Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
29-vuotias Henna asuu Espoossa ja on töissä kaupallisen alan tuotepäällikkönä. Hänelle katsekontakti ei tunnu luontevalta, koska Henna on autismikirjolla. Henna esiintyy jutussa vain etunimellään, koska ei ole töissään kertonut diagnoosistaan, ja häntä jännittää muiden reaktio.
– Aletaanko minua aliarvioida tai minua kohtaan käyttäytyä eri tavalla ennakkoluuloihin perustuen? En halua ottaa sitä riskiä, Henna sanoo.
Tiivis katsekontakti puolituttujen kanssa tuntuu monen mielestä vaivaannuttavalta tai kuormittavalta, ja piirre korostuu autismikirjon ihmisillä.
Lääketieteellisesti autismi nähdään neurologisena häiriönä, joka vaikuttaa aisteihin ja vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa.
Monet autismikirjon ihmiset puhuvat kuitenkin mieluummin ominaisuudesta kuin häiriöstä: he eivät halua lukea sitä oireeksi, joka pitäisi parantaa.
Suomessa on laskentatavasta riippuen noin 55 000–140 000 autismikirjon ihmistä, joista jokaisella erityispiirteet näyttäytyvät omalla tavallaan.
Kun niin sanotusti neurotyypillinen ihminen hakee katsekontaktia, autismikirjon ihminen katsoisi usein mieluummin muualle.
Erityisesti naisilla autismia on pitkään alidiagnisoitu osin siksi, että monet esittävät niin hyvin katsovansa silmiin. Katsekontaktista ei muutenkaan voi yksinään päätellä, sijoittuuko ihminen autismikirjolle.
Hennalla tunne vaihtelee tilanteesta riippuen: oman puolison kanssa suhde on jo valmiiksi intiimi, joten katse voi tuntua hyvältä.
Usein katsekontaktin ylläpitäminen ja sen miettiminen kuitenkin väsyttää ja kuormittaa Hennaa arjessa. Pahimmillaan tiukka katse voi johtaa siihen, että keskustelukumppanin puhe alkaa puuroutumaan korvissa ja huone ympärillä pyöriä.
– Tuntuu, että mieli irtaantuu kehosta ja siirryn kauemmaksi, vaikka tiedän, että olen fyysisesti samassa paikassa.
Näitä tilanteita tulee vastaan esimerkiksi niiden kavereiden kanssa, jotka eivät tiedä Hennan olevan autismikirjolla.
– Kun keskustelussa on flow päällä ja väitellään intensiivisesti esimerkiksi politiikasta, toinen voi odottaa tiukkaa katsekontaktia. Se, yhdistettynä vaikka baarin hälyyn, on liikaa.
Hennan työhön kuuluu paljon palavereja. Etätöiden aikaan työ on ollut paljon helpompaa, kun Hennan ei ole tarvinnut katsoa ketään jatkuvasti suoraan.
– Minulla on läppärillä erillinen näyttö, jota katson enkä sitä kameraa.
Äitiä ohjattiin treenaamaan katsekontaktia lapsensa kanssa
Katsekontakti on osa laajempaa keskustelua siitä, miten paljon autismikirjoon kuuluvan ihmisen on hyvä oppia niin sanotusti “maskaamaan” eli piilottamaan itselleen tyypillistä käytöstä sulautuakseen yhteiskuntaan.
Näkemykset vaihtelevat riippuen siitä, kysytäänkö autismikirjoon kuuluvalta ihmiseltä, lääkäriltä vai autismikirjolle sijoittuvan lapsen vanhemmalta.
Lapsensa diagnoosin jälkeen Iiris Pohju-Kerttula opiskeli paljon autismikirjosta itsenäisesti ja törmäsi monen aikuisen autismikirjolaisen kirjoituksiin siitä, miten epämiellyttävältä katsekontakti heistä tuntuu. Se sai Pohju-Kerttulan empiväiseksi katseharjoituksia kohtaan.
– Netistä luin, että katse voi tuntua jopa fyysisenä kipuna. Jotkut sanoivat, että eivät pysty kuuntelemaan, jos katsovat silmiin, että se on joko tai, Pohju-Kerttula sanoo.
Pohju-Kerttula kysyi Kymenlaakson keskussairaalan lastenneurologian osastolla mahdollisesta kivusta ja siitä, ovatko harjoitukset todella tarpeellisia. Asiaa perusteltiin sillä, että tässä yhteiskunnassa katsekontakti on normi, ja ihmiset ovat tottuneet siihen, että katsotaan silmiin.
Nyt Jaakko on kuusivuotias, ja Pohju-Kerttula on huomannut, että poika on oppinut katsomaan ohi silmistä ripsiin tai kulmakarvoihin. Äiti tietää, että lapsi kuuntelee ja ymmärtää silloinkin, kun vaikuttaa puuhailevan omiaan.
Neuropsykologin mielestä katsetta kannattaa siedättää
Neuropsykologian erikoispsykologi ja akatemiatutkija Anneli Kylliäisen mukaan keskustelu maskaamisesta on välillä turhan mustavalkoista esimerkiksi katsekontaktin kohdalla.
– Ohjauksen tavoitteena ei ole parantaa tai kuntouttaa lasta olemaan neurotyypillinen, vaan auttaa omalla toiminnalla sitä, että lapsen on helpompi olla maailmassa, Kylliäinen sanoo.
Kylliäinen vetää Tampereen Yliopistolla Katse taaperoon -tutkimusprojektia, jossa keskitytään autismikirjon varhaiseen tunnistamiseen ja vanhempien ohjaamiseen. Projektissa vanhempia ohjataan mukauttamaan omaa käytöstään: aikuinen voi esimerkiksi tuoda katseensa lasta kiinnostavan lelun taakse ja sitä kautta pikkuhiljaa totuttaa ja houkutella lasta katsekontaktiin.
– Kyse on puolikkaista sekunneista, ei niin, että ei anneta tavaraa, jos lapsi ei katsoo kasvoihin, Kylliäinen sanoo.
Katse taaperoon -tutkimuksen mukaan lapsia kannattaa “siedättää” pienenä, koska taaperoikäiset autismikirjon piirteitä ilmentävät lapset eivät vielä väistä katsetta. Kouluikäinen katseeseen tottumaton lapsi saattaa kokea katseen jo selvästi ikäväksi.
Miksi katsekontakti on monelle niin tärkeä?
Katsekontaktin kaipuu liittyy useimmilla meistä selviytymisviettiin, neuropsykologi selittää. Tyypillinen vauva hakeutuu katsomaan vaikka pyöreän kuvan yläreunassa olevia soikioita, koska vauva hahmottaa niissä silmät.
Evoluutiopsykologia liittää katseen eloonjäämisen: tuo ihminen katsoo minuun ja välittää selviytymisestäni.
– Autismikirjolla olevan lapsen vanhemmat ovat usein olleet pitkään tilanteessa, jossa lapsesta ei saa sitä palkintoa, että hän katsoo ja hymyilee, Kylliäinen sanoo.
Tyypillisesti lapsi oppii uusia sanoja seuraamalla vanhemman katsetta.
– Kun äiti sanoo “lamppu” ja lapsi katsoo samaan suuntaan, lapsi oppii, että tuo on lamppu, Kylliäinen sanoo.
Vaikka katsekontakti ei ole tutkijankaan mielestä pakollinen taito, on yhteiskunnassa helpompaa toimia, jos mahdollisuuksien mukaan opettelee katsomaan silmiin.
– Meidän pitäisikin hyväksyä monenlaista erilaista sosiaalista kanssakäymistä, mutta kun se katsekontakti tulee vastaan vaikka työhaastattelussa, voi ihan pienen asian takia jäädä paikka saamatta, Kylliäinen sanoo.
Iiris Pohju-Kerttula joutuu äitinä pohtimaan paljon, millaista ohjausta hän lapselleen tarjoaa ja kuinka paljon. Pitäisikö lapsen saada olla rauhassa oma itsensä vai kärsiikö Jaakko myöhemmin elämässä siitä, että joku mahdollinen taito jää oppimatta?
– Kun en tiedä, mitä hän itse ajattelee näistä asioista, minun pitää tehdä päätöksiä Jaakon puolesta. Nämä ovat tosi vaikeita asioita, Pohju-Kerttula sanoo.
Katseharjoitusten tavoitteena on useiden autismikirjon lasten kohdalla, että lapsi alkaisi kommunikoimaan monipuolisemmin.
Pohju-Kerttula miettii, olisiko esimerkiksi tukiviittomien käyttäminen nyt helpompaa, jos hän olisi vaatinut Jaakolta katsekontaktia tiukemmin. Pohju-Kerttula ei kaipaa katsekontaktia pojaltaan, mutta tulevaisuus huolestuttaa.
Nytkään isoäiti ei välttämättä ymmärrä, että kun Jaakko seisoo hanan vieressä, hän tahtoisi vettä. Pihalla lapselle voi tulla itku kesken leikin, mutta aina ei päästä selvyyteen siitä, onko kengässä kivi vai mistä suru syntyi.
– Nämä on vielä aika pieniä asioita, mutta kun Jaakko tulee vanhemmaksi, olisi tärkeää, että hän osaa tuoda näkemyksensä esiin ja vaikuttaa omaan elämäänsä, Pohju-Kerttula sanoo.
Jos Henna saa joskus lapsen, jolle katse ei tunnu luontevalta, hän ei aio ohjata tätä katsekontaktiin.
– Lapsi oppii siitä, että kaikkien muiden tarpeet menevät hänen tarpeidensa edelle. Että ei ole väliä, mikä hänestä tuntuu epämukavalta, kunhan hän mukautuu siihen, mitä muut olettavat.
Henna kokee kuitenkin, että hänen kykynsä esittää neurotyypillistä katsomalla silmistä ohi kulmakarvoihin on etuoikeus, joka auttaa elämässä. Esimerkiksi edellisessä työhaastattelussa Henna keskittyi nimenomaan katseeseen.
– Meinasi mennä sanat sekaisin, mutta tein sen, koska sellaiset ovat elämän realiteetit.
Henna onnistui katsekontaktissa – mutta ei saanut uutta työtä. Voisiko tilanne olla toinen, jos hän olisi voinut keskittyä pelkästään vastausten sisältöön?
– Erittäin hyvä kysymys. Miksi meidän pitää tehdä näin? Miksi en voisi sulautua yhteiskuntaan ilman katsekontaktia?
Voit keskustella aiheesta 22.5. klo 23 asti.
Lue myös: