Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Ei kiinnosta. Ei vaikuta minun elämääni.
Näin ajattelee moni keski-ikäinen ja selaa ilmastonmuutosta käsittelevien uutisten ohi.
Samaan aikaan moni murehtii syvästi, millaisen luontokadon keskellä lapsenlapsi tai kummipoika varttuu. Sitä voi olla vaikea sanoa ääneen, jos lähipiirin mielestä ympäristöasiat ovat turhaa mouhkaamista.
Marjukka Erkkilä, 59, kertoo esimerkin omasta elämästään. Hän on Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kolmen aikuisen lapsen äiti.
– Tuttavapiirini koostuu monesta autojen rakastajasta ja olen itsekin aina rakastanut autoja. Jos kerron, että ilmastonmuutos huolettaa, suurin osa yleensä tokaisee heti, että ai vihaatko kaikkia auton omistajia, Erkkilä kertoo.
– Ei kyse ole auton omistamisesta vaan sen turhasta käytöstä. Joudun heti puolustautumaan ja tulee riita, ja se on inhottavaa. On helpompi jättää sanomatta, että ahdistaa.
Erkkilää hirvittää, että hänen tulevat lastenlapsensa voivat joutua kasvamaan luonnonvaroista käytävien sotien varjoissa.
– Siltikään en saa näyttää ilmastoahdistusta, koska sehän on lasten ja nuorten tauti.
Saako aikuinen olla ilmastoahdistunut?
Seniori saattaa hävetä ilmastonmuutoksen herättämiä tunteita, koska ei halua muistuttaa ystäviensä silmissä Mannerheimintiellä makaavia aktivistinuoria. Huolistaan on vaikea puhua muille, kun ilmastoahdistuksella on kirosanan kaiku.
Tämä selvisi Yle Perjantain kyselyssä, jossa kartoitimme yli 50-vuotiaiden ilmastotunteita.
"Jos jollekin olen puhunut, niin on sanottu, että ai olet viherkommari?"
Yle Perjantain kyselyyn vastannut nainen, ikä 65–69
Lopetin lentämisen noin 12 vuotta sitten ja muutin ruokailutottumuksiani kasvispainotteisimmiksi, mutten kehdannut puhua näistä kovin monelle, koska niihin suhtauduttiin hömpötyksenä ja kukkahattutäteilynä. - Nainen, 65–69
Olen luopunut ulkomaan matkailusta ja perustelen sitä kavereilleni lentopelolla. - Nainen, 50–54
Ympäristötunteiden tutkija Panu Pihkala Helsingin yliopistosta tunnistaa kyselyvastaajien kokemukset. Huoli ympäristöstä on helppo etäännyttää nuorten tai vihervasemmistolaisten ongelmaksi eikä ensinkään omaa elämää hetkauttavaksi.
– Sitten, kun huolen nostaakin esiin joku omaan porukkaan kuuluva, tulee uhattu olo. Voi herätä tuntemuksia, joita on yrittänyt painaa pinnan alle. Näin voi käydä vaikka yritysjohtajalle, jonka lapsi sanoo, että kuule äiti tai isä, nyt on tulevaisuus aika pahasti vaakalaudalla. Tai kuusikymppiselle, jonka samanikäinen ystävä nostaa aiheen esiin, Pihkala kuvaa.
Moni ikääntyvä on kuullut sutkauksen, ettei ympäristöasioista pidä ahdistua, se kun ei auta mitään. Väite on erheellinen, sillä ahdistuksesta on myös hyötyä. Se ohjaa huomaamaan uhkia ja miettimään, miten niihin tulisi varautua.
– Siinä mielessä tarvitsemme kaikki ympäristö- ja ilmastoahdistusta, Pihkala toteaa.
Ärtymyksen takana voi piillä häpeä
Ikääntyvien huoli kohdistuu usein omien lastenlasten tai ylipäätään nuorten tulevaisuuteen. Yle Perjantain kyselyyn vastanneita mietityttää myös luonnon selviytyminen.
Surettaa ja huolettaa oman pienen lapsenlapseni ja kaikkien maailman lasten ja luonnon tulevaisuus. - Nainen, 70–74
"Ryhdyin vegaaniksi noin kahdeksan vuotta sitten ympäristösyistä, koska tunsin, että olen sen velkaa lapsilleni ja tuleville sukupolville."
Nainen, 55–59
En niinkään ole huolissani ihmiskunnasta, me olemme tälle pallolle yhtä hyödyllisiä kuin esimerkiksi lupiini. Kaikki muu eliöstö ja eläimet ovat suuressa vaarassa meidän toimintamme takia. - Mies, 50–54
Ikääntyvien on arvioitu kokevan vähemmän vaikeita tunteita kuin nuorempien polvien. Näin on laskelmoitu kolmen vuoden takaisessa Sitran Ilmasto ja tunteet -kyselytutkimuksessa.
