"Sää on vuodenaikaan nähden kylmää", toteaa maaliskuun lopun säätiedotus. "Odotettavissa lumikuuroja", ennuste lisää.
Kevään eteneminen näyttää pysähtyneen, ehkä on tullut takapakkiakin, mutta lintututkijan kiikarilla katsottuna ja korvin kuultuna Suomenlahden rantavesissä Helsingin Lauttasaaressa on paljon kevään merkkejä.
– Tuolta lähti telkkä lentoon, ja pari kandanhanhea nousi maihin tuonne kivelle. Aika paljon kyhmyjoutsenia, pari laulujoutsenta, sinisorsia, ja haahkojakin on jo tullut. Yksi lokkikin tuolla vedessä näkyy viihtyvän, luettelee Luonnontieteellisen keskusmuseon museomestari Heidi Björklund.
Lauttasaaressa lajien joukossa on hänellekin vuodenpinnoja, kuten lintuharrastajat kutsuvat vuoden ensimmäisiä havaintojaan kustakin lajista. Björklund saa vuodenpinnan neljän meriharakan porukasta, joka ilmestyy kuin vaivihkaa rantakiville.
Niin muuttolinnut kuin kotimaassa talvehtineet lajit jakavat nyt kiivaasti reviirejä, ja laulu raikaa. Pian on aika laittaa pesä ja jatkaa sukua.
Sitä on nyt alettu kartoittaa mahdollisimman tarkasti Suomen neljänteen lintuatlakseen, Luonnontieteellisen keskusmuseon ja lintujärjestö BirdLife Suomen yhteishankkeeseen.
Heidi Björklund on toinen sen koordinaattoreista. Tietojen kerääjiä puolestaan ovat aivan kaikki, jotka ovat kiinnostuneet seuraamaan luontoa, niin Suomen monissa lintuyhdistyksissä kuin vaikkapa vain kesämökkinsä pihapiirissä.
Atlakseen kerätään havaintoja neljän maastovuoden ajan. Tiedot ovat jo karttuessaan katseltavissa atlaksen verkkosivulta.
Suomi on lintuharrastajien ja järjestäytyneiden lintuyhdistysten maa. Niiden tärkeän havainnointityön ansiosta täkäläisistä kannoista ollaan varsin hyvin perillä.
Lintuatlaksella kuitenkin on täsmätavoite, nimenomaan pesintätietojen saaminen yhteen kartastoon. Siihen kirjataan niin lajisto ja levinneisyys kuin pesintöjen varmuus.
Lintukantoja oli Suomessa jo seurattu linjalaskentoina, kun Euroopassa virisi kiinnostus siihen, miten pesintä oli muuttumassa. Ensimmäisen lintuatlaksen havaintojen kirjaaminen alkoi vuonna 1974, viimeisin on vuosilta 2006–2010.
Linjalaskennassa kirjataan lajien tiheyksiä ja parimääriä vakioreiteillä. Lintuatlaksessa tutkimuskenttänä on koko Suomi. Se on jaettu 10 x 10 kilometrin ruutuihin.
– Joku voi kesämökillään olla ainoa havainnoija kokonaisessa ruudussa. Jos siellä vaikka kirjosieppo pesii, niin siitä vain ilmoittamaan indeksiin, kannustaa Heidi Björklund osallistumaan kansalaistieteeseen.
Lintuatlas neuvoo, miten pesinnälle annetaan indeksi – epätodennäköisesta tai epävarmasta pesinnästä todennäköiseen tai varmaan pesintään. Epätodennäköistä on esimerkiksi se, että jokin ruudussa havaittu tundralaji ei olisikaan läpikulkumatkalla vaan aikeissa laittaa pesän Suomeen.
Uutuutena lintuatlaksessa on mahdollisuus ilmoittaa linturetkeltä koko lajilista.
Siihen Björklund kannustaa: listaamaan nekin talitintit ja punatulkut ja muut, jotka usein jäävät linturetkellä kirjaamatta sen jälkeen, kun lintuharrastaja on jo merkinnyt ne vuodenpinnaksi.
– Kun aloitin tehdä täydellisiä listoja, niissä oli punatulkkuja. Nyt niitä ei samoilla kävelyreiteillä enää ole. Enkö vain ole havainnut niitä? Ovatko ne hiljaa? Vai ovatko ne muuttaneet pois? Tällaista muutosta ei huomaa, ellei pidä kirjaa.
