Olen tehnyt pyhän lupauksen, ja se kuuluu näin: en milloinkaan, missään olosuhteissa, lue minkään julkaisun perässä olevia kommentteja. Kommenttien lukemisesta tulee likainen olo, vähän kuin söisi kilon vettyneitä ranskalaisia tai kylpisi kalojen perkausjätteissä.
Lupaus on pitänyt hämmästyttävän hyvin. Viime aikoina se on kuitenkin alkanut rakoilla. Ehkä rakoilu johtuu kauhusta, jota olen tuntenut maailman tapahtumien äärellä. Olen halunnut tietää kaiken, nähdä viimeisenkin näkökulman Nato-jäsenyydestä tai ydinsodan uhasta. Kenties kommenttien silmäilyssä on myös jonkinlaista sairasta, itsetuhoista tenhoa: Katsotaan, kuinka pahalta tämän voi saada tuntumaan…
Ja kyllähän sen voi. Sekavasti kirjoitetut, olemattomasti argumentoidut, toisilleen haistattelevat kommentit vellovat vastenmielisenä lietteenä ja imevät viimeisetkin uskonrippeet ihmisiin ja toisaalta sammuttavat kiinnostuksen koko homo sapiensia ja lajin tulevaisuutta kohtaan.
Pelko ja epävarmuus purkautuvat ihmisten mielissä eri tavoin.
Nettikommentoinnin älyttömyyttä on tietysti päivitelty niin kauan kuin internet on ollut olemassa. Tässä ajassa keskustelut asettuvat kuitenkin entistä vakavampaan kontekstiin. Käsillä on Eurooppaa ja koko maailmaa vavisuttava sota, ja vielä sen yläpuolella, mustana kattona, orastava ilmasto- ja ympäristökatastrofi.
Pelko ja epävarmuus purkautuvat ihmisten mielissä eri tavoin. Sotaa lietsova öyhöttäjä on todennäköisesti joku itseään uneen itkevä kalsarikännääjä, joka haluaa huomiota, jotta olo helpottaisi edes vähän. Siksi kommentit herättävät yhtä paljon sääliä ja surua kuin ärtymystä ja turhautumista.
Toisaalta kommenttikentät ovat myös kasvualusta trolleille ja informaatiosodalle. Sen vuoksi ihmettelen, miksi isot mediatalot yhä edelleen uskovat juttujen kommentointiin ja hyväksyvät sen. Vaikka kommentteja esimoderoidaan, en näe niiden tuovan mitään lisäarvoa kellekään. Paitsi ehkä mediataloille itselleen, jotka saavat kommenteista ja kommentoinnin mahdollisuudesta lisää klikkejä.
On tietysti kaunis ajatus, että jokainen voi ilmaista mielipiteensä juuri niin kuin haluaa. Siitähän demokratiassa, sananvapaudessa ja moniäänisyydessä on tavallaan kyse.
Ja onhan se myönnettävä, että jokaisessa kommenttiketjussa on aina muutama järjellinen kirjoitus.
Mutta valitettavasti ne hukkuvat kaiken muun joukkoon, tunkkaiset älähdykset säteilevät rakentaviinkin kommentteihin ja saavat ne näyttämään yhtä tunkkaisilta. Kauniit ajatukset sananvapaudesta, moniäänisyydestä ja yleisön osallistamisesta kääntyvät itseään vastaan. Se että joukko nimimerkkejä roiskii keskeneräisiä ajatuksenriekaleita, ei nimittäin ole moniäänisyyttä. Se on sekamelska.
Toivon mitä hartaimmin, että julkinen kansalaiskeskustelu lopetettaisiin. Vaikka kuvittelisit, että sinulla on järkevää sanottavaa, sinulla ei ole. Jos sinulla nimittäin olisi, sinua haastateltaisiin varsinaiseen artikkeliin. Jos tämä on elitismiä, olen mielelläni elitisti.
Uskon kuitenkin, että useimmat kommenttipalstoilla huutelijoista ovat oikeassa elämässään mukavia tyyppejä. Ehdotan siis, että menemme kaikki takaisin oikeaan elämään, olemaan mukavia toisillemme. Se on vähintä ja parasta, mitä voimme tämän maailman hyväksi tehdä.
Tarvitsemme nyt lempeyttä, enemmän kuin koskaan.
Antti Rönkä
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 30.4. klo 23.00 saakka.