Pihkala oli mukana valmistelemassa kyselyä. Hän arvelee kyselytulosten vähättelevän todellisuutta.
Se johtuu monesta syystä. Ensinnäkin vanhemmilla ikäpolvilla ei ole yhtä hyviä tunnetaitoja kuin nuorilla, sillä tunteista ei ole tavattu puhua. Voi olla vaikeaa tunnistaa ja sanallistaa, mikä rintakehässä puristaa. Toiseksi vaikka tunteen osaisikin nimetä, sitä voi olla vastenmielistä myöntää.
– Usein ikävää tunnetta ei haluttaisi liittää itseen tai omaan ryhmään, kuten samaan ikäpolveen, vaan tunne herättää vastustusta.
Käytännössä vastustus voi näkyä esimerkiksi suuttumuksena. Jos ilmastopuhe käy alati korpeamaan, ärtymys ei välttämättä juonnukaan siitä, että aiheen jatkuva uutisointi kyllästyttäisi. Vihaisuus herää, koska mielelle on liian kova paikka vastaanottaa pelko tulevaisuudesta tai häpeä omista ratkaisuista. Toiset häpeävät jopa koko ikäpolvensa puolesta.
Olen menneisyydessäni lennellyt työn takia ympäri maapalloa, mistä olen aina soimannut itseäni. - Nainen, 50–54
Olen tekniikan insinööri ja rakennusalalla toimivana koen häpeää Suomen rakennusalan hitaasta muutoksesta ja pitkäaikaisesta haluttomuudesta ryhtyä toimenpiteisiin rakentamisen ympäristövaikutusten vähentämiseksi. - Nainen, 50–54
"Tunnen kollektiivista häpeää ja ahdistusta omien nuorteni edessä siitä, että aikuiset eli ikäluokkani ovat saaneet ilmastonmuutoksen aikaan."
Nainen, 50–54
En varsinaisesti tunne syyllisyyttä, emmehän me tienneet tai ymmärtäneet. Mutta silti hämmentyneenä muistelen, kuinka huoletta heitettiin esimerkiksi ehjää tavaraa kaatopaikalle, kun haluttiin uutta. Miten olemme voineet olla niin tyhmiä ja sokeita? - Nainen, 60–64
Yhteiskunta ajaa puun ja kuoren väliin
Turhautuminen nostaa päätään myös silloin, kun muut eivät ponnistele riittävästi. Kaverit kerskakuluttavat, eduskunnassa ei tehdä riittävän rotevia ratkaisuja tai muut valtiot saastuttavat sumeilematta.
Matkoista on ollut helppo luopua ilmaston hyväksi, mutta samalla huomaan mielessäni arvostelevani edelleen reissaavia tuttavia, enkä pidä siitä piirteestä itsessäni. - Nainen, 55–59
"Me täällä Suomessa ainakin yritämme elää ilmastovastuullisesti. Mutta se, mitä täällä pohjolassa tehdään, on kuitenkin kuin hyttysen pieru Saharassa!"
Nainen, 55–59
Ärsyttää, että toisaalta puhutaan ilmastonmuutoksesta ja toisaalta kehotetaan kuluttamaan talouskasvun ja kehityksen vuoksi. - Nainen, 60–64
Suututtaa, että päättäjät eivät ole uskaltaneet eivätkä edelleenkään uskalla tehdä riittäviä päätöksiä ilmaston lämpenemisen estämiseksi. - Nainen, 55–59
Lähinnä olen vihainen, koska niissä maissa, joissa ilmastonmuutokseen johtavat toimenpiteet ovat voimakkaita, ei tehdä valtiollisia tai taloudellisia ratkaisuja ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. - Mies, 50–54
Ympäristötunteiden tutkija ei ihmettele, että vastaajat kipuilevat.
– Yhteiskunnassa on suuri ristiriita. Yhtäältä tiedetään ilmastokriisin vakavuus ja se, miten paljon pitäisi muuttua rakenteellisesti ja yksilötasolla. Toisaalta kannustetaan toimimaan tavoilla, jotka lisäävät päästöjä, Panu Pihkala toteaa.
Menneille kulutusvalinnoille ei mahda mitään, mutta silti jotkut kantavat niistä syyllisyyttä kuin ristiä. Miksi ihmeessä – ja pitäisikö minunkin?
– Vastuu omista toimista on tärkeää myöntää ja tiedostaa, mutta samaan aikaan on otettava huomioon ajankohtaan liittyvät lieventävät asianhaarat. Vaikka ympäristön tilan heikkenemisestä oli tietoa jo 1970-luvulla, tieto ei ollut yhtä laajasti tunnettua ja yhteisesti hyväksyttyä kuin nyt.
Tule kuulluksi ja toimi
Jos ahdistus, häpeä tai syyllisyys velloo kehossa ja mielessä, niitä on hyvästä pystyä purkamaan.
Pihkalan mukaan avain on monesti sellaisen seuran löytämisessä, jossa voi keskustella, uskoutua ja tulla kuulluksi. Jos lähipiiri karsastaa ilmastonmuutospuhetta, juttukavereita voi etsiä esimerkiksi Aktivistimummoista tai muista sosiaalisen median ryhmistä.
Lisäksi käsinkosketeltavien asioiden tekeminen helpottaa. Vaikka maaseudulla autoa tarvitsee väistämättä ja pieni eläke ei riitä kaiken ruoan ostamiseen luomuna, yksittäisillä teoilla on merkitystä. Nimellistenkin korsien kantaminen kekoon antaa merkityksellisyyden tunnetta sekä tarmoa globaalin ongelman sietämiseen.
Luovuin moottoripyörästäni, tilalle hankin sähköfillarin. - Mies, 50–54
"Toimiminen yhdessä mm. muiden isovanhempien kanssa ja puolueessa, jonka päämäärät ovat samoja kuin minulla, auttaa minua tulemaan toimeen näiden tunteiden kanssa."
Nainen, 65–69
Kompostoin, kierrätän, huollan ja käytän loppuun sekä siirrän taidot nuoremmille. - Nainen, 75 tai yli
Nyt 57-vuotiaana yritän vaikuttaa kriisin torjumiseen Elokapinan riveissä – en itseni, vaan tulevien sukupolvien takia. - Nainen, 55–59
Omille sukulaislapsille ja -nuorille olen puhunut ilmastonmuutoksesta ja neuvonut varautumaan tulevaan. Muutoinkaan en jätä puhumatta aiheesta, aina silloin kun on mahdollista. - Nainen, 55–59
Samanmielisten ringissä rupattelu voi tuntua riittämättömältä. Tuntuu silti kinkkiseltä huomauttaa naapurille siitä, että tämä heittää kaiken sekajätteeseen, jos pelkää tämän reaktiota tai itseä kiukuttaa.
Hyvän keskustelun peruskivi on lähestyä vastapuolta sellaisella ymmärryksellä, jota itsekin toivoisi saavansa.
– On hyvä välittää viesti, että olen kuullut kokemuksesi ja ymmärrän sen. Voi todeta vaikka, että on ihan ymmärrettävää, että tunnet turhautumista kierrättämisestä, kun kyse on maailmanlaajuisesta ongelmasta, Pihkala sanoo.
Elämänkokemus ravitsee toivoa
Iäkkäät kokevat toivoa ja intoa selvästi enemmän kuin muut ikäryhmät. Sitran kyselyssä toivoa kertoo tuntevansa 48 prosenttia yli 65-vuotiaista, kun taas muissa ikäryhmissä vastaava lukema on 27–35 prosenttia.
Pihkalan mielestä on ymmärrettävää, että iäkkäät eivät ole yhtä ilmastotietoisia kuin nuoret, ja siksi osan näkemykset voivat pohjata toiveajatteluun. Yle Perjantain kyselyyn tuli silti myös vastauksia, joissa sekä ruodittiin ilmastokriisin syitä että korostettiin toivon tunnetta. Toiveikkuutta voi selittää elämän varrella karttunut kokemus siitä, että kriiseistä selvitään.
"Olen iloinen niistä hyvistä tiedoista, joilla voimme yrittää pysäyttää ilmastonmuutosta. Toivoa en menetä!"
Nainen, 70–74
Meillä vanhemmilla ja isovanhemmilla on suuri vastuu rohkaista lapsia ja nuoria ja ylläpitää toivoa. Auttaa nuoria näkemään omat vaikutuskanavansa ja tukea heitä. - Nainen, 65–69
Myös Marjukka Erkkilän toivo tulevaan on raudanluja. Hän luottaa siihen, että ihmisen kekseliäisyys on ehtymätön. Kun tarpeeksi moni ihminen haluaa keskittyä ilmastonmuutoksen torppaamiseen, ratkaisut löytyvät.
– Usein tuntuu, että nuoriso on toivoton, mutta niin ei pidä olla. Nuorison kuuluu toivoa ja uskoa, ja siinä me vähän iäkkäämmät voimme olla apuna, Erkkilä sanoo palo silmissään.
Erkkilä haluaa jakaa toivon sanaansa nuorille ja liittyi siksi Elokapinaan. Hänen mielestään vanhemman väen on tärkeää käydä mielenosoituksissa.
– Sillä näytetään nuorille, että mekin ajattelemme ja mekin välitämme.
Katso Perjantai-dokkari: Kapinamummo Marjukka nyt Areenassa.
Kaikki Perjantai-dokkarit löydät täältä.
Lisää aiheesta:
Muokattu 19.4.2022 kello 9:03. Lisätty kappale häpeän tunteista.