Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Jutussa käytetyistä lähteistä on paljastanut julkaisun jälkeen uutta tietoa.
Ukrainalaislehti Ukrainska Pravda on julkaissut selvityksen, jonka mukaan nyt jo irtisanottu ihmisoikeusvaltuutettu Ljudmila Denisova ja psykologi Oleksandra Kvitko ovat saattaneet valehdella raiskauksista. Ukrainan viranomaiset tutkivat lehden mukaan heidän kertomuksiaan raiskauksista.
Huhtikuussa ukrainalaisen psykologin Oleksandra Kvitkon puhelin soi. Soittaja oli 12-vuotias tyttö.
Tyttö kertoi, että eräänä päivänä hän oli mennyt pihalle poimimaan kukkia. Ajatus oli ilahduttaa äitiä.
Hän meni ulos, vaikka äiti oli kieltänyt. Venäläiset miehittäjät olivat jo kaupungissa.
Sotilaat näkivät tytön.
Äiti löysi myöhemmin tyttärensä pihalta tajuttomana. Tyttö oli joukkoraiskattu.
Raiskauksen jälkeen tyttö yritti tappaa itsensä.
– Tyttö syytti itseään. Hän oli mennyt ulos, vaikka äiti oli kieltänyt, uhria hoitava Kvitko kertoo.
Psykologi Kvitko seuraa Ukrainan sotaa kammottavalta näköalapaikalta.
Hän vastaa hätäapua antavaan puhelinnumeroon, josta Venäjän joukkojen raiskaamat uhrit hakevat apua. Hän on usein ensimmäinen, jolle raiskauksista kerrotaan.
Kvitko saa monissa tapauksissa tiedon raiskauksista ennen Ukrainan viranomaisia.
Pahimmissa tapauksissa seksuaalinen väkivalta on paljastunut siviiliuhrien ruumiinavauksessa. Hengissä selvinneiden kokemukset selviävät vasta, kun he alkavat kertoa kokemuksistaan.
Moni uhri haluaa puhua psykologille, mutta ei vielä poliisille. Kvitko kollegoineen on Ukrainan hallituksen tietolähde siitä, mitä on tapahtunut.
Puheluita tulee jatkuvasti ja kaiken ikäisiltä. Raiskauksista kertovat naiset, lapset, miehet ja vanhukset.
Apua annetaan puhelimitse, sillä uhrit ovat paenneet ympäri Ukrainaa ja Eurooppaa. Myös psykologi itse pakeni lapsineen Kiovasta läntiseen Ukrainaan, kun sota alkoi.
Ukrainan ihmisoikeusvaltuutettu avasi linjan Unicefin tuella huhtikuun alussa. Auttavia psykologeja on viisi.
Kvitko hoitaa tällä hetkellä 94 tapausta. Yhteensä heille on raportoinut 600 seksuaalisen väkivallan uhria.
Kvitko on työskennellyt jo ennen sotaa pitkään seksuaalisen väkivallan uhrien kanssa. Mutta nyt hänelläkin on vaikeuksia pidättää kyyneleitä haastattelussa.
– Se, mitä meille nyt kerrotaan, on täysin ennenkokematonta, Kvitko sanoo.
Uhrien kertomuksista on käynyt ilmi, että raiskaukset noudattavat tiettyä kaavaa. Kaavaa, joka todistaa, ettei kyse ole yksittäisten venäläissotilaiden teoista vaan systemaattisesta väkivallasta.
Kvitko kertoo puhelusta, joka tuli 11-vuotiaan pojan äidiltä. Venäjän joukot sitoivat äidin tuoliin. Sen jälkeen sotilaat raiskasivat pojan äitinsä edessä.
Kvitko kertoo myös siskoksista, joista nuorempi raiskattiin isosiskon edessä.
– Isosisko meni polvilleen ja pyysi, että sotilaat ottaisivat hänet pikkusiskon sijaan. Sotilaat nostivat hänet pystyyn ja sanoivat, ei, sinä katsot, psykologi kertoo.
Yhdessäkään Kvitkolle kerrotussa raiskauksessa sotilas ei ole ollut paikalla yksin uhrin kanssa.
– Kyseessä on aina joukkoraiskaus, Kvitko kertoo.
Uhreja ei viedä syrjään. Heidät raiskataan perheen, tuttavien tai naapureiden edessä.
– He ovat halunneet yleisön, Kvitko sanoo.
Julkinen raiskaus on kammottavan tehokas sodankäynnin väline. Se traumatisoi uhrin lisäksi koko yhteisön.
Lähes kaikissa Kvitkolle kerrotuissa tapauksissa raiskaajat ovat peittäneet kasvonsa teon ajaksi.
– Psykologisesti tämä on pelottavaa. Jos tekijää ei voi tunnistaa, kaikista miehistä tulee vihollisia ja raiskaajia, Kvitko sanoo.
Valtaosa hätäapulinjalle soittavista ihmisistä asuu Kiovan lähialueilla. Sieltä miehittäjä on häädetty, ja venäläisten joukkojen teot ovat alkaneet paljastua koko karmeudessaan.
Yksi tällainen paikka on pieni Ivankivin kaupunki 85 kilometriä Kiovasta pohjoiseen. Alue rajautuu pohjoisessa Tšernobylin ydinonnettomuusalueeseen.
Sodan alussa Venäjän joukot rynnivät ydinsaasteisen alueen yli ja miehittivät Ivankivin. Kiovaan johtava silta räjäytettiin, etteivät ihmiset voisi paeta.
Viikkoja vapauttamisen jälkeen silta on yhä hajalla, mutta sen viereen on rakennettu väliaikainen ylimenopaikka.
Teiden varsilla näkyy tuhottuja venäläisiä panssarivaunuja. Ivankivin suulla oleva hotelli on poltettu ja oveen ripustettu kyltti: miinoja. Venäläiset miinoittivat rakennuksia ja maastoa niin laajasti, että miinojen raivaamiseen menee arviolta vuosia.
Autolla pitää ajaa keskellä tietä, koska miinoja voi olla pientareilla.
Keskustassa kaupunkilaiset uskaltavat jälleen ulos kävelylle viikkojen piileskelyn jälkeen. Miehittäjä saapui Ivankiviin niin nopeasti, että harva asukas ehti paeta.
Keskusaukiolla kaverukset Elina, 19, ja Sofia, 16, kertovat olleensa kaupungissa koko miehityksen ajan.
– Yritimme piiloutua yhdessä. Mutta missään ei ollut todella turvassa, ei sisällä kotona eikä kellarissa, Elina sanoo.
Elina sanoo heidän tienneen, että sotilaat etsivät juuri heidän ikäisiään nuoria naisia. Kun venäläiset vetäytyivät kaupungista, ystävykset saivat tietää, että tutusta perheestä oli raiskattu 15- ja 16-vuotiaat sisarukset.
– Se tapahtui täällä, meidän lähitalossa, Elina sanoo.
Sofia sanoo, että kotikaupunki tuntuu erilaiselta miehityksen jälkeen. Tieto siitä, että venäläissotilaat olivat täällä ja tunkeutuivat ihmisten koteihin, jätti pysyvän pelon.
Paluumatkalla Ivankivista läntistä reittiä takaisin Kiovaan vastaan tulevat uutisotsikoista tutut kaupungit Borodjanka, Butša ja Irpin.
Täällä Venäjän sotilaat tappoivat ja raiskasivat. Kun kaupungit vapautettiin, paljastui, että siviilejä oli ammuttu autoihin, koteihin ja pyörän selkään. Borodjankassa Venäjä oli pommittanut asuintaloa niin, että kellarista turvaa hakeneet hautautuivat raunioihin.
Ukrainan itä- ja eteläosassa Venäjän miehitys jatkuu yhä. Kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä siellä tapahtuu.
Psykologi Kvitko saa puheluita paitsi Kiovan lähialueilta myös Harkovan ja Hersonin alueilta ihmisiltä, jotka ovat onnistuneet pakenemaan.
– Kaikki eivät halua puhua, he kirjoittavat. Lapset myös piirtävät.
Kvitkon 94 potilaasta vasta viisi on tähän mennessä kertonut viranomaisille Venäjän joukkojen tekemistä raiskauksista. Kvitko raportoi uhrien kertomuksia eteenpäin viranomaisille sotarikostutkintaa varten ja kannustaa potilaita tekemään ilmoituksen.
– Etenkin lasten kohdalla se on liian varhaista. He eivät vielä pysty puhumaan.
Valtaosa uhreista on naisia ja lapsia, mutta Venäjän hyökkäyssodan aikana myös miehet ovat kertoneet seksuaalisesta väkivallasta. Meni pitkään ennen kuin miehet alkoivat soittaa Kvitkolle.
– Häpeä on suuri.
Kvitko auttaa tällä hetkellä kuutta miestä, joista kolme on yli 60-vuotiaita.
Psykologi kertoo, että autettavien määrä on musertava. Hän on hakenut tukea Israelista psykologeilta, joilla on kokemusta uhrien auttamisesta sodassa.
Kvitko sanoo heidän nostaneen kädet pystyyn ja sanoneen, ettei heillä ole kokemusta näin laajasta seksuaalisesta väkivallasta.
Ukrainalainen Marta Havryško on tutkinut raiskauksia Ukrainan eri sodissa. Hän pakeni Ukrainasta hyökkäyksen alussa Sveitsiin, josta hän antaa haastattelun videopuhelulla.
Havryškon mukaan miljoonat naiset ja lapset eivät ole paenneet vain pommeja viime viikkojen aikana. He pakenivat myös raiskauksia, joiden muisto istuu syvällä kansakunnan muistissa.
Havryško on tutkinut seksuaalisen väkivallan käyttöä Ukrainassa natsimiehityksen aikana ja neuvostovallan aikana. Työssään hän on haastatellut kymmeniä iäkkäitä naisia, jotka on raiskattu aiempien miehitysten ja sortovallan aikana.
Havryškosta on täysin selvää, että Venäjä käyttää raiskauksia taas sodankäynnin aseena. Jos raiskaukset olisivat yksittäisten sotilaiden tekemiä, sotilas olisi useammin yrittänyt peittää jälkensä.
Uhrien todistuksen perusteella Venäjän joukot raiskaavat järjestelmällisesti samalla kaavalla. Joukolla ja kasvot peitettyinä.
– Nämä ovat julkisia raiskauksia, joissa perhe ja tutut pakotetaan katsomaan rakkaimpiensa kärsimystä, tutkija sanoo.
Tarkoituksena on tuottaa mahdollisimman paljon kärsimystä uhrin lisäksi koko yhteisölle.
Hänen mukaansa raiskauksissa on piirteitä kansanmurhasta, jota on pohjustettu pitkään Venäjän valtion mediassa ja Venäjän johdon puheissa.
Kansanmurha on kova syytös, mutta Havryškon mukaan siitä alkaa olla näyttöä.
Yhdessä julkisuuteen kerrotussa tapauksessa Venäjän sotilaat olivat haukkuneet uhreja natsihuoriksi. Venäjän propagandassa laitonta hyökkäyssotaa perustellaan Ukrainan vapauttamisella natsihallinnosta.
Toisessa tapauksessa uhreille oli sanottu, että raiskaus jatkuu niin kauan, kunnes naiset eivät halua enää koskaan olla miehen kanssa ja synnyttää lisää ukrainalaisia lapsia.
– Tämä on selvää kansanmurhaan viittaavaa puhetta, Havryško sanoo.
Raiskaus on kansanmurhissa käytetty ase, koska se traumatisoi koko yhteisön. Naisten ja lasten raiskaaminen on viesti kotimaata puolustaville sotilaille, että he eivät onnistuneet suojelemaan omaisiaan.
Havryškon mukaan systemaattisella raiskaamisella on selvä yhteys siihen, miten Venäjän johto ja media puhuu Ukrainasta ja ukrainalaisista. Viesti kansanmurhasta on jatkuvasti esillä.
– He kiistävät Ukrainan olemassaolon itsenäisenä valtiona. He levittävät ajatusta Ukrainan tuhoamisesta, hän sanoo.
Yhtenä esimerkkinä hän kertoo Putinin karmivan vitsin.
Helmikuun alussa Venäjän presidentti Vladimir Putin vastaanotti Ranskan presidentin Emmanuel Macronin Moskovassa. Netti täyttyi vitseistä, sillä koronaa pelkäävä Putin istui metrien päässä Macronista pitkän pöydän ääressä.
Tapaamisen jälkeen pidetyssä lehdistötilaisuudessa Putin kertoi puolestaan vitsin, joka aukesi vain venäjän kieltä ja kulttuuria tunteville. Siis myös ukrainalaisille.
Putin viittasi Ukrainaan lauseella, joka tunnistettiin viittaukseksi neuvostoaikaiseen punk-kappaleeseen. Kappale viittaa nekrofiliaan eli kuolleen raiskaamiseen.
– Pidät siitä tai et, kestä se kaunokaiseni, Putin sanoi puhuessaan Ukrainasta ja Minskin rauhansopimuksen noudattamisesta.
Ukrainalaiset kuulivat vitsin synkän kaiun.
Ukrainalaiset osasivat pelätä seksuaalista väkivaltaa, koska äitien ja isoäitien sukupolvi oli kokenut saman.
– Naisten keho on taas taistelukenttä, Havryško sanoo.
Raiskausten uhrit tarvitsevat sekä pikaista että pitkäaikaista apua. Yksi kiireellisimmistä on mahdollisuus raskaudenkeskeytykseen.
Ukrainan ihmisoikeusvaltuutettu Ljudmila Denisova on kertonut, että butšalaisessa kellarissa toistuvasti raiskatuista 25 naisesta yhdeksän oli raskaana.
Moni pakenee sotaa Puolaan, jossa abortti on hyvin vaikea saada. Avustusjärjestöt ovat alkaneet toimittaa Ukrainaan jälkiehkäisypillereitä, mutta ne pitää saada nopeasti uhrille.
Moni pelkää puhua ja kertoa kokemastaan. Syynä on häpeä ja itsesyytökset.
Psykologi Kvitko pelkää, että raiskauksista on paljastunut vasta jäävuoren huippu. Myös rauhan aikana moni uhri kertoo seksuaalisesta väkivallasta vasta vuosien jälkeen.
Hänen psykologinen ensiapunsa raiskauksen uhreille on saada heidät ymmärtämään, että nämä eivät ole syyllisiä mihinkään.
– Kuten yleensäkin seksuaalirikoksissa, naiset syyttävät itseään. Miksi minulla oli se hame, miksi menin väärään paikkaan, Kvitko sanoo.
Kuten se tyttö, joka raiskattiin, kun hän oli mennyt poimimaan äidilleen kukkia.
Kvitko sanoo, että uhrit tarvitsevat apua pitkään. He saavat soittaa hänelle uudestaan mihin aikaan päivästä tahansa. Kvitko vastaa ja kuuntelee.
Yle ei yrittänyt tätä juttua varten haastatella raiskauksen uhreja. Haastattelutilanne ilman psykologin tukea saattaa pahentaa traumaa. Psykologi kertoi tapauksista, joissa uhrit ovat antaneet luvan kertoa kokemuksistaan ilman nimiä.
Lue uusimmat uutiset Ukrainan sodasta:
Venäjä kertoo hallussaan olevan yli 6 000 ukrainalaista sotavankia