Aktiivista lintuharrastusta pidetään kovin miehisenä puuhana, ja sellaista se on kauan ollutkin.
– Silloin kun itse aloittelin, naisia oli vain kourallinen. Nyt näkee paljon enemmän naisharrastajia, ja muutenkin harrastajien määrät ovat nousseet, kertoo Heidi Björklund.
Vaikka linnut toki kiinnostavat muissakin maissa, Suomi on ilmoitettujen havaintojen määrissä kärkipäässä. Onpa täällä sellaisiakin harrastajia, jotka ovat osallistuneet kaikkien lintuatlasten kokoamiseen, Björklund kertoo.
Uuutteran havainnoinnin perusteella tiedetään, että osa Suomen lintulajeista on taantunut erittäin paljon. Sellainen on muun muassa peltosirkku.
– Ennen peltoaukeamilla kuuli hyvinkin peltosirkkuja, mutta nyt en kyllä joka vuosi kuule niitä välttämättä ollenkaan. Saa nähdä, miten paljon havaintoja niistä nyt kertyy lintuatlakseen, miettii Heidi Björklund.
Ihmiset eivät arjessaan välttämättä huomaa muutoksia. Kauppatoreilla saattaa tuntua, että lokkeja piisaa ihan riesaksi asti, mutta todellisuudessa Suomen kuudesta lokkilajista yksi on erittäin uhanalainen ja kolme vaarantuneita.
Varpunen puolestaan on maailman yleisin lintu 1,6 miljardin yksilön kannallaan, kertoi viimevuotinen tutkimus, mutta Suomessa laji on luokiteltu jo erittäin uhanalaiseksi. Muutos voi jäädä huomaamatta, koska varpusia kuitenkin yhä sirkuttelee ihmisten elinympäristöissä.
Jos itsellä on jo vähän historiaa, niin saattaa muistaa, miten asiat joskus olivat, mutta nykytilanteeseen syntynyt tyytyy siihen, Björklund sanoo.
– Eihän metsässä hiljaista ole, kyllä siellä ne tavalliset lajit laulavat edelleen, ja pelloillakin jotakin aina näkee. Mutta toisinkin on ollut. Hömötiainen oli joskus hyvinkin runsas metsälaji, mutta nykyisin niitä kuulee harvoin.
Joillakin lajeilla muutos on tarkoittanut toipumista. Laulujoutsen oli katoamaisillaan Suomesta. Nyt kanta on kymmenentuhannen parin kokoinen. Myös uusia lajeja on tuloillaan etelästä.
– Jalohaikara on levittäytymässä pohjoiseen. Suomessa on jo ollut ensipesintä. Näemmeköhän tässä neljännessa lintuatlaksessa jalohaikarakartan, jollaista ei ole aiemmin ollut? Björklund pohtii.
Ilmaston ja elinympäristöjen muuttuminen toisaalta työntävät pohjoisia lajeja yhä pohjoisemmaksi, kunnes edessä on viimeinen raja.
– Niinhän siinä käy. Kylmää ja ylänköä vaativilla lajeilla tulee huippu vastaan, kun ne menevät tuntureilla ja vuorilla ylöspäin. Sitten ei enää olekaan turvapaikkaa, minne mennä, Björklund sanoo.
Suomen perinteisten lintulajien taantuessa voi miettiä myös sitä, mitä se kertoo yleisesti ympäristömme tilasta, Heidi Björklund sanoo. Kaikki vaikuttaa luonnossa kaikkeen.
– Tunnemme linnut aika hyvin. Monesta muusta lajista emme tiedä, miten niillä menee. Jos hyvin tunnettu ryhmä taantuu, niin mitenkäs kaikki muut lajit, jotka ovat riippuvaisia samoista elinympäristöistä?
Mitä mieltä lintututkija on tulevaisuudesta? Onko mitään aihetta toiveikkuuteen?
– On hyvä tiedostaa asiat, joita tapahtuu, ja myös uskoa, että ne todella tapahtuvat, ja sitten ottaa pieniä askeleita elinolojen parantamiseksi. Kyllä minä uskon, että kun tahtoa löytyy, niin ruvetaan toimimaan, Björklund vastaa.
Hänellä on ehdotus askeleeksi: tehokäyttö on luonnolle huono asia; sen suhteen voitaisiin ottaa rennommin.