He kummastelevat 30-metrisen luonnonjyrkänteen suojaan myönnettyjä rakennuslupia, spekuloivat vakuutuskorvauksilla ja kaupungin mahdollisilla korjaustoimilla.
Ilman kokemusta kotiani uhkaavasta kallionjärkäleestä, olisin varmaan seurannut kohua kaarinalaisen asunnon sisustuksesta huvittuneena. Olisin jopa saattanut itsekin osallistua läpänheittoon. Mutta kun lukee kotiaan ja naapureitaan koskevia verkkokommentteja onnettomuusuutisten alla ja someryhmissä, mieli muuttuu. Kipeästi tajuaa, kuinka herkkä asia oma koti sittenkin on – sen kommentointi käy ihon alle.
Huomasin, että teki mieli huutaa kummastelijoille ja arvostelijoille: ”Tuo on meidän KOTI! Tuo kallio on suojannut meitä asukkaita tuulilta ja tuiskuilta. Älkää astuko meidän tontille – pitäkää vain huoli omista trofeistanne!”
Ulla Järvi
Kirjoittaja on halikkolainen tiedetoimittaja ja viestinnäntutkija, joka selailee sisustuslehtiä ja ahmii remonttiohjelmia, mutta pitää muiden koteja koskevat mielipiteensä jatkossa omana tietonaan.
Voit keskustella kolumnista 15.4. klo 23.00 asti.
