Usein ajatellaan, että pohjalta ei pääse kuin ylös. Että romahtaneen ihmisen kaikki tiet johtavat kuopasta pois. Harvoin niin kuitenkaan käy. Ihmiset jäävät pohjalle, ehkä pääsevät puolittain pois ja kiepsahtavat uudelleen mutaan.
Olen työskennellyt kevättalven suonensisäisten huumeiden käyttäjien kanssa. On ollut mullistavaa nähdä, minkälaisten asioiden varaan heidän elämänsä rakentuu. Sana "kuntoutus" on mahdoton tilanteessa, jossa ihmisen elämä on selviytymistaistelu yhteiskunnan laitojen ulkopuolella.
Elämä on usvaa, ja kiinnepisteet ovat välittömissä tarpeissa. Ruoka, vesi, uni, annos.
Aika muuttuu ison kriisin keskellä. Tulevaisuus katoaa. Jää vain preesens, jota eletään tunti kerrallaan. Parhaassa tapauksessa näköala yltää parin päivän päähän. Kaikki mitä on, on tässä. Mistään ei voi sopia, eikä ensi viikon suhteen voi sanoa, kuka on edes elossa. Huumeet sekoittavat ajattelua ja vaikeuttavat keskittymistä. Elämä on usvaa, ja kiinnepisteet ovat välittömissä tarpeissa. Ruoka, vesi, uni, annos. Kaikki ylimääräinen on elämästä riisuttu.
Ihmisyydestä on jäljellä kuitenkin olennaisin: toisten ihmisten seura, kohtaaminen. Näiden ihmisten kanssa on helppoa tehdä työtä, sillä he arvostavat kohtaamista; ihmistä, joka ei halua heiltä mitään. Että joku yksinkertaisesti kysyy, mitä kuuluu.
Emme ole ihmisiä ilman että tulemme ymmärretyksi.
On vaikea toisinaan käsittää, miten moni elää keskellämme ilman että kukaan välittää heistä. Huumeidenkäyttäjät ovat usein kolhittuja, koska elämä päihdemaailmassa on väkivaltaista. Valtaosa heistä elää ilman hyväksyvää kosketusta, ilman turvaa, ilman lohtua. Heillä ei ole tulevaisuutta. Nämä ihmiset ovat opettaneet minua enemmän kuin kukaan muu tämän vuoden aikana.
Olen kirjoittanut heidän kanssaan tekstejä, mutta se ei onnistu perinteisellä tavalla. Pohjalla olevan ihmisen tarve tulla kuulluksi on suoraa. Heillä ei ole mahdollisuutta sellaiseen ylellisyyteen kuin artikuloimiseen tekstin välityksellä. Niinpä olen kirjoittanut tekstiä heidän puhuessaan tarinoitaan. Olemme kirjoittaneet menetyksestä, rakkaudesta, lapsuuden ja nuoruuden onnesta, kaipauksesta, toivosta.
Nämä ihmiset kertovat tarinoita onnen hetkistä. Onnellisista päihteettömistä vuosista, joita he saivat elää hetken turvassa, jopa rakkaudessa.
Nämä ihmiset osaavat kertoa siitä, mitä meidän tulisi vaalia elämässä. Vastaus on yksinkertainen: meillä ei ole kuin toisemme. Kaikki muu on ulkokohtaista ja katoavaa. Kämpän lähteminen alta, perinnön hukkaaminen, työpaikan tai vapauden menetys eivät ole maailmanloppu, ne ovat kaikki ohimenevää. Mutta ihmisistä luopuminen on lopullista. Ja vaikeinta on ystävän tai kumppanin hautaaminen. Sen jättämää tyhjyyttä on usein ylivoimaista kestää.
Nämä ihmiset kertovat tarinoita onnen hetkistä. Onnellisista päihteettömistä vuosista, joita he saivat elää hetken turvassa, jopa rakkaudessa. He kertovat tarinoita ystävistä, jotka ovat pelastaneet heidät, ihmisten hyvyydestä.
Luultavasti tärkein tarve jokaisella ihmisellä on tulla toisten ymmärtämäksi. Emme ole ihmisiä ilman että tulemme ymmärretyksi. Sen huipentuma on kirjallisuus. Isoista ja peruuttamattomista kokemuksista kirjoitetaan kirjoja. Ne tekevät ymmärrettäväksi, miten kaikki tapahtui ja miltä se kaikki tuntui.
Olen tottunut kirjoittamaan ajatuksiani selvittääkseni niitä. Se on tehokkaimpia tapoja saada ote kaikista niistä mielessä pyörivistä asioista, jotka vellovat ja sotkeentuvat toisiinsa. Päihdemaailmassa tällainen on luksusta, johon ei ole mahdollisuutta. Elämä on yksinkertaisesti sekavaa.
Jäljelle jää vain ihmisyys, paljas ihmisyys. Kohtaaminen, jossa sanat piirtävät tästä hetkestä taaksepäin lankoja elämäämme. Olemme syntyneet jossakin, olemme kasvaneet jossakin, olemme unelmoineet ja toivoneet. Olemme saaneet aikaiseksi hienoja asioita, kauniita muistoja, ja olemme epäonnistuneet.
Kun julkisuudessa puhutaan kuntouttavasta ja syrjäytymisen vastaisesta toiminnasta, toisinaan tuntuu kuin sitä suunniteltaisiin todellisuudesta irrallaan. Hienot suunnitelmat luhistuvat siihen, että niiden kohteilla ei ole olemassa tulevaisuutta samalla tavalla kuin muilla. Heidän on vaikeaa parantaa elämänlaatuaan yksinkertaisesti siksi, että heidän elämänsä ei noudata samaa aikakäsitystä kuin omamme.
Ja silti nämä ihmiset kertovat kauneimpia tarinoita, joihin olen törmännyt. Ihminen, joka jo on menettänyt kaiken, ymmärtää kadottaneensa kaiken sen, mitä yltäkylläisesti elävät tavalliset ihmiset eivät usein edes näe.
Aleksis Salusjärvi
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjallisuuden ammattilainen, joka opettaa lukutaitoa eloonjäämistaitona hankaluuksiin ajautuneille nuorille ja aikuisille.
Kolumnista voi keskustella 17.5. klo 23.00 saakka.
