Elämä on mutkikasta, mutta kuolema on vielä mutkikkaampaa.
Seurasin läheltä erään Helsingissä menehtyneen vainajan kuoleman jälkeistä elämää. Heti kuoltuaan hän pääsi kiertoajeluille. Ensimmäinen osoite oli sairaalan ruumishuone. Mutta siellä ei ollut hänelle sijaa, koska muita vainajia oli ilmaantunut paikalle tavallista enemmän.
Vainajamme kuljetettiin toiseen sairaalaan, vaikkei hän ollut sairas, vaan kuollut. Sieltä matka jatkui seurakunnan kylmäsäilytystiloihin.
Täyteen buukatuille ruumishuoneille ei ehkä voi mitään. Mutta evankelisluterilaisten seurakuntien kummallisille tavoille luulisi voivan.
Uskonto ja logiikka ovat kaksi eri asiaa.
Valtakirkkomme periaate nimittäin on, että vainajaa ei siunata tuhkatussa olomuodossa. Kirkko haluaa, että vainaja tuodaan omaan siunaustilaisuuteensa arkussa, minkä jälkeen vainajan pitää palata arkussaan mustaan farmariautoon, joka kolistelee kohti krematoriota. Myöhemmin, tuhkaksi muutettuna vainaja sitten kuskataan takaisin kirkolle haudattavaksi.
Onko tässä edestakaisin kärräämisessä mitään järkeä? Onko tässä edes mitään uskontoa?
Paljon fiksumpaa ja vainajaa kunnioittavampaa olisi tuhkata vainaja ennen siunaustilaisuutta. Bensaakin säästyisi.
Mutta se ei käy.
Johtava kirkkokuntamme uskoo ruumiin ylösnousemukseen, mutta ei ilmeisesti tuhkien ylösnousemukseen. Vainaja voidaan siunata vain mätänemään alkaneena ruumiina arkussa. Vainajaa ei voi siunata poltettuna, pienehköön uurnaan tuhkattuna.
Johtava kirkkokuntamme hyväksyy muutaman poikkeuksen. Jos ruumis on pahoin silpoutunut, se voidaan siunata tuhkattuna. Tai jos vainaja on menehtynyt ulkomailla ja tuhkattu siellä.
Älkää kysykö, mikä logiikka tässä on, sillä uskonto ja logiikka ovat kaksi eri asiaa.
Silpoutunut ruumis aiheuttaa tietenkin sotkua. Mutta ei senkään pitäisi olla ongelma, sillä kaikki markkinoilla olevat arkut ovat veden- ja verenpitäviä.
Vainaja voidaan siunata tuhkattuna vain kirkkoherran myöntämällä poikkeusluvalla. Meidän vainajallemme lupa myönnettiin omaisen ja kirkkoherran välisen syvällisen keskustelun jälkeen sielunhoidollisista syistä.
En tiedä, kenen sielusta ja kenen hoidosta oli kyse. Vainajan, omaisen vai kirkkoherran.
Kuolema on suuri mysteeri. Kuolemansyy saattaa olla vielä suurempi mysteeri.
Vaikuttaa siltä, että tuhkaaminen on kirkolle uusi ja hämmentävä ilmiö, vaikka jo yli 60 prosenttia vainajista tuhkataan. Helsingissä osuus on yli 90 prosenttia.
Kirkon lisäksi myös lainsäätäjä elää menneisyydessä. Hautaustoimilaki määrää, että vainaja on sijoitettava pysyvästi yhteen paikkaan. Käytännössä se on mahdotonta, sillä jo tuhkauksessa osa vainajasta leijailee pienhiukkasina piipusta ulos pitkin Suomea.
On sallittua sirotella tuhkat mereen tai järveen vesialueen omistajan luvalla. Voi miettiä, onko vainaja silloin sijoitettu pysyvästi yhteen paikkaan, kuten laki vaatii.
Kuolema on suuri mysteeri. Kuolemansyy saattaa olla vielä suurempi mysteeri.
Vainajamme kuolintodistukseen merkittiin kuolemansyyksi myöhään alkava Alzheimerin tauti.
Todellinen kuolemansyy saattaa tietysti olla hoivakodissa riehunut covid-19. Sitä ei kuitenkaan voitu merkitä äkillisiä hengitysoireita poteneen vainajan kuolemansyyksi, sillä koronaa ei testattu.
Hoivakodissa tosin vain hoitajat puhuivat koronasta. Hoivakodin johtaja puhui flunssasta.
Kuolintodistuksen allekirjoittanutta lääkäriä ei käy kateeksi. Hänen työnantajansa on tehnyt hoivakotiyhtiön kanssa sopimuksen kuolintodistusten kirjoittamisesta. Niitä pitää sitten liukuhihnalta laatia, vainajaa näkemättä.
Kuolemanjälkeiseen elämään kuuluu paljon muitakin paperitöitä. Perunkirjoitus on lain mukaan tehtävä kolmen kuukauden kuluessa kuolemasta.
Mutta perunkirjoitusta ja vaikkapa vainajan laskujen maksamista varten tarvitaan virkatodistus. Sen saa nykyään ruuhkien takia hyvällä onnella neljässä kuukaudessa.
Näin siis paperityötkin siirtyvät ajasta iäisyyteen.
Pekka Seppänen
Kolumnin kirjoittaja on riippumaton tarkkailija.
Kolumnista voi keskustella 12.5. klo 23.00 saakka.