Sara Killinen oli yläasteella suunnitellut itselleen aivan erilaista elämää kuin mihin hän on nyt päätynyt. Kuortaneen lukion jälkeen hänen piti päätyä Tampereelle opiskelemaan insinööriksi ja sieltä valmistuttuaan – normaalia nopeammin tietenkin – hän aloittaisi työt jossain hyvässä firmassa ja eläisi rahoiksi.
Lapuan pienestä Lakaluoman kylästä kotoisin oleva Killinen päätyi kuitenkin runsas vuosi sitten Tampereen sijasta Yhdysvaltoihin, Virginian osavaltioon, Blacksburgin pikkukaupunkiin ja opiskelemaan paikalliseen Virginia Techin yliopistoon. Insinööriopinnotkin vaihtuivat nopeasti tiedotus- ja suhdetoiminnan opiskeluun.
Mutta ei 21-vuotias Killinen muuttanut Yhdysvaltoihin opiskeluiden takia, vaan hän päätyi sinne tullakseen paremmaksi moukarinheittäjäksi. Ja ainakin tähän mennessä muutto on kannattanut, sillä Killinen paransi jo viime vuonna ennätystään uusille metrilukemille lähelle 65 metriä ja tällä kaudella hän on pannut vielä paremmaksi.
Heti kauden ensimmäisessä kisassaan hän heitti yli 66 metriä ja huhtikuun lopussa leka lensi jo melkein 70 metriä tulokseen 69,50! Tällä tuloksella Killinen nousi Suomen kaikkien aikojen tilastossa kuudennelle sijalle.
– Tuntuu, että se on ollut siellä tuloillaan monta vuotta, mutta en ole kisoissa päässyt oikein ulosmittaamaan itseäni tai omaa kuntoani, koska olen hirveä jännittäjä, Killinen kertoi videopuhelun välityksellä Virginia Techin jalkapallostadionin uumeniin rakennetuista opiskelutiloista.
Killinen on nyt yliopistoaikana työstänyt urheilupsykologin kanssa lähes viikottain jännityksen aiheuttamia vaikeuksia. Jännitys näkyy helposti esimerkiksi heittotekniikassa, sillä jännittäessä Killinen ei pysty pitämään hartioita rentoina, ja se vaikuttaa heti tulokseen.
Vaikka Killinen on saanut moukarin lentämään, jännitys ei ole täysin kadonnut. Hän on kuitenkin saanut sitä kuriin. Hän osaa nyt olla paremmin kilpailun aikana läsnä, eikä ajatus harhaudu edes kengännauhojen solmimisesta tuleviin heittoihin.
– On tärkeää, että en ajattele yhtään mitään, mitä tapahtuu tulevaisuudessa tai menneisyydessä, vaan olen juuri siinä, mitä olen tekemässä. Minulla on vieläkin tekemistä sen kanssa, mutta olen parantanut paljon, Killinen sanoi.
– Tuntuu, että olen kasvanut ja ehkä olen parempi ihminen kuin mitä olin silloin, kun tulin tänne.
70 metriä ei ole enää mörkö
Yhdysvaltojen yliopistomaailma ei sovi kaikille, ei edes urheilijoille. Suomestakin on lähtenyt useita urheilijoita sitä kokeilemaan, mutta kova kilpailu on usein ottanut enemmän kuin antanut. Killiselle kilpailutilanne on sopinut, vaikka viimeaikojen tulokset ovat saaneet hänet ihmettelemään: olenko minä näin hyvä?
Suomessa 70 metrin rajan ylitys on naisissa merkkipaalu, ja sen ovat ylittäneet vain Krista Tervo ja Silja Kosonen sekä Noormarkun Nopsaa edustava virolainen Kati Ojaloo. Mutta Yhdysvalloissa liikutaan eri lukemissa, onhan DeAnna Pricen heittämä maan ennätyskin 80,31.
– Tuntuu, että Suomessa Krista ja Silja ovat niin uniikkeja ja painivat eri luokassa, kun taas täällä heitä (70 metrin heittäjiä) tulee ovista ja ikkunoista, naisia menee ohi joka puolelta. Siinä tulee jotenkin sellainen fiilis, että kyllä minäkin pystyn tuohon.
Kova kilpailutilanne Yhdysvalloissa tarjoaa Killiselle myös mahdollisuuden näkymättömyyteen, sillä jos kilpailussa ei tule huipputulosta, ei kukaan kiinnitä siihen huomiota. Ei ainakaan samalla tavalla kuin mihin hän tottui Suomessa.
Kuortaneen lukion aikoihin urheilukuplassaan elänyt Killinen huomasi, että hän kadotti helposti siviiliminänsä. Hänen oli vaikea olla joku muu kuin vain urheilija.
– Täällä on niin paljon kisaajia, että on helpompaa, kun tietää, ettei ole mitään hävittävää. Joko voittaa ja kaikki muistavat sen, tai sitten ei voita, eikä elämä muutu mitenkään.
Killisellä riittää lahjakkuutta moukarinheittoon, sillä häneltä löytyy fyysisyyttä, pituutta 181 sentin verran ja ulottuvuutta. Killinen uskookin, että siinä vaiheessa, kun hän pystyy hallitsemaan jännityksen täysin ja kanavoimaan sen oikein, hän heittää hyvin pitkälle.
70 metrin rajan rikkominen olisi Killiselle tärkeää, mutta se ei ole hänelle enää mörkö.
– Siihen ei ole kuin enää puoli metriä. Se voi tulla tai olla tulematta. Loppujen lopuksi tuntuu, että nyt se on vain numero.
Kahdeksankertainen Suomen mestari Merja Korpela oli Killiselle suuri esikuva, jota hän on aina katsonut ylöspäin ja fanittanut. Nyt Killinen on enää vain kuuden sentin päässä Korpelan ennätyksestä 69,56. Tämän sisäistäminen on ollut Killiselle hämmentävää.
– Omasta mielestäni olen ihan maalaistyttö. Olen vain Sara Lapualta. Pitää nyt olla ajattelematta liikaa, koska yliajattelun kyllä osaan. Pitää hillitä itsensä, Killinen nauroi hersyvästi.
Suomen naisten moukarinheitossakin tilanne vaikuttaa erittäin hyvältä, sillä Krista Tervo on parannellut tällä kaudella jo Suomen ennätyslukemia 74,40:een ja hänen takanaan kirittäjiä riittää.
Killisen mielestä Suomen naisten moukarintaso on tällä hetkellä "ihan sikahyvä" ja hänestä on mahtavaa, että myös kotimaassa riittää kilpailua. Heittäjillä on myös hyvää yhdessä tekemisen meininkiä.
– Minusta on ihanaa, että Suomeenkin tulee sitä, että nostamme päätämme ja näytämme, että katsokaa nyt tätä moukarin tasoa. Ei sen tarvitse aina olla se keihäs, joka maailmalla loistaa Suomesta.
Kulttuurishokki iski pahoin
Yhdysvaltalaisyliopistojen rekrytoijat iskivät Killiseen kiinni, kun hän saavutti 17-vuotiaana hopeaa Györin alle 18-vuotiaiden EM-kisoissa. Opiskelu ja harjoittelu Yhdysvalloissa ei ollut koskaan ollut Killiselle mikään unelma, etenkin kun hän ei omasta mielestään osannut englantia eikä uskaltanut puhua sitä kenellekään.
Kun Louisianan osavaltioyliopiston arvostettu heittovalmentaja Greg Watson lähetti Killiselle ensimmäisen kyselyn asiasta, jäi ajatus muutosta kytemään. Ajan kuluessa Killinen huomasi, ettei hän halua tavallista polkua lukiosta yliopistoon ja työelämään, jota seuraisi perhe, lapsi ja koira. Hän halusi nähdä maailmaa ja haastaa itseään.
Seuraavana kesänä alle 19-vuotiaiden EM-kisoissa Boråsissa, Ruotsissa, Killinen keskusteli sekä Watsonin että Virginia Techin valmentaja Andrew Dubsin kanssa ja päätti lähteä. Päätös Louisianan ja Virginian välillä oli vaikea, mutta hän teki ratkaisunsa ensimmäisen mielikuvan perusteella sekä sen, kummassa oli parempi insinöörikoulutusohjelma – ja Virginia Tech on tunnettu tästä.
Vaikka Killisen pääaine on ehtinyt jo vaihtua, hän myöntää olleensa onnekas, sillä hänellä on nyt erittäin hyvä valmentaja, Dubs, ja hyvät puitteet sekä opiskeluihin että harjoitteluun. Kaikki ei kuitenkaan ole sujunut niin kuin hän oli ajatellut.
– En sano, että siviiliminäni olisi ollut kadoksissa, mutta olen joutunut löytämään itseni uudestaan. Minun on pitänyt miettiä, mitä oikein haluan elämältä. Enkä olisi uskonut, että tämä kulttuurishokki olisi näin paha.
Varsinkin ensimmäinen vuosi oli pienestä syrjäkylästä valtameren toiselle puolelle saapuneelle lapualaiselle vaikea. Hän ikävöi ruisleipää ja puuroa, ja puhdasta ruokaa ylipäätään. Suorasukaiselle eteläpohjanmaalaiselle yhdysvaltalaisten tapa kommunikoida aiheutti ongelmia ja paikallisten yltiömäinen ystävällisyys kävi hänen hermoilleen.
– Näin kaiken negatiivisesti, koska olin siinä kulttuurishokissa. Jos ei itse muuta ulkomaille, sitä ei ymmärrä, miten se kulttuuri voi vaikuttaa ja miten paljon voi itse olla sidoksissa omaan kulttuuriin.
Kotiväki, kummisetä ja entinen valmentaja Ilari Huttula ovat tukeneet Killistä, vaikka kukaan heistä ei kuulemma olisi alun perin halunnut nuoren urheilija-alun lähtevän Yhdysvaltoihin. Killinen piti kuitenkin päänsä ja aikoo opiskella Virginiassa nyt myös kolme seuraavaa vuotta.
Killinen myöntää, että videopuhelut kotiin ovat olleet hänelle äärimmäisen tärkeitä jo senkin takia, että tuolloin hän pääsee puhumaan suomea. Sillä vaikka Virginia Techissä opiskelee kaksi suomalaisurheilijaa, jalkapalloilija Aino Vuorinen ja uimari Julia Bruneau, heidän aikataulunsa kohtaavat hyvin harvoin.
– Koti-ikävä on iskenyt aina silloin tällöin, mutta ehkä se on naamioitunut enemmän kulttuurishokin aiheuttamaan ärtytyneisyyteen. Juuri sellaista, että nyt ärsyttää kaikki ja kaikki amerikkalaiset, miksi he eivät voi olla normaaleja.
"En pidä EM-kisoja yhtään mahdottomana"
Valmennuksessa kulttuurishokki on ollut vähäisempää, vaikka Killiselle on tullut runsaan vuoden aikana selväksi, mitä kova harjoittelu tarkoittaa. Kova harjoitteluryhmä puskee häntä eteenpäin, mutta etenkin syksyllä ja hallikauden jälkeen hän oli harjoittelusta "aivan rikki".
Suurin ero Suomeen on ollut siinä, että siinä missä Ilari Huttula suunnitteli Killisen kanssa harjoitukset todella järjestelmällisesti ja Killinen tiesi aina, missä mennään, ei hänellä nyt ole paljoakaan tietoa tulevasta.
– En tiedä kunnolla kisakalenteriani. Tiedän NCAA-kisat, mutta en tiedä, mitä tapahtuu sen jälkeen. Todennäköisesti valmentajallani on samanlainen systeemi päässään kuin Ilarilla, mutta hän ei ole vain jakanut sitä kanssani.
Moni ulkomaalainen opiskelija on tullut Virginia Techiin stipendin turvin lähinnä bilettämään, mutta Killinen on tehnyt kaikille osapuolille selväksi, että hän on yliopistossa tekemässä hyvää tulosta. Hän on ollut innoissaan, kun on löytänyt uuden pääaineensa kautta tavoitteita ja unelmia urheilun jälkeiseen aikaankin, mutta suurimmat tavoitteensa hän on asettanut nyt urheilulle: hän haluaa joku päivä päästä olympialaisiin ja urheilu on hänelle yksi tapa nähdä omia rajoja.
– Sitä voi ilmeisesti muuttaa toiselle puolelle maailmaa ja katsoa, miten tulee toimeen, hän virnisti.
Killinen ei vielä tiedä, koska hän palaa Suomeen, sillä hän haluaa mielellään harjoitella nykyisen valmentajansa kanssa. Myöskään kotimaan "peltokisat" tai pikkukilpailut eivät innosta, vaan hän mieluummin kilpailee sitten Yhdysvalloissa.
Hyvien tuloksiensa takia Killinen on joutunut muuttamaan tavoitteitaan tälle kaudelle. Hänelle tärkeimmät kisat ovat luonnollisesti olleet kesäkuun alkupuolella käytävät Yhdysvaltain yliopistourheilun NCAA:n mestaruuskisat MM-kisamaisemissa Eugenessa sekä Kalevan kisat Joensuussa. Mielessä on kuitenkin käynyt nyt myös elokuiset EM-kisat Münchenissä.
EM-kisojen tulosraja on peräti 71,80. Rajat on kiristetty tarkoituksella niin, että viimeiset edustuspaikat jaettaisiin rankingsijoitusten perusteella.
– En pidä EM-kisoja yhtään mahdottomana. Jos nämä kisat nyt jatkuvat tällaisina, että menee näin hyvin, niin miksi ei. En kuitenkaan pidä sitä mitenkään itsestäänselvyytenä.
Lue myös:
Sara Killinen avasi Suomen nuorten mitalitilin - oma ennätystulos toi EM-hopeaa