Jatkosodan aikana kotirintama rakoili Suomessa enemmän kuin virallinen historiankirjoitus on tähän asti kertonut. Tätä mieltä on Turun yliopiston poliittisen historian dosentti Pekka Niiranen.
Hänen tuore väitöskirjansa Työleirien saaristo kuvaa jatkosodan aikaan Suomeen luotua leirijärjestelmää, joka kattoi useita kymmeniä erilaisia työleirejä eri puolilla Suomea.
Niirasen tutkimus on ensimmäinen kattava selvitys työleirijärjestelmän synnystä ja ilmiön laajuudesta. Niiranen päätyy tutkimuksessaan siihen, että leireille lähetettiin vuosina 1942–1944 ainakin 2 500 ihmistä. Valtaosa heistä oli naisia, suurin osa alle 30-vuotiaita.
– Työtä vieroksuva luonne ja pahennusta herättävät elintavat olivat pääasialliset kriteerit leireille joutumiseen, Niiranen ynnää.
Työleireillä asuttiin pääosin parakeissa, joskus teltoissa, ja olot olivat karut: telttojen katot vuotivat, työntekijöille annetut työkengät saattoivat hajota päivässä, ruokaa oli liian vähän ja jopa pesuvadeista oli pulaa. Lisäksi leiriläiset olivat usein sairaana.
Suurin osa leireistä oli metsätyö- tai turveleirejä. Niissä kaadettiin puita ja hakattiin halkoja tai nostettiin polttoturvetta.
Oli myös tehdas-, maatalous- ja sisätyöleirejä, ja romaneille oli omat leirinsä.
Valikoimassa oli myös naisten erityinen työmuodostelma eli niin sanottu kurileiri sekä erikoistyöleirejä. Niissä oli kaikkein vaikeimpia tapauksia, alkoholisteja ja prostituoituja sekä niitä, jotka olivat karanneet aiemmilta leireiltä.
Erikoistyöleireille oli mahdollista sijoittaa ihmisiä jopa vuodeksi.
Työleirien tarkka kokonaismäärä jäi pimentoon.
– Erilaisten leirien määrä vaihteli kuukausittain, uusia perustettiin ja toisia lopetettiin. Esimerkiksi vuonna 1944 leirejä oli yhteensä 42 kappaletta toiminnassa, Niiranen sanoo.
Kaikkia eivät talkoot kiinnostaneet
Jatkosotaa käyvää Suomea on pidetty kansakuntana, joka puhalsi yhteen hiileen, ja jossa kaikki osallistuivat sotaponnisteluihin myös kotirintamalla, esimerkiksi tekemällä talkootöitä.
Pekka Niirasen mielestä asia ei ollut aivan näin ruusuinen.
– Tutkimukseni muuttaa käsityksen harmonisesta kotirintamasta, jossa kaikki tekivät pyyteettömästi töitä. Oli ihmisiä, jotka vähät välittivät tästä. Eivät kaikki halunneet mennä talkoisiin tai tehdä työtä yhteisen isänmaan hyväksi.
Suomeen säädettiin vuonna 1942 yleinen työvelvollisuuslaki. Kaikkien 18–54-vuotiaiden suomalaisten oli otettava vastaan viranomaisten tarjoamaa työtä.
Joissain tapauksissa työntekoon voitiin määrätä myös vanhempia, jopa 69-vuotiaita.
Työstä kieltäytyviä varten kehitettiin työleirijärjestelmä. Leirille määräämiseen riitti viranomaispäätös.
Historiantutkimuksessa on ollut vallalla käsitys, että työvelvollisuuslakia ei olisi juurikaan käytetty. Pekka Niiranen on toista mieltä.
– Höpö höpö. Kyllä sitä käytettiin. Jos et itse hakeutunut töihin, sinut määrättiin töihin. Jos ei voitu laittaa töihin tavallisten ihmisten pariin, sitten laitettiin näille työleireille, Pekka Niiranen sanoo.
Moni päätyi työleirille myös sen vuoksi, ettei pysynyt osoitetussa työpaikassaan, vaan yksinkertaisesti jätti menemättä töihin.
Jos työnantaja ei ilmiantanut pinnaria, niin naapurit tai sukulaiset sen tekivät. Viranomaiset saivat kansalaisilta kasapäin ilmiantokirjeitä työnvieroksujista.
Eräs reposaarelainen nainen joutui erikoistyöleirille naapurin kirjeen ansiosta:
"Ettekö te nyt kun on työvoimasta puute saa tällaisille naisille työtä järjestymään kun vallan on joutilaana, toisten tehdessä työtä, se on hänelle itselle parempi sekä koko ihmiskunnalle."
Myös vanhemmat ilmiantoivat joutilaana maleksivia jälkeläisiään:
"Kyllä minusta se jaksaa työtä tehdä joka jaksaa kaiket yöt valvoakin."
Aviovaimo toivoi miehensä lähettämistä työleirille:
"Hannes ei ota osaa minkäänlaiseen työhön, vaan juo ja hävittää kaiken minkä perheeltänsä käsiin saa."
Leiriläiset haluttiin pois silmistä
Työleirillä maksettiin palkkaa, mutta siitä vähennettiin majoitus-, ruoka- ja vaatekulut. Pekka Niirasen mukaan monessa tapauksessa ansiot eivät riittäneet edes oman ruoan maksamiseen.
Hakatuista haloista ja nostetusta turpeesta valtion saamat tulot eivät kattaneet leirien ylläpitokustannuksia ja työntekijöiden palkkoja.
– Leirit aiheuttivat enemmän menoja kuin tuloja. Kansantaloudelle leireistä ei ollut mitään hyötyä.
Niirasen johtopäätös onkin se, että työleirijärjestelmä oli enemmän psykologiaa kuin ekonomiaa. Tarkoitus oli yleisen moraalin kohottaminen.
– Kaduilla vetelehtijät piti siivota pois katukuvasta, etteivät he olisi heikentäneet muiden moraalia ja yhteiskunnan kestävyyttä.
Niiranen aloitti tutkimuksensa reilu kymmenen vuotta sitten. Yleisradiossa toimittajana työskentelevä Niiranen teki tutkimusta oman työnsä ohella.
Asian selvittämistä hankaloitti se, että tietoa ei ollut kerätty yhteen paikkaan. Sitä piti etsiä sieltä ja täältä.
Työleirit ovat olleet vaiettu asia. Niistä eivät sodan jälkeen puhuneet sen enempää leirien henkilökunta kuin leiriläisetkään.
– Voisi ajatella, että se ei ole ollut mitenkään kunniakasta leireille joutuneille. Siihen liittyi häpeän tunne, eivätkä he varmaan mielellään kenellekään kertoneet, että heidät oli määrätty työleirille.
Valtaosa työleireille määrätyistä oli naisia. Miehiä oli joukossa vain joitain satoja, sillä suurin osa oli sodassa tai linnoitustöissä.
Leireille joutuneita yhdistivät tietyt asiat.
– Aika monella oli sukupuolitauti ja epäily irtolaisuudesta tai prostituution harjoittamisesta. He olivat kouluttamatonta väkeä pääosin, ja alkoholin väärinkäyttäjiä oli joukossa paljon, Niiranen ynnää.
Viranomaisten luonnehdinnat leirille joutuneista ovat nykypäivänä luettuna varsin karua tekstiä:
"Tuntuu olevan hyvänpuoleinen juoppo, joten raitis ilma leirillä vain piristää."
"Tosin kaatumatautinen, mutta koska kykenee tekemään rikoksia ja juopottelemaan, niin eiköhän kunnollinen työkin järjestetyllä leirillä kävisi laatuun."
"Koska näyttää olevan epäsiveellisiä elämäntapoja riittävästi, on leirielämä varmasti hyväksi."
"Harrastaa liian pitkälle menevää asevelirakkautta saksalaisiin sotilaisiin nähden, joten on täytynyt eristää leirille rauhoittumaan."
Pekka Niiranen sanoo, että kun hän tutustui leirille joutuneiden elämään, heitä kohtaan nousi myötätunto. Monesti leirille joutuminen perustui enemmän arveluihin elintavoista kuin tosiasioihin.
– Aika monessa tapauksessa vaikutti, että aika heppoisin perustein leireille määrättiin.
Niiranen aloitti tutkimuksensa käytännössä täysin nollasta, sillä asiaa ei ollut aiemmin juurikaan tutkittu. Suurin yllätys oli se, kuinka laajasta ilmiöstä loppujen lopuksi oli kyse.
– Olihan se yllätys. Suomessa oli jatkosodan aikaan todellinen työleirien saaristo. Leirejä oli ympäri maata, mutta niistä ei sodan jälkeen ole juurikaan puhuttu mitään.
Kekkonen huseerasi taustalla
Työleirijärjestelmän eräänlaisena kummisetänä toimi Urho Kekkonen. Hän oli ehdottanut jo talvisodan jälkeen naisille työleirejä.
Myöhemmin Siirtoväen huollon keskuksen johtajana toimiessaan Kekkonen halusi romanit töihin vaikka väkisin, jotta kantaväestö ei ottaisi oppia näiden joutilaista elintavoista.
Kekkonen puhui mustalaiskysymyksen kokonaisratkaisusta: "Mustalaisia varten lienee perustettava keskitysleiri, eihän niistä muuten selviä."
Niirasen mukaan Kekkosen tarkoittamalla kokonaisratkaisulla ja keskitysleirillä ei ollut mitään tekemistä natsi-Saksan ideologian tai keskitysleirien kanssa.
Kyse oli työleireistä, joita sitten romaneille Kekkosen toiveesta perustettiinkin. Romanileirit toimivat kuitenkin vain muutaman kuukauden, jonka jälkeen ne lopetettiin.
– Niistä ei ollut mitään hyötyä. Leireille ei saatu kuin muutama kymmenen romania, eivätkä hekään siellä pysyneet tai tehneet töitä, Niiranen sanoo.
Kekkosesta on kirjoitettu kasapäin elämäkertoja, mutta Kekkosen tyly asenne romaneihin on sivuutettu lähes kokonaan.
– Olisihan tämäkin asia ollut hyvä kertoa, ilman muuta. En osaa sanoa, miksi esimerkiksi Juhani Suomi ei ole tätä asiaa noteerannut mitenkään.
Niirasen mielestä Kekkonen ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen rasistinen.
– Asiaa pitää tarkastella omaa aikaansa vasten. Ei Kekkosen käsitys romaneista tuolloin poikennut yleisestä suhtautumisesta heihin.
Töihin, töihin
Sodan jälkeen työleirijärjestelmä pikaisesti lopetettiin.
Pekka Niirasen mielestä häivähdys 1940-luvun työvelvollisuudesta nähtiin Suomessa kuitenkin pari vuotta sitten, kun valmiuslaki otettiin käyttöön. Tuolloin varauduttiin siihen, että työterveyshuollon työntekijät olisi voitu määrä töihin pakolla koronaviruksen leviämisen estämiseksi.
Niiranen näkee myös, että viime vuosina Suomessa toteutetut työttömien olojen kiristämiset ovat kaikuja menneestä.
Työttömiä on vaadittu hakeutumaan töihin aiempaa aktiivisemmin tai jatkokouluttautumaan, ja ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan maksamisaikaa on lyhennetty.
– Onhan tässä sellaista sukulaisajatusta 1940-luvulta, että töihin pitäisi mennä. Osaa ihmisistä ärsyttävät ne, jotka eivät tee töitä, vaikka voisivat.
Pekka Niirasen väitöskirja "Työleirien saaristo. Työleirijärjestelmä Suomessa vuosina 1942–1944" tarkastetaan Turun yliopistossa keskiviikkona 22. kesäkuuta kello 12.00.
Sitaateissa olevat lainaukset ovat kirjassa olevista kansalaisten ilmiantokirjeistä tai viranomaisten luonnehdintoja työleireille määrätyistä.
Voit keskustella aiheesta Yle-tunnuksella 13. kesäkuuta kello 23:een asti.
Lue lisää:
Näkökulma: Heinäveden leiri oli vain yksi monista
Sota särki arjen kaikilta suomalaisilta – uutuuskirja kertoo tuhannet tarinat