Hyppää sisältöön

Janne Saarikiven kolumni: Huonokäytöksinen koirani opetti minulle elämän tarkoituksen

Hermostunut ja epävarma koirani on kuin hallituskriisi, pandemia tai syöpäseulonta - epätäydellistä elämää, jota voi vain rakastaa, kirjoittaa Saarikivi.

Janne Saarikivikielentutkija ja tietokirjailija

Kesällä uutiset halutaan unohtaa. Siksi on soveliasta kertoa koiristani ja niiden maailmankatsomuksellisesta merkityksestä.

Minullahan on kaksi koiraa, iso ja kiltti sekä pieni ja vihainen. Toista kaikki rakastavat, toista taas vierovat tai ihmettelevät. Kiltiltä ja isolta saan lohdun ja rakkauden, ja pieneltä ja vihaiselta olen oppinut elämän ihmeen.

Ihminen kuvittelee itselleen ihannetalon, ihannepuolison, ihannelapset, ihannetyön ja ihannekoiran, mutta käy toisin. Saamme enemmän kuin toiveen ja kuvitelman. Saamme oikean elämän.

Luonani asuvat koirat liittyvät moniin elämän (onnellisiin) sattumiin, eikä siitä nyt enempää. Yhtä kaikki, koirat eivät ole kovin hyvin koulutettuja tai suittuja, hieman samaan tapaan kuin keittiön ja pihan huolittelun lopputaso ei talossani vastaa korkeinta standardia.

Kun luokseni saapuu vieraita, iso koira heiluttaa niille häntää. Mutta pieni ja vihainen, epävarma koira alkaa räkyttää, ainakin jos vieras ei osaa suhtautua siihen kuin, no, koiraan.

Jos vieraan haju ei miellytä, se saattaa tarttua lahkeeseen. Kun vieras istuu keittiöön juomaan kahvia, räkytys jatkuu, ja vieraalla on koko ajan epämiellyttävämpää. Eipä luonani enää paljon vieraita käykään.

Aika ajoin pientä koiraa taitaa harmittaa tai ärsyttää. Silloin se pissaa ja kakkaa sisään.

Tällaista meillä on kotona: kakkaa ja pissaa, haukkumista, puremista. On kaaos, epäsiisteys, huono kuri ja sotku. Se pätee koiraan, ja tietenkin myös isäntään ja lapsiin.

Laskut ovat maksamatta ja wilma-viestit lukematta, deadlinet paukkuvat, kaikkialla valuu pöydiltä lattialle huono elämänhallinta ja keskeneräisyys.

Tervetuloa nyt siis meille, sillä tässä juuri onkin asian ydin. Mielelläni ottaisin hillityn ja menestyneen elämän tai koiran, mutta tähän ikään tiedän, että sellaista ei tule. Niinpä elän sen kanssa, mitä on, elämän ja koiran, ja rakastan kaikesta huolimatta. Höpöttelen koiralle, rapsuttelen sitä ja leikin sen kanssa.

Meillä on lajienvälinen suhde. Olemme elossa, erilaisia eläimiä, ja näemme molemmat saman maailman, vain eri tavoin. Koira ilahtuu minusta, ja minä koirasta. Yhdessä kävelemme lähikorttelien ympäri joka säällä ja syömme kuivaa muonaa. Yöllä havahdun siihen, että pieni koira on kavunnut kainaloon tuhisemaan.

Kaikesta näen, että ymmärrän koiran todellisuudesta vain pienen siivun, ja että sen todellisuus jatkuu minulle näkymättömään maailman havaitsemisen rikkaaseen moninaisuuteen.

Eläimen, kuten elämän mieli on juuri tällainen, nimittäin se, että se ei ole sellainen, kuin ymmärtäisi ja toivoisi.

Ihminen kuvittelee itselleen ihannetalon, ihannepuolison, ihannelapset, ihannetyön ja ihannekoiran, mutta käy toisin. Saamme enemmän kuin toiveen ja kuvitelman. Saamme oikean elämän.

Menneisyys on mennyt, tulevaisuudesta ei ole mitään takuita.

Elämä on elämän suunnitelmaa suurempi. Talo ostettiin liittoon, joka sitten päättyi. Huolenpito talosta osoittautui työlääksi, turhautuminen ja rahapula iski. Lapset, nuo suloiset nyytit, joille lässytetään, alkavat vähän kerrassaan haistattelemaan ja pummimaan rahaa. Työ uuvutti ja menetin siitä otteen. Ja koirakin, no – siellä se räkyttää.

Mutta kun koen kaiken raskauden ja kyselen elämän mieltä, ymmärrän samalla, että juuri tämä onkin elämä. Menneisyys on mennyt, tulevaisuudesta ei ole mitään takuita.

Ympärilläni hyörivä kontrolloimiskelvoton paljous – huonosti käyttäytyvä koira, etäisyyttä kohti pois päin kasvavat lapset tai läheiset, joilla on sairauksia - se on elämä. Ja jos en osaa nyt olla kiitollinen elämästä, niin koska sitten? Muutakaan ei ole tulossa.

Hermostunut koirani on kuin hallituskriisi, pandemia, päänsärky tai syöpäseulonta, siis täynnä elämänhalua ja epävarmuutta.

Elämä on räkäinen, epäsiisti, valuva ja kesken. Kunnia sille. Ja järjestetty, siisti ja organisoitu oleminen taas on pikemminkin elämän pelkoa, toivoton yritys panna ruotuun vääjäämätöntä.

Koirani ovat jo vanhoja. Jokainen aamu niiden kanssa on kiitollisuuden aihe. Eivät ne enää tule muuttumaan. Ja niin olen minäkin, tällainen. Surullinen ja paljas kaaos on ainoa olemassa oleva maailma. Se on kaunis.

Kiitos joka hetkestä.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on uupunut ja työtön professori

Kolumnista voi keskustella 5.7. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle