KIOVA Unicolor eli yksivärinen vaatetyyli on Kiovassa muotia. Se naurattaa Alinaa, sillä hän pukeutuu nykyisin vain yhteen kuosiin: armeijan vihreään.
Alina esiintyy tässä jutussa vain etunimellään, sillä hän on Ukrainan joukkojen sotilas. Hänen koulutuksensa alkoi samalla hetkellä, kun hän värväytyi maaliskuun 5. päivä.
Sateisena perjantaina Alina seisoo miehittämättömän tarkastuspisteen edessä Kiovan keskustassa. Niitä, joissa yhä on sotilaita, ei saa kuvata. Huhutaan, että uutiskuvat ovat paljastaneet tiesulkujen sijainteja venäläisille.
Sulkuja on purettu sen jälkeen, kun Venäjän joukot vetäytyivät pääkaupungista. Sota keskittyy nyt etelään ja itään.
Alina on ollut sotilas vasta seitsemän viikkoa. Silti hän olisi valmis siirtymään Itä-Ukrainaan, missä Venäjä hyökkää kiivaasti.
– Jos meidät määrätään lähtemään, me lähdemme, Alina sanoo.
Alina vastaa kysymyksiin kuin sotilas, mutta välillä hän kuulostaa entiseltä itseltään: juuri 35 vuotta täyttäneeltä kaupunkilaiselta, joka asui tyttöystävänsä kanssa, kävi salilla ja tapasi ystäviään.
Työkseen hän auttoi muita. Alina oli sosiaalityöntekijä kansalaisjärjestössä, joka tukee seksityöläisiä ja ihmisiä, joilla on huumeongelma.
– Periaatteessa teen yhä samaa työtä eli autan muita, Alina sanoo.
Nyt avunsaajana on koko Ukrainan kansa, ja vastassa Venäjän armeija.
Se pelottaa, mutta työ on tehtävä, Alina sanoo.
Pommisuojasta metsiin keskelle tulitusta
Pelko alkoi helmikuun 24. päivä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Aamuyöllä Kiovassa alkoi kuulua räjähdyksiä. Seuraavaksi soivat sireenit. Alina oli jo hereillä, sillä kumppani oli hälytetty töihin.
Päivän aikana Kiovan ulosmenotiet alkoivat täyttyä, ja ihmiset suojautuivat pääkaupungin kolmilinjaisen metron asematunneleihin. Myös Alina oli siellä.
– Ensimmäisinä päivinä olin shokissa, enkä pystynyt syömään tai nukkumaan. Olin huolissani läheisistäni.
Kun alun kauhu väistyi, esiin nousi toisenlainen tunne.
– Jotain oli tehtävä. Ukrainalaisia oli suojeltava.
Alina päätti, että se olisi myös hänen tehtävänsä. Värväytyessään sodan toisena lauantaina aluepuolustusjoukkoihin, hän ei edes tajunnut liittyvänsä armeijaan.
Aluepuolustusjoukot koostuvat vapaaehtoisista siviileistä, mutta vuoden alusta saakka ne ovat olleet osa Ukrainan armeijaa.
Alinalla ei ollut mitään aiempaa taistelukokemusta mutta hän osasi käsitellä asetta. Aluksi hän seisoi tarkastuspisteillä peloissaan. Samalla hän tunsi olonsa voimakkaaksi.
– Tarkastimme autoja ja odotimme Venäjän hyökkäystä Kiovaan. Ymmärsin, että tehtävä oli tärkeä ja jonkun oli oltava siellä.
Ukrainalaismedian mukaan jopa satatuhatta ihmistä on värväytynyt aluepuolustusjoukkoihin hyökkäyksen alettua. Alina kertoo, että Kiovaa puolustamassa on opettajia, bisnesihmisiä ja paljon muita keskiluokkaisia ammattilaisia. Naisia on noin joka kymmenes, hän arvioi.
Virallisen tiedon mukaan koko Ukrainan armeijassa palvelee yhteensä yli 50 000 naista.
Alinan tehtäviin on kuulunut humanitääristen saattueiden ja evakuointien avustaminen. Hän kertoo myös olleensa mukana, kun Ukrainan joukot hakivat venäläisvakoojaksi epäillyn miehen Kiovan lähikylästä.
Alina kertoo kokeneensa sodan pahimmat hetket Irpinin metsikössä. Venäläisten tykit ampuivat ja ympärillä oli miinoja. Tunnit piilossa maakuopassa olivat pitkiä.
Irpin sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Kiovasta. Venäjä pommitti sitä raskaasti sodan ensimmäisistä päivistä lähtien. Kun Ukraina valtasi Irpinin takaisin, alueelta löytyi yli 200 ruumista.
Alina kertoo, että pelottavimpina hetkinä hän pohti tapoja kosia kumppaniaan.
– Tyttöystäväni on kieltäytynyt jo monta kertaa.
Vastaus ei ole ollut tyly, sillä se naurattaa yhä. Eikä Alina aio luovuttaa. Ei kosinnassa eikä sodassa.
Alina: Meitä tarvitaan vielä Kiovassa
Huhtikuun loppupuolella Kiovassa on ollut rauhallista. Ilmahälytyssireenit soivat lähes joka ilta, mutta leikkipuistoissa näkyy jopa perheitä. Iltaisin keskustassa kuljeksii nuoria ystäviensä kanssa. Sotilaallakin on aikaa kahvitauolle.
Alina asuu yhä kasarmilla ja käy harvoin kotona. Kun armeijaan on menty, siellä pysytään, hän selittää.
Myös Alinan äiti on yhä Kiovassa, mutta he eivät ole tavanneet kahteen kuukauteen. Äiti luulee, että tytär on kiireinen töissään järjestössä, sillä Alina ei ole kertonut totuutta. Muu perhe tietää asiasta.
– Minulle oli suuri isku, että puolisoni ja ystäväni suhtautuivat kielteisesti päätökseeni lähteä joukkoihin. He ovat peloissaan ja loukkaantuneita. Myös minuun sattuu, koska aiheutan heille tuskaa, Alina sanoo.
Tulevaisuutta hän ei juuri ajattele. Ensin pitää voittaa sota. Kiovan tilanne voi muuttua hetkessä, vaikka Venäjän hyökkäys keskittyy nyt etelään ja itään.
– Puhumme koko ajan, että olemme väärässä paikassa. Seisomme täällä tyhjän panttina. Mutta samalla tiedämme, että venäläiset voivat palata, Alina sanoo.
Lue täältä tuoreimmat tiedot Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan
Lue myös: