Lehtikuvaaja säätää kameraansa ja siirtelee minua Helsingin keskustassa. Kesä kuumottaa mutta ilo ei hehku kasvoilla.
Kaikkialla on väljää. Aleksanterinkadun kulmassa tyhjä liikehuoneisto kuin auki jäänyt eloton silmä.
Joka suunnassa näen, ettei minulle rakasta citykulttuuria enää voi olla. Kun ihmisiä vilisi ja mieli lensi.
Nyt Helsingin keskusta tyhjenee uneliaaksi lähiöksi, koska ihmiset ovat tehneet kammottavan valinnan. Aleksin päässä Kolme seppää takoo tyhjää, pääkaupungin sydän ei syki.
Samaa kerrotaan kaupungeista kaikkialta.
Olisin ehdottanut kuvaajalle kulissiksi Heimolan taloa, jossa eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen. Mutta tämän ja monta muuta arvorakennusta hävittivät ne 1960-luvun liikemiehet ja uudistajat, joiden barbaariset teot Antti Mannisen teos Puretut talot (2004) hyvin todistaa.
Meidät on alistettu elämään betonilaatikoissa vain siksi, että arkkitehdit, kaupunkisuunnittelijat ja rakennuttajat niin haluavat.
Tilaisuuden tultua modernistiset arkkitehdit katkaisivat tradition, kaappasivat esteettisen vallan ja ovat siitä asti pystyttäneet järkyttävän rumia laatikoitaan ympäristöön, joka kuuluu meille kaikille.
Helsingin vanhoihin keskustakortteleihin on kuitenkin jäänyt ilahduttava määrä arvorakennuksia ja klassista arkkitehtuuria.
Ihailen harmonisia mittasuhteita, sopusuhtaisia muotoja, mielikuvitusta ruokkivia koristeita, aikaa kestäviä materiaaleja ja värejä. Seiniä nuolevalle silmälleni on kauneutta hamuttavaksi, ja samalla tunnen pienen Suomen osallisuuden suuren länsimaisen korkeakulttuurin pitkään kukoistukseen.
Ei voi kuin hämmästellä, minkä vielä vetävämmän kauneuden äärelle ovat kaupunkilaiset keskustastaan kaikonneet.
Kenties Keski-Pasilaan, jota on jo kauan muokattu uudeksi keskustaksi? Ehkä pääkaupunkilaiset parveilevat Suomen suurimmassa kauppakeskuksessa?
Historioitsija Nicolas von Kraemer on osuvasti tunnistanut Pasilan uusien toimistokolossien ja kauppakeskuksen esikuvaksi Itä-Berliinin Alexanderplatzin. Meidän helsinkiläisten ”uudelle Aleksillemme” on siis valittu rujoa sosialistista kuutio- ja laattamodernismia, joka lannistaa aistit ja madaltaa mielen.
Uuden keskustan arkkitehtonisen tyylilajin määräävä lähde lienee neuvostotyylinen naapurinsa, jota sen alkuperäinen suunnittelija ajattelee yhä lämmöllä, koska kansiratkaisun vuoksi ”jalankulkuonnettomuuksia ei Itä-Pasilassa ollut”. Itse hän kuitenkin rohkenee asua Kaivopuistossa, jossa liikenne kulkee yhdessä tasossa ja merta voi ihailla suoraan ikkunasta.
Jos arkkitehtuurin käyttäjät eli ihmiset saisivat päättää, he täyttäisivät kaupungit muilla kuin modernistisilla taloilla.
Mielipidemittauksissa kolme neljästä valitsee perinteisen ja klassisen arkkitehtuurin modernin ja postmodernin sijasta. Ikä, sukupuoli, etninen tausta, koulutus, tulotaso tai puoluekanta eivät vaikuta valintaan millään tavalla.
Meidät on siis alistettu elämään betonilaatikoissa vain siksi, että arkkitehdit, kaupunkisuunnittelijat ja rakennuttajat niin haluavat.
Mutta miksi he sitä haluavat?
Modernistit eivät ole fasisteja, mutta heidän suuri oppi-isänsä Le Corbusier oli aito totalitaristi. Hän halusi katkaista tradition ja hävittää klassisten tyylien moninaisen kauneuden. Hän ajoi asumisen ja elämisen tehokasta yhdenmukaisuutta, jota Saksan natsit ja Venäjän kommunistit rakastivat hallinnollisista syistä.
Nämä julman pakkovaltaiset aatesuunnat hävisivät poliittisen taistelun eurooppalaisten sieluista, mutta niiden suosima kylmän kova teollinen arkkitehtuuri peri voiton.
Modernistien ajama edistys on jatkunut kohta ihmisiän. Monet jaksavat silti toivoa suurta paluuta arvonsa säilyttäviin tyyleihin, joissa muotojen, mittasuhteiden ja koristeiden lisäksi myös rakennustapa on hyvin kestävä.
Johtavissa kulttuurimaissa toimii uuden klassisen arkkitehtuurin tekijöitä, opettajia ja kouluja. Heidän loistavat rakennuksensa tai jopa kokonaiset alueensa todistavat, että teollisen tylyille laatikkotaloille on olemassa perinteisen viehättäviä, suuren yleisön rakastamia vaihtoehtoja. Jos tilaajat ja arkkitehdit haluavat, paluu kauneuteen alkaa heti huomenna.
Mitä tapahtuu modernistisiin laatikoihin pakatuille ihmisille? Ympäröivä tasapaksu rumuus nujertaa kauneutta kaipaavan sielun ja on samalla tylppä vastaus ahdistukseen, joka herää muistin tekemästä vertailusta. Siksi on parempi, että ei edes kurkista Helsingin keskustaan, missä rakennusten kauneus hivelee silmää.
Me joiden sieluun yhä sattuu voimme vain avata ikkunan ja huutaa lujaa.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Hänen suosikkirakennuksensa on Giotton kellotorni Firenzessä. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com
Kolumnista voi keskustella 4.6. klo 23.00 saakka